Kohtaamisia kuuden miehen kanssa

Mies on mukavanoloinen, hiljainen mörökölli. Hän ei puhu paljon, koska hänellä näyttää olevan hyvin vaikeaa koota sanoista lausetta. Mutta ystävällinen mies on, vastaa tervehdykseeni. Kävelee hissukseen, askel on kovin lyhyt. Lämpimällä säällä istuu puiston penkillä. Mies on itseensä käpertynyt, jähmeä. Ehkä joku sairaus on vanhentanut häntä ennen aikojaan. Tai sitten hän on ruumiillisen työn tekijä, jossa työvuosien jäljet näkyvät.  Hänen äänensä on pieni ja voimaton. Osaisiko hän vielä huutaa? Osaisiko hän vielä osoittaa tunteita, koskettaa naisensa poskea hellästi ja rakastavasti? Muistaako hän vielä, miltä tuntuu toisen kevyt kosketus? "Rakastan yksinäisten asemien yksinäisiä miehiä". Ei, juoppo tämä mies ei ole.

Mies kävelee kesät ja ainakin viime talven aidoissa Reino -tossuissa. Kohtaamme miltei päivittäin ja joka kerran hän kysyy, minkä ikäinen tuo sinun koirasi on. Yhtäkkiä oli viikkoja etten häntä nähnyt, kunnes sitten yhtenä päivänä mies taas kipusi mäkeä ylös, mutta entistä hitaammin. Hän on hiljainen hissukka, mutta luulen miehen nuorempana olleen jos ei nyt aikamoinen flirtti,  niin yritteliästä laatua. Hän on vieläkin valmis kohtaamaan vieraan ihmisen, katsoo silmiin  ja haluaisi ehkä keskustella enemmän, mutta sanat puuttuvat.  Ehkä miehen maailmassa ei enää ole tilaa uusille asioille, ehkä sentään hetkittäin muistaa jotain mukavaa.

Mies on treenannut juoksua kauan. Hän juoksee säntillisesti ja kohtalaisen kovaa, kädet lepattavat sivuilla kuin lepakon siivet.  Hänen vartalonsa on laiha, kova ja sitkeä. En ole varma, näkeekö hän meidät, mutta yhtään sanaa emme ole vaihtaneet, emme edes tervehdi, vaikka olemme tulleet vastakkain useita kymmeniä kertoja. Näkeekö hän koivuissa aavistuksen vihreyttä, huomaako siniset kukkamatot, oravien leikin puissa, kuuleeko mustarastaan laulun? Epäilen, että hän näkee vain itsensä, tuntee vain rintansa poltteen ja pohkeittensa kireyden. Monet maratonit odottavat miestä, mutta puhuuko hän muusta kuin juoksemisesta? Millaista hänen kanssaan olisi istua illallispöydässä?

Mies on äreänoloinen. Kävelee pää painuksissa, vähän lytyssä kuin etsisi jotain maasta. Meitä hän ei näe. Joskus kävi mielessäni, tervehtisinkö, päästäisin koirani häiritsemään häntä. Haluaisin nähdä, käveleekö siinä elävä ja tunteva mies vai onko hän jo luopunut kaikesta. Toisaalta, hän saattaa myös ajatella suuria filosofisia kysymyksiä. Kävellessä tunnetusti aivot toimivat ja ajatus lentää. Ehkä hänellä on kotona vaimo, joka puhua pälättää niin paljon ettei ole tilaa miehen omille ajatuksille. 

Tämä mies on poikkeava edellisistä. Hän on siististi pukeutunut, matkalla töihin ja sellainen hyväntuulisesti mukavan näköinen ja oloinen. Tapaamme harvoin, mutta tavatessamme hän aivan kuin riemastuu nähdessään koirani. Hän lepertelee sellaisin sanoin ja äänenpainoin, että koira hänen käsissään suorastaan sulaa pienen pieneksi keräksi.  Voisin koska tahansa jättää tälle vieraalle miehelle koirani.  Hänen tapansa kohdella koiraa on suloinen. Minulle hän ei lepertele, vaan puhuu niin kuin aikuinen.  Pitäisikö heittäytyä pieneksi koiraksi?

Mies on mykkä. Hän ei osaa puhua sanoilla. Hän kuitenkin puhuu. Hän puhuu käsillään, vartalollaan ja ilmeillään.  Hän kehuu koiraa ja erityisesti sitä, miten mukavalta koirani näyttää, kun se hyppii ja pyörii puun ympärillä, sen oravapuun.  Mies ymmärtää mistä on kyse.  Hän haluaa hetken olla kanssamme nauttimassa koiran pentumaisesta iloisuudesta. Nauravainen mies osoitti tunteensa ilman sanoja. Miten jäitkin mieleeni.