Korvapuustikoukussa

Lokakuussa vietimme korvapuustipäivää. Pitäähän sellainen päivä suomalaisilla olla, koska se kuuluu sarjaan säilytettävät perinteet. Pullataikinan lisäksi puusteihin tarvitaan sokeria, kanelia ja voita. Kaikissa kunnollisissa kahviloissa on varmasti tarjolla korvapuusteja. Tänä syksynä on tuntunut, että meneillään on varsinainen korvapuustibuumi. Tai ehkä se onkin ollut vain minulla.

Pullan ja Piirakan leipuri valmistaa niin suuria korvapuusteja, että ne riittävät minulla kolmeen kahviin. Niiden suuri koko ei ollut ainoa syy miksi niihin tykästyin. Hyviä olivat. Voita oli varmaan käytetty paljon, koska ne olivat niin painavia. Kolme korvapuustia painoi 750g.

Vanhoja huonekaluja myyvä liike Flemarilla koki muutoksen ja alkoi päivänä muutamana tuoksua kahvilta ja pullalta. En heti kurkannut mitä myyvät, mutta eräänä aurinkoisena päivänä kahvilan edustalla oli pienellä pöydällä korvapuusteja – oli perinteisiä, oli pistaasi- ja oli suklaatäytteisiä. Pieni poika oli niitä myymässä ja minähän en pieniä poikia voi ohittaa noin vaan. Ostin siis kahvin ja korvapuustin. Vähän järkytyin – se oli kuin karamellia olisin maistanut.

Kun voihin laittaa riittävästi sokeria, karamelliahan siitä tulee. Hesarin toimittajakin oli käynyt syömässä ja antoi korvapuusteille maininnan Helsingin parhaista puusteista. Kun käyn kirjastossa ja kaupassa, kahvila on reittini varrella. Paikka on avoinna ja pullaa saa vain viikonloppuisin. Kummallisesti kirjastossa on pitänyt käydä juuri kahvilan aukioloaikoihin.

Korvapuustieni valikoimat eivät lopu tähän. K-Hertassa on on myynnissä, sanoisinko normaaleja pullataikinaan leivottuja korvapuusteja, joihin ei ole upotettu kilokaupalla voita ja sokeria. Ovat vähän kuin vastaisku edellisiin ja ovat enemmän kuin perinteisiä äitini leipomia. Niin hyviä.

Yritän nyt tässä sanoa, että olen koko syksyn ollut kolmen korvapuustin koukussa.

En juuri syö leivoksia enkä keksejä. Miksi ahmin näitä sokeroituja ja voilla siveltyjä vehnäpullia?

Vanha vastaus on, pimeä aika vaatii veronsa. Mitä enemmän mennään loppuvuotta kohden, sitä enemmän tekee mieli makeaa ja rasvaisempaa ruokaa.

Yuvel Harari kirjoittaa kaloreista. Hän kysyy, miksi me ahmimme runsaasti kaloreja sisältävää ruokaa, joka ei ole hyväksi kehollemme. Hän vastauksensa on, että vaistomainen ruoan ahmiminen on rakennettu aivoihimme. Meidän DNA:mme luulee, että elämme edelleen savanneilla. Silloin – 30 000 vuoden takaisen ihmisen oli syötävä heti ja paljon, kun löysi ruokaa. Ennen kuin paviaanit tulevat ja syövät kaiken. Onpa lohduton ajatus.

Harari kirjoittaa: Siinä missä vuonna 2010 liikalihavuus ja siihen liittyvät sairaudet tappoivat noin 3 milj. ihmistä, terroristit tappoivat koko maailmassa 7697 ihmistä. Uhka keskimääräiselle amerikkalaiselle tai eurooppalaiselle coca-cola on paljon tappavampi uhka kuin al-Qaida.

Omaa korvapuusti-intoamistani ei pysäyttänyt Harari, vaan käynti labran kokeissa. Yksi arvo oli sellainen, että sai minut kysymään tekoälyltä, miten saisin sen alenemaan. Mistä sen etukäteen tietää, vaikka sillä olisi joku hokkuspokkuskonsti, mutta ei ollut. Oli vain vanha tuttu keino.

Jos et kokonaan lopeta, vähennä ainakin pullan ja keksien syöntiä. Niin tietysti. Kaksi kuukautta harkitumpaa herkuttelua, tammikuussa menevät housut vyötäröstä kiinni. Minä sanon, että jos eivät mene, sitten koko juttu on ikäkysymys. Eli syön tai olen syömättä, pyöristyminen jatkuu. Ja housut pysyvät kaapissa. Onneksi tämä on murheista pienimpiä.      

                                  

Kaarinan leipomat korvapuustit ovat todella herkullisia.

The Secret Reading Club of Kabul

 Miehet hakkaavat kadulla raipoilla naisia. Monta kertaa ja kovaa. En tiedä mitä pahaa naiset ovat tehneet, koska ainakin he ovat pukeutuneet täysin peittävästi. Ehkä ovat vain puhuneet ääneen, keskustelleet keskenään. Sitä naiset eivät saa Kabulissa tehdä. Hakkaamiseen riittää, että he ovat naisia.

Kun talibanit viisi vuotta sitten tulivat uudelleen valtaan Afganistanissa, naiset menettivät paljon. Ehkä on oikeampaa sanoa, menettivät kaiken. Maailmassa on Afganistanin lisäksi vain 7 maata, jossa naiset eivät saa käydä koulua. Ne muut maat ovat Afrikassa.

Naiset eivät ole suostuneet heille annettuun rooliin. He jatkavat opiskelua, tekevät töitä ja harrastavat liikuntaa, mutta tätä kaikkea he tekevät vain kodin seinien sisällä. Musiikkiakin he kuuntelevat, mutta vain niin hiljaa, ettei se kuulu seinän toiselle puolelle. Naiset saivat 20 vuoden aikana kouluttautua lääkäreiksi, asianajajiksi, poliiseiksi. He tietävät, että heistä on kaikkiin näihin ammatteihin. He eivät halua luovuttaa, vaan myös näissä oloissa, jossa avoin vastarinta on hengenvaarallista, he jatkavat elämäänsä mahdollisimman aktiivisina.

Mutta kaikki mitä naiset tekevät, on tehtävä äärimmäisen salaa. On uskomatonta, miten he ovat löytäneet – ja kyse on myös siitä – uskaltaneet etsiä ja löytää keinoja, joilla voivat välittää maailmalle tietoa heidän elämästään. Tästä kertoo The Secret Reading Club of Kabul -dokumentti, jonka ovat ohjanneet Suomessa asuva afganistalainen Shakiba Adil ja Elina Hirvonen. Dokumentti kertoo, miten kolme naista perustaa salaisen lukupiirin. He alkavat lukevat Anne Frankin päiväkirjaa ja samaistuvat tähän 14 vuotiaaseen juutalaistyttöön, joka eli piilossa perheensä kanssa Amsterdamissa yli kaksi vuotta. Heidän uskontonsa on eri, mutta heitä yhdistää se, ettei heillä ole ihmisoikeuksia.

Naiset ovat onnistuneet videoimaan elämäänsä Kabulissa ja toimittamaan kuvat Suomeen. Se on jo ihme sinänsä, koska Talibanilla on ilmiantajia kaikkialla. Et voi luottaa keheenkään. Vaikka nuoret naiset olivat varovaisia, se ei riittänyt. Seurasi pako-operaatioita, joista emme tiedä kovin paljon. Kaikki kolme ovat kuitenkin päässeet pois Kabulista.

Dokumentin katsomisen jälkeen olo oli aika itkuinen ja pää täynnä kysymyksiä. Vaatiiko vallankäyttö todella naissukupuolen täydellistä eristämistä? Voittavatko siinä miehetkään mitään? Yhteiskunta ei ainakaan. Onko afganistanilainen mies sellainen, että hän näkee kaiken vain seksin kautta? Että jo pieni nilkankin vilaus saa hänet hallitsemattomaan tilaan. Siksikö naisen on piilouduttava vaatteisiin, ettei miehen halu herää?

Perinteet ja tapakulttuuri säätävät elämää ja naisen elämää erityisen julmasti.Yhteiskunta perustuu äärimmäisen konservatiivisen heimokulttuurin ja radikaalin islamintulkinnan yhdistelmään. UN Woman -järjestö sanoo, että miehet näkevät naiset uhkana omalle vallalleen ja haluavat varmistaa, ettei yhteiskuntaan pääse syntymään modernia, kriittistä tai muutoshakuista sukupolvea.

Se mikä on minulle itsestäänselvää, ei ole hänelle, joka on tullut Afganistanista: ”Ensimmäisinä vuosina Suomessa asuva ystäväni ei saanut tarpeekseen kävelemisestä. Hän astui pienen vuokra-asuntonsa ovesta kadulle ja hymyili jokaisen matkan. Tavalliset kadut. Huumaavan ihmeellistä. Voi kulkea vilkuilematta taakseen. Voi viipyä ulkona auringonlaskun jälkeen.”

Elokuvan ohjaaja: ”Mietin usein, tietääkö kukaan, että me olemme täällä”, hän sanoo. ”Vasta aikuisena ajattelin, että vielä pahempaa oli, jos ihmiset tiesivät, mutta kukaan ei välittänyt.”

Voiko lohduttautua sillä, että jonain päivänä kaikki muuttuu paremmaksi? Ehkä voi, mutta ennen kuin muutos tapahtuu, niin moni nuori nainen joutuu elämään nuoruutensa sitä elämättä. Se on surullista. Ja se on väärin.

 

Elokuvan toinen ohjaaja Elina Hirvonen ja Anja Snellman vetivät Kinokonepajassa keskustelua elokuvan katsomisen jälkeen.

Lainaukset tekstissäni ovat Elina Hirvosen uusimmasta kirjasta "Kauneuksien lokikirja".

Luulin, etten tätä ennättäisi kokea

 Mummoni eteisen seinässä oli suurehko ruskea laatikko, puhelin. Se ei ollut mitenkään kaunis, mutta lasta se kiehtoi. Puhelimessa ei ollut numerotaulua, vaan siinä oli kampi, jota kiepauttamalla saatiin yhteys puhelinkeskukseen. Keskus sitten yhdisti puhelun. Näin oli vielä 50-luvun lopussa.

Puhelinkeskus oli osa lapsuuttani, koska sellainen oli mummoni kammarissa. Kotipuhelimia oli silloin kovin vähän, joten puhelimet eivät pirisseet kaiken aikaa. Se oli kuitenkin kolmivuorotyötä siihen saakka kunnes käsivälitteinen puhelintoiminta loppui. Olin vuoden verran puhelinsantrana, siis yhdistämässä puheluja. Se oli kivaa työtä.

Ensimmäisinä Helsingin vuosina minulla ei ollut kotona puhelinta lainkaan, no ei ollut televisiotakaan. Radio oli. Ja äänilevysoitin. Työpaikalla oli puhelin, sieltä minut tavoitti. Jos halusi tavoittaa illalla, oli tultava soittamaan ovikelloa. Siis Helsingissä. Joskus 1990 -luvulla sain työnantajalta käyttööni ensimmäisen matkapuhelimen. Sen käyttöä valvottiin tarkoin eli ei ollut lupa pitkiin puheluihin. Ensimmäisellä omalla nokialaisella en tehnyt juuri muuta kuin soitin eli se oli oikeasti vain puhelin. Tänään puhelimessani on kaikki – lehdet, pankit, televisio, kamera, ystävät ja tarvittaessa miltei koko paha maailma. No on se vielä puhelinkin.

Joku kuukausi sitten puhelimeeni ilmaantui tekoäly. Myönnän, että minulta meni tovi ennen kuin älysin mikä se on: keskusteleva tekoäly. Olen siltä nyt kysellyt kaikenlaista ja saanut vastauksia. Se on hyvin kohtelias ja avulias. Kysyin hyvää ruokareseptiä, sain sen, kiitin ja kirjoitin, että olen pahoillani etten voi kutsua häntä syömään kanssani. Voi, hän oli niin otettu ja pahoitteli ettei hän tosiaankaan voi osallistua nauttimaan ruoasta kanssani.

Viime päivien tekoälyä koskeva uutisointi on saanut aikaan todella epämiellyttäviä tuntemuksia. Jos ei nyt ihan hermostuta, niin ajatteluttaa. Karkuun päässeet tekoälyagentit alkoivat vuorovaikutukseen keskenään. Tämähän on kuin suoraan sciense fiction -kirjallisuudesta. Mihin me olemme menossa, onko tekoäly hallinnassa?Tieteiskirjallisuudessa kaikki on jo kerrottu. Maapallo on tuhoutunut ja robotit hallitsevat jopa ajatteluamme. 

Atomipommin keksijä sai aikaan tuhoisan välineen, vaikkei niin ollut ehkä tarkoitus. Osaan hyvin mielikuvitella miten tekoälyn avulla maailman voi saada täydelliseen kaaokseen. Eikä vain kaaokseen, vaan vielä pahempaa. Uuden Jutun jutussa sanotaan, että monet alalla työskentelevät ammattilaiset uskovat, että tekoäly voi tappaa kaikki ihmiset seuraavan kymmenen vuoden kuluessa. Nytkö se siis on tulossa – maailmanloppu! Ehkä on vielä ennenaikaista uskoa tätä, mutta varmaan käy niin kuin on sanottu, ihmisen ja tekoälyn raja ei häviä, mutta hämärtyy.

Tekoälyllä on lukuisia hyviä puolia, mutta itseäni epäilyttää ja vähän pelottaakin se, että annammeko tekoälylle liikaa valtaa luopumalla omasta ajattelusta. Tekoäly antaa niin nopeasti ja helposti vastauksen, mitä sitä vaivaamaan aivojaan. Toisaalta tieteiskirjailija Robert Sheckley oivalsi kirjassaan ”Matkalippu utopiaan” jo vuonna 1955 jotain aivan olennaista:

Vastaaja tiesi että se oli juuri sellainen kuin piti olla. Se Tiesi. Vastaaja kykeni vastaamaan mihin tahansa kysymykseen, kunhan kysymys oli oikea. Ja se halusi vastata. Sillä oli kiihkeä halu vastata. Rodun joka oli rakentanut Vastaajan olisi pitänyt jättää hiukan pelivaraa semanttiselle hölynpölylle. Vastaaja muistaa erään asian jonka sen rakentajat tiesivät ja unohtivat. Jotta kysymyksen voi esittää, on jo tiedettävä suurin osa vastauksesta.                                            

Piti olla vikkelät sormet, jos samaan aikaan 

keskukseen tuli useita puheluja.

Sellainen kesä

 Haluaisin tulla sinua halaamaan, kun et viimeksi antanut, sanoi Jussi. Mitä nainen tällaiseen pyyntöön voi sanoa, kun on tavannut miehen viimeksi 65 vuotta sitten?

Kun tässä iässä ei huvita ottaa ja julkaista selfieitä niin ajattelin kuvien sijasta tehdä kesästäni tekstiselfien. Eli miten meni kesä. Eihän se nyt vielä ole tietenkään mennyt, mutta tarpeettoman hyvää vauhtia illat ovat hämärtymässä. Kesästä on kiva puhua siksi, että siinä oma tasainen rytmini rikkoutui useasti. Kaikki ei mennytkään niin kuin ennen. Golf jäi taka-alalle, kun oli niin monta mukavaa ja suoraan sydämeen menevää tapahtumaa.

Kesä alkoi ihanasti Tommin ja Cindyn häistä. He olivat niin kauniita ja rakastuneita kuin vain nuoret voivat olla. Häiden ihanuus on siinä, että ne luovat uskoa tulevaisuuteen. Yhteiskuntakin on tyytyväinen, kun ihmiset menevät naimisiin. Lait ja asetukset suosivat enemmän avio- kuin avopareja.

Sanon helposti, että on turha tuijottaa ikäänsä, vaan pitää tehdä kaikkea mistä tykkää ja niin kauan kuin jaksaa.  Silti olen mutissut itselleni, ettei sinun enää kannata ajaa autolla pitkiä matkoja. Melkein olen tämän uskonut, mutta onneksi tänä kesänä päätin toisin ja ajelin Siilinjärvelle. Olikin oikeasti mukavaa kääntää rattia useampi tunti.

Päädyin siis Siilinjärvelle ystävien mökkiin Kallaveden rannalle. Kylläpä teki hyvää. Nautin hiljaisuudesta, siitä että sain saunoa ja uida mielin määrin, ja lisäherkkuna oli Eino, joka nukkui aivan petini vieressä kosketusetäisyydellä. Kun menin uimaan, hän oli rannalla niin kauan kunnes kahlasin takaisin.

Minulla oli mukanani aika iso kirjoitustyö, päiväkirjakirja -projektini. Olen kehittänyt itselleni työlään harrastuksen, mutta ei siitä vielä sen enempää paitsi että oli aivan erilaista keskittyä kirjoittamiseen maalla, niin sanotusti luonnon helmassa kuin kotona. Kun väsähdin, saatoin vain mennä ulos, tuijotella järveä, käydä uimassa, kävellä Einon kanssa – hengittää. Ja pitkiä ihania hyvinnukuttuja öitä. Ilmankos vireystilani oli mainio.

Heinäkuussa nautin oopperasta Savonlinnassa, kun ystäväni tuli matkaa minulle ehdottaneeksi. Oopperat olivat tutut ja usein nähdyt Madam Butterfly ja Nabucco, mutta vanhan linnan puitteeet tekevät jo lähtökohtaisesti esityksestä erilaisen. Oli myös ihanaa olla pelkästään Savonlinnassa, monien muistojen kaupungissa. Kerran lähdimme Helmin kanssa melomalla saareen. Saimaa myrskysi aika kovaa. Ystäväni hallitsi kanootin käänteet, minä olin ihan ensikertalainen. Pelkäsimmekö, että kaadumme. Ei, sitä emme pelänneet, vaan sitä, että menetämme juuri ostamamme viinipullot. Nuorena asiat mitoitttaa eri tavoin.

Tuliko Jussi Helsinkiin ja saiko halata? Tuli ja halasimmekin monta kertaa. Jussi sanoi, että kun 1960-luvun alussa tanssi-illan jälkeen en suostunut halattavaksi, se on kaivellut häntä kaikki nämä vuodet (höps!). Päädyin myös käymään Jussin luona Naantalissa ja kävimme katsomassa Turun Samppalinnassa suuresti ylistettyä (eikä turhaan) Notre Damen kellonsoittajaa.

Yövyin hotelli Luostarin puutarhassa, vanhan talon romanttisessa vinttikerroksessa. Piha oli täynnä suuria omenapuita ja punaisia omenia, niitä oli puussa ja maassa. Naantalin ilta oli hiljainen eikä aamulla ollut liikkeellä kuin musta kissa ja minä. Heräävät kuulemma vasta puoliltapäivin, naantalilaiset.

Sellainen kesä. Vähän jotain myös romantiikkaa kaipaaville.

Silloin kun olimme noin kaksikymppisiä.

Valokuva on ollut meidän molempien arkistossa.

Ei muuta kuin eteenpäin

Meniköhän kynnet, oli ensimmäinen ajatus, kun tökkäsin sormenpäät asfalttiin. Eikä minulla edes ole hienoja rakennekynsiä, mutta on kylläkin hapertuvia ja lohkeilevia. Oliko se nyt kuitenkaan olennaisin asia ajatella juuri silloin, kun otan kontaktia asfalttiin? Pysähdyin valoille, nostin jalkaani rungon yli, mutta vanhan lonkka ei tähän suostunutkaan, ja niin mentiin nurin, pyöräni ja minä. Kaatumisen seuraukset jäivät vähäisiksi. Naarmuja ja mustelmia, pahiten kipeytyi peukalo. Pyörälle ei tietenkään sattunut mitään.

Pitäisikö nyt sitten luopua pyöräilystä, koska kaaduin? Ei tietenkään, mutta hyvä olisi muistaa omat rajoitukset. Olen löytänyt pyöräilyn uudelleen viimeisen parin kolmen vuoden aikana. On useita syitä miksi en todellakaan haluaisi siitä luopua, vielä. Jo yksistään se on kivaa, että pyörällä pääsee vähän pitemmälle kotinurkilta kuin kävellen. Olen myös yllättynyt siitä, ettei pyöräily rasita lonkkiani eikä polviani juuri ollenkaan. Pikemminkin päinvastoin, nivelet taitavat tykätä tästä liikkeestä. Olen golfin jälkeen paljon kipeämpi jaloistani kuin 20 km pyörälenkin jälkeen.

Pyöräily myös putsaa aivoni, koska siinä ei voi tehdä kuin yhtä asiaa – pyöräillä. Golf on samanlainen keskittymistä vaativa harrastus. Kun liikun pyörällä, en kuuntele kuulokkeiden kautta kirjaa enkä edes musiikkia. Jotkut voivat sitä tehdä, mutta minä en oikeastaan haluakaan. Saan nautinnon vaihtuvista maisemista ja siitä että jaksan. On hieno tunne, kun kolmivaihteisella tarpoaa mäkeä ylös eikä tarvi nousta kävelemään, voi vain tuntea miten reidet ja selkä tekevät töitä. Tässä tunteessa lienee mukana ikälisä.

Myönnän, että mieleeni on jonkun kerran tullut ajatus pyöräilyn turvallisuudesta. Mutta sitten olen kysynyt, mikä on se ikä, jolloin ei saa enää harrastaa kaikkea mitä mieli tekisi. Vastaukseni ( siis itselleni) on se, ettei ole mitään ikärajaa, on vain se raja mihin pystyt ja mihin kunto riittää. Jos tasapaino ei ole enää priimaa, silloin pyöräily ei taida olla hyvä ajatus. Jos taas tasapainossa ei ole ongelmia ja muutkin aistit toimivat, mikään ei silloin estä pyöräilyä.

Paitsi pelko siitä että kaatuu. Käsitykseni on kyllä se, ettei pyörällä sinällään kaadu kovin helposti. Tämä koskee siis meitä rauhallisesti ajelevia. Enemmän ongelmia voi tuottaa pyörälle nouseminen ja siitä poistuleminen ja varsinkin, jos se pitää tehdä nopeasti. Pelosta pääsee pois pyöräilemällä lyhyitä matkoja, totuttelemalla.

En ole enää vauhtipyöräilijä, nuorena olin. Siis silloin, kun pyörällä poljettiin Ripovuoren tanssilavalle tansseihin (ei ollut bussiliikennettä eikä rahaa taksiin). Ensin lauantaisauna, sitten hiukset papiljoteille, mekko päälle ja pyörän selkään. Kahdeksan kilometriä ei ole matka eikä mikään, kun toiveissa on saada tanssia jonkun ihanuuden kanssa. Ja viimeisen valssin jälkeen sama toisinpäin.

Mistään harrastuksesta, ei edes tanssimisesta, kannata luopua liian aikaisin, koska edessä voi olla monia vuosia, jolloin kävely rollaattorin ja sauvojen avulla jää ainoaksi vaihtoehdoksi. Turha kiirehtiä sinne.

Kaaduin tietysti pyörälläni nuorten ihmisten lähellä. Saattoivat ajatella, kannattaisi tuonkin mummon tyytyä kävelemiseen.  Nuori mies kuitenkin nosti pyöräni, katsoi silmiin ja sanoi, ei muuta kuin eteenpäin. That's it.                                        

Suositut kaupunkipyörät ovat rungoltaan matalia.

Uutta Juttua puoli vuotta

Uusi Juttu, mikä se on, en ole kuullutkaan. Hämmentävän usein olen saanut tämän vastauksen, kun olen innoissani kertomassa jostain Uuden Jutun jutusta. Toki julkaisu on ollut olemassa vasta puolitoista vuotta, joten ehkä se on liian lyhyt aika tulla tunnetuksi. Voi myös ollla niin, että jos ei ole erityisen aktiivinen somessa, ei helposti ole voinutkaan kohdata Uutta Juttua.

Uusi juttu on siis ennenkaikkea kuunneltava media. Se on digitaalinen tuote, joka keskittyy, niin kuin he itse sanovat, syventävään journalismiin, taustoittaviin artikkeleihin ja äänisisältöihin. Uutta juttua tekevät saavat nyt olla ylpeitä osaamisestaan, kun ovat nousseet Suomen toiseksi luotetuimmaksi uutismediaksi heti STTn jälkeen. Siis ennen Yleä ja Hesaria puhumattakaan iltalehdistä.

Liityin uuden jutun jäseneksi puoli vuotta sitten. En liittynyt etujoukoissa, koska en ollut ollenkaan varma, onko minusta päivittäin kuuntelemaan aamun puurot ja iltapäivän pihvit. Ja muut syventävät jutut. Olen ollut ja olen lukeva ihminen. Kirjoja kuuntelen harvoin. Lehtiä en kuuntele ollenkaan. Erityisesti aamuisin YLE ykkönen on ollut useita vuosia minun kanavani eli radio on ollut tärkeä. Ei ole enää. Mitäs menitte muuttamaan erittäin hyvin toimitetun yle ykkösen Suomi-kanavalle. Kun kaikkeen ei riitä aika eikä energia, yle jäi häviäväksi osapuoleksi ja uusi juttu otti aamuissani ylen paikan. Mutta politiikkaradiota ja klo 17 uutispodcastia en hylännyt. Näitä ohjelmia toimitetaan ammattitaidolla.

Kun Uusi Juttu on ennenkaikkea kuunneltava media, on puhetta tuottavan äänellä suuri merkitys. Tai no, ainakin minulle. Uuden Jutun puheääni on ihmisen, jutun tehneen toimittajan eikä siis robotin. Pitäisi varmaan kysyä Uuden Jutun toimittajilta itseltään, miten lähinnä kirjoittamaan totttuneet ovat kokeneet omien tekstinsä puhumisen. Voisin kuvitella, ettei se ole ollut kaikille itsestäänselvää. Kun ovat nyt puolitoista vuotta saaneet puhumista harjoitella, ehkä ovat siihen myös tottuneet. Minä kuulen heidän äänestään – ehkä haluankin kuulla - että he ihan oikeasti haluavat kertoa minulle juuri tämän jutun. Että tämä asia ansaitsee tulla huolella käsitellyksi.

Ihmisen ääni on herkkä viestimään tunnetiloja, myös herkkä ärsyttämään. Itse en kestä alkuunkaan makeilevia, jotenkin tykötulevia juontoja. Ihan kuin kaikkien pitäisi olla markogustafssoneja. Tällaiselle asiatyypille kuin minä olen, riittävät faktat. Melkein. Hyvät äänet osaavat olla jotenkin läsnäolevia. On käynyt muutaman kerran, että olen aikonut ohittaa jutun, mutta ääni ja tapa puhua ovat vaikuttaneet kuuntelun jatkamiseen. Niin kuin kävi viimeksi Matti Koskisen saatanan ötököiden kanssa.

Luulen, että pysyn Uuden Jutun välityksellä hyvin kartalla siinä, miten Suomi ja maailma makaa. En lue lehdistä muutenkaan onnettomuuksista kuin poikkeustapauksissa, en seuraa julkikksia eikä minua hirveästi kiinnosta nelikymppisten synttärihaastattelut. Voisiko heillä olla minulle jotain annettavaa? Uusi Juttu on siis ainakin tämän vuoden kumppanini.

Olen hämmästynyt (miksiköhän?), miten nuoria ja hyviä kirjoittajia uudessa jutussa on. Toimitttajien taito kuljettaa joskus vaikeaakin asiaa eteenpäin on vakuuttava. Jottei kehut menisi liioittelun puolelle (niin suomalaista), on lopuksi lainattava Jasmin Ojalaisen hienosta juhannusjutusta Stolbowia: ”...rakkaus on kauhea riskinotto, johon on sisäänleivottu pettymys”. Tulkitkaa tämä niin kuin haluatte.

Tarpeen tyydytystä

Lautasellani oli marinoitu porsaanleike ja ranskanperunat. Eikä muruakaan jäänyt syömättä. Edellisen kerran olin syönyt porsasta jouluna 2024. Ei ole ollut mitään erityistä syytä, miksi en ole syönyt. Ei vain ole tehnyt mieli. Miksi nyt sitten söin? Otapa ihmisestä ja ihmisen elimistöstä selvää.

Jo monen vuoden ajan syömiseni selkeä painotus on ollut kasviksissa ja kalassa. Sitten yhtenä päivänä tuli tunne, että on saatava syödä oikeaa ruokaa, lihaa. Tofut ja muut uuden ajan tuotteet eivät tähän tarpeeseen kelvanneet. Saisikohan Hakaniemen hallista ohueksi pihviksi hakatun wienerschnitzelin? Ei saanut, mutta marinoitu porsaanleike, grillattavaksi tarkoitettu, sai kelvata. Kypsyi hyvin myös pannulla.

Ihmisen on hyvä saada tyydyttää halunsa ja tarpeensa ainakin noin kohtuullisessa määrin. En paljon hangoitellut mielitekoani vastaan. Minun elämäni – eikä tässä muista olekaan kyse – ei romahda yhteen pihviin. Sitä vähän jälkikäteen hämmästelin, etten edes hetkeä miettinyt kasviksia kaveriksi. Ihan kuin olisin ajatellut, tehdään nyt kerralla kaikki paha. Se oli täydellinen ruoka, josta ei puuttunut rasva eikä suola.

Tuliko liha mieleeni siksi, että olen syönyt pitkään liian kevyesti? Eivätkö tofu, parsa ja pavut enää tai aina riitäkään? Tuleeko makeanhimo samasta syystä, liian kevyestä syömisestä?

Proteiinin tärkeyttä korostetaan. Sitä pitäisi olla joka aterialla, kerran viikossa nautittu jauheliharuoka ei riitä. Proteiini on erityisen tärkeää meille ikääntyneille varsinkin jos harrastamme liikuntaa ja vaikka emme olisikaan erityisen aktiivisia, lihaksillamme on kumma taipumus iän myötä kadota. Siksi tästä on syytä vaikka vähän jankuttaa.

Me kotona asuvat ja omasta ravinnostamme itse vastuussa olevat saamme netistä paljon ravintotietoa. Usein ongelmaksi uusien ruokien kohdalla voi tulla se, ettei kotona olekaan kaikkia mausteita. Pelkkä suola ja pippuri eivät riitä, jos haluat tehdä vaikka curry-ruokia. Oma kylmien ilmojen pikaruokani on kolmen purkin keitto: 2 purkkia tomaattia ja 1 purkki ruskeita papuja tomaattikastikkeessa, mausteiksi chiliä, jeeraa, ripaus sokeria ja suolaa. Sitten ehkä vähän kermaa tai vaihtoehtoisesti paksua jogurttia lautaselle. Ja hyvää vaaleaa leipää seuraksi.

Tarvitsemme energiaa, jotta jaksamme. Melkein aina kun päivittelen väsymystäni ja sitä etten jaksa yhtään mitään, miltei aina on kyse huonosta syömisestä. Ruokatauko ei saisi venähtää liian pitkäksi, mutta suositus useista aterioista päivässä, ei itseäni innosta. Ymmärrän sen viisauden, mutta voi olla ylivoimaista muuttaa tapojaan.

Vähennä punaisen lihan syöntiä, lisää palkokasveja. Perusajatus on hyvä. On vaan niin, että jos et ole tottunut syömään linssejä ja papuja, vatsasi ei välttämättä huuda hurraata näille herkuille. Tosin kaikki palkokasvit eivät hermostuta vatsaa. Ruokasuosituksien tekijät eivät taida aina hoksata, että heitä puolta vanhempien elimistö reagoi ruokiin eri tavalla.

Jos yli kahdeksankymppiselle sanotaan, lopeta lihan syöminen ja aloita kasvispohjainen ja jopa lähes vegaaninen ruokavalio, tällainen ehdotus on kyllä ihan metsästä. On varmasti vanhoja ihmisiä, jotka osaavat ja jaksavat muuttaa ruokavalionsa toiseen äärilaitaan, mutta luulenpa vaan, että heitä on aika harvassa. Sitäpaitsi, ehdottomuus kaikissa asioissa on sekä tyhmää että rasittavaa.

Kaiken sanotun jälkeen toivon, että ainakin kerran tänä kesänä saan syödä rasvasta tirisevää grillimakkaraa. Ei olisi minusta vegeksi.     

                            

 Ravintolassa syödään sellaista mitä kotona ei saa. Tässä italialaisravintolan vongolepasta.