Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Tässä iässä ei pitäisi käyttää aikaa yhdenkään turhan kirjan lukemiseen, mutta mistä voi tietää, onko kirja turha? Japanilaisen Yoko Ogawan kirja Professori ja taloudenhoitaja ei vedonnut minuun edes nimellään. Olisiko tässä nyt vain japanilainen versio muistinsa menettäneen professorin elämästä? 

Kirjan takakannessa lukee Paul Asterin sanomana, ”äärettömän hurmaava”.  Taas ylisanoja. Jotain sellaista takakannen teksti kuitenkin viestitti, että jätin kirjastoon jo ottamani jännärin ja valitsin Ogawan kirjan. Ehkä, jos olisin selannut kirjaa vähän enemmän, olisin sittenkin saattanut jättää sen hyllyyn. Mutta en selannut.  Vasta lukiessani kirjaa kotona, kohtasin lukuisan määrän erilaisia matematiikan yhtälöitä.  Mutta se oli sitten jo myöhäistä.

Kirja on aivan ihastuttava tarina professorista, jonka muisti kantaa vain viimeiset 80 minuuttia. Ja hänen ystävällisestä ja huomaavaisesta taloudenhoitajastaan, joka useammin kuin kerran joutuu yllättävään tilanteeseen.

Joka ikinen aamu taloudenhoitaja on professorille uusi tuttavuus. Kun he tapasivat ensimmäisen kerran, muodollisten tervehdysten sijaan, professori kysyi taloudenhoitajan kengännumeroa.  Ja näin jatkui. Professori kysyy joka päivä taloudenhoitajansa syntymäaikaa, puhelinnumeroa tai ylipäätään jotain numeroa, sillä eihän hänellä ole muistia eilisestä.  Jokaisesta numerokeskustelusta professori kuitenkin löytää aina jonkun merkityksen. Hän, entinen yliopiston opettaja, olikin erikoistunut lukuteoriaan.

Jotta arkipäivä sujuisi hyvin, oli taloudenhoitajan pidettävä tarkka huoli, ettei hän poistunut liian pitkäksi aikaa. Tai muuten olisi taas edessä uusi esittely ja sitä seuraavat numeroharjoitukset. 

Taloudenhoitaja oppi nopeasti, ettei professoria saa häiritä ajattelun hetkillä:

 ”Minä ajattelen nyt. Se, että minua häiritään kun ajattelen, on ahdistavampaa kuin se, että joku kuristaisi kurkkuani. Marssia nyt keskelle minun ja lukujeni rakkaudenosoituksia – sehän on hävyttömämpää kuin wc:n tirkistely!”

Matematiikasta kiinnostuneille kirja saattaa antaa mukavia hetkiä. Itseäni en antanut lukujen häiritä.

Ogawa kuvaa professorin varsinaiseksi hiippailijaksi, pitkät ja valkoiset hiukset, roikkuvat vaatteet, hyvin epämääräisen näköinen kokonaisuus. Joskus ollut ehkä kauniskin, mutta siitä on jo kauan. Professorin vaatteissa riippui kaikkialla lappusia. Niitä oli kiinnitetty paperipuristimilla hihansuihin, taskuihin, vyöhön, napinreikiin.  Yhdessä lapussa luki: muistan vain 80 minuuttia. Lopulta taloudenhoitajakin sai oman lappunsa Professori piirsi paperiin taloudenhoitajansa kuvan. Katsoi sitä aamulla, ja muisti.

Ogawa kirjoittaa eleettömästi, sai minut hymyilemään ja tuntemaan hyvää oloa. En malttanut laske kirjaa kädestäni ennen kuin olin sen lukenut.

Professori ja taloudenhoitaja on ensimmäinen Yoko Ogawalta suomennettu kirja.

Sanoimme hyvästi presidentti Mauno Koivistolle

Presidentti Mauno Koivisto haudattiin helatorstaina. Seurasin tapahtumaa televisiosta. Luulen, etten ole koskaan elämässäni nähnyt ja kokenut yhtä vaikuttavaa ja kaunista tilaisuutta. Kaikki se musiikki ja puheet, koko tunnelma.  Aivan ainutlaatuista ja suoraan sydämeen käyvää.

Piispa Eero Huovisen sanat Koiviston suurista käsistä, joilla on mätkitty lentopalloa ja kannateltu pikkuista tyttöä.  Olimme ihmisen, emme vain valtiomiehen siunaustilaisuudessa.  Cantores Minores oli hyvä niin kuin aina. Ilahdutti huomata heidän joukossaan myös suomalaisia tummempia nuoria. Hyvä niin.  Ja sitten Jorma Hynninen, 80 v., huikeaa kuultavaa.

Illalla ei uni meinannut tulla ollenkaan, ajatukset vain pyörivät kuvissa ja päivän tunnelmassa. Mietin, miksi koin tämän niin syvällä tavalla. Vastauksia on varmaan useita, mutta tietysti, Mauno Koivisto oli eittämättä minun presidenttini. 

Elin 70 -luvulla vahvaa aikuisikääni ja olin mukana jossain määrin siinä toiminnassa mitä kutsutaan poliittiseksi ja yhteiskunnalliseksi.  Muistan sen ajan hyvin kovana vastakkainasettelun aikana.

Silloin todella leimakirveet iskivät.  Sanoilla on osattu ja osataan pilkata. Yksi haukkumasana on aina ollut kommunisti. Se kaivetaan esiin kun ei muuta keksitä.  Käsittämätöntä, että sitä käytetään vieläkin. Viikko sitten kuulin kuinka vihreiden puheenjohtajaehdokas Emma Kari sai tämän leiman otsaansa.

Koiviston valinta presidentiksi tiesi uutta aikakautta. Muutos oli iso. Korkeimpana vallanpitäjänä oli neljännesvuosisadan ollut Kekkonen. Nyt johtoon astui aivan toisen sortin ihminen. Mutta kaikilla asioilla on puolensa, kaikilla ihmisillä tehtävänsä eri aikoina.

Entinen pääministerimme Paavo Lipponen puhui Mauno Koiviston muistotilaisuudessa. Luin puheen ja ajattelin, miten hieno, viisas ja ajateltu.

 Lipponen kytki yhteen Kekkosen ja Koiviston: 

”Urho Kekkonen luotsasi Suomen läpi kylmän sodan vaikeimpien vaiheiden hankkien maallemme liikkumatilaa osallistua länsimaiden yhteistyöhön. Hän toimi harkiten mutta päättäväisesti kun Suomen etu sitä vaati. Niin teki myös Mauno Koivisto: kun tuli aika asemoida Suomi kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, hän teki historialliset päätökset epäröimättä.”

Lipponen sanoi myös, että Koivistolle olivat tärkeitä laki ja järjestys, vakaat olot. Hän hylkäsi ääripäät, mutta ei tekeytynyt ”tolkun ihmiseksi”, joka asemoi itsensä ääripäiden väliin ottamatta kantaa. 

Lipposen puheeseen kannattaa tutustua, koska siinä hän osoittaa, miksi Koivistosta tuli hyvä presidentti. Aivan mainio on hänen puheensa lopussa oleva lainaus Machiavellilta, joka määritteli 

”politiikan taisteluksi vallasta äänten markkinoilla, jolloin on edullista näyttää hyveelliseltä.  Joskus voi käydä niinkin, Maciavelli jatkoi, että se, joka valitaan, on hyveellinen.”

Niihin aikoihin, kun presidentin valtaa siirrettiin pääministerille ja eduskunnalle, olisin ollut valmis vielä suurempiin muutoksiin. Seremoniamestari riittäisi. Tänä outona populismin aikana en ole aivan varma kantani järkevyydestä. Toisaalta taas, mikä muu Trumpinkin nosti valtaan kuin populismi.  Joka tapauksessa yhden ihmisen valtiutta en halua enkä kaipaa.