Hyväksytty väkivalta?

 Valkoinen vappu Tampereella. Video näyttää miten iso korsto potkii maassa olevaa naista. Mitä miehen päässä liikkuu – vai liikkuuko yhtään mitään, kun käyttää väkivaltaa nuorta naista kohtaan, josta ei mitenkään voi saada edes kunnon vastusta? Potkija oli naamioitunut. Hävettikö näyttää omia kasvojaan sini-mustien joukossa? Vai haluttiinko kasvojen peittämisellä luoda uhkaa? Olla kuin Ku Klux Klan.

Nyt meillä keskustellaan, sallitaanko naamiot mielenosoituksissa. Meillä ei keskustella, keitä ovat nämä ihmiset, jotka potkivat naisia. Meillä ei keskustella naisväkivallasta. Olisi aika.

Luin Iltiksen jutun toimittajan viikon kestäneestä työvierailusta palvelutalossa. Se ei ollut syyttävä eikä syyllistävä, se oli kertomus, mitä hän näki ja koki sen viikon aikana. Juttua ei ollut mukavaa lukea. Tuli surullinen olo sekä talossa olevien asukkaiden että siellä töitään tekevien puolesta. Aina on liian kiire, liikaa hoidettavia, aina liian vähän tekijöitä.

Onko pahempaa se, ettei ihminen pääse suihkuun tai vaippojen vaihto viivästyy vai se, ettei kenelläkään ole antaa ihmiselle aikaa? Ei ole aikaa antaa yhdessäoloa. Ei aikaa kuunnella hänen puheitaan, pitää kädestä, kävellä, ei aikaa katsoa televisiota yhdessä. Kun muistisairaat ja vanhat ihmiset tuomitaan elämään omassa yksinäisyydessään, se on väkivaltaa raaimmillaan. Se ei ole inhimillistä, eikä se ole oikeudenmukaista.

Ymmärrän, että ihminen sidotaan tuoliin turvallisuussyistä. Sitä en ymmärrä, kun hänet hylätään tuoliinsa tuntikausiksi. Hän ei ole tärkeä kenellekään. Lohduton ajatuksenakin, mutta näin vain tapahtuu.

Vanhusten hoidosta on Suomessa puhuttu kauan, vuosikymmeniä. Uudistukset jämähtävät usein myös vastakkainasetteluun. Tänään tärkeintä ovat dronit, puolustus ja sotaan valmistautuminen. Tai lapset ja nuoriso. Kuka meistä on sanomaan, etteivätkö nuoret oikeasti olekin kaikkein tärkeimpiä. Nuorissa on tulevaisuus, kun taas vanhoilla ei ole jäljellä muuta kuin menneisyys. Siksi heidän ei ole niin väliä. ”Nämä ovat jo vanhoja ihmisiä, ei heitä kannata ylihoitaa.”

Mutta on vaan niin, että vanhallakin ihmisellä on oikeus arvokkaaseen elämään myös vanhana. Hänelläkin on oikeus olla osallisena maailmassa.

En varmaan koskaan lopeta liikunnan tärkeydestä puhumista. Siinä vähäkin on parempi kuin ei mitään. Mutta kohtuullisen hyvä fyysinen kuntokaan ei auta, kun pää tyhjenee ja ymmärrys katoaa. Silti - muistisairaankin elämä jatkuu. Se vain on erilaista elämää kuin se oma entinen. Hän elää omassa maailmassaan, mutta siinäkään maailmassa ei ole hyvä olla yksin.

Onnellisten ihmisten Suomessa on korkein aika antaa ikäihmisille ihmisarvo, hyvä vanhuus ja paremmat vanhuspalvelut. Tätä vaativat huomisen rollaattorimarssin osanottajat.

Suomessa oli vuonna 2025 noin 343 000 yli 80vuotiasta eli 7,4% kaikista täysi- ikäisistä                        suomalaisista. 70 vuotta täyttäneitä naisia oli 57%. Helsingissä oli vuoden 2025 lopussa yli 30 000 vähintään 80 vuotiasta.

                                                            Variksetkin tarvitsevat toisiaan.
  

Noloja tilanteita

 On oikeastaan ihmeellistä, miten pienistä asioista ihmismieli voi saada traumaattisen (ehkä vähän liian iso sana) kokemuksen, ja että se kantaa vielä vuosikymmenien päähän. Asuimme ystäväni kanssa pientä yksiötä. Päätin pestä asuntomme ikkunat. Seuraavana päivänä ystäväni pesi samat ikkunat uudelleen. Hänelle ei kelvannut työni jälki. Tulipa taas tämä ikivanha asia mieleeni, kun pesin kotini ikkunoita. Tällä kertaa ei ole ketään vieressä arvioimassa työtäni. Hyvä niin, sillä nyt saattaisin huitaista pesurätillä. Sanoinko jotain silloin vähän yli kaksikymppisenä? No en, mutta siitä alkoi eroamisemme ja minulle uuden asunnon haku. Ikkunoiden pesu ei tietenkään ollut ainoa syy.

Olen jälkeenpäin miettinyt, miksi en suuttunut ja sanonut, miten loukkaavana pidin hänen tekoaan. Ei se jälki nyt niin huonoa voinut olla, etteikö ikkunoita olisi voinut ainakin tovin katsella. Luulen, että tämä suuttumattomuus on kodin perintöä. Lapsena ei ollut lupa korottaa ääntään vanhemmille. Ei sitten yhtään. Puhumattakaan, että olisin paiskonut ovia. Ehkä siten totuin nurisemaan hiljaa itsekseni tai sitten se on luonnevika. Ainakin nyt vanhuusiässä, kun kaikenlaisten tunteiden voima ja kiihkeys on laantunut, olen tullut entistä kiltimmäksi. Kilttinä on helpompi olla kuin kiukkuisena.

Ennen vanhemmat sanoivat lapsilleen, käyttäytykää kunnolla, ettei teitä tarvitse hävetä. Niinpä, tuo häpeä. En muista koskaan hävenneeni niin paljon, että olisin toivonut niin sanotusti vajoavani maan alle. Pienempiä häpeän hetkiä on kyllä ollut.

Veljeni kanssa tuli puhetta urheilusta ja golfista, jota hän ei ole koskaan harrastanut. Oli ollut poikansa kanssa (hän taas on hyvä golfaaja) kentällä vähän kuin caddien roolissa. Päivitteli sitä, miten tarkkana siellä pitää olla. Kun pelaaja on lyömässä, ei saa seisoa missä vaan, ei puhua eikä liikkua. Me clubipelaajat emme aina ole niin kovin tarkkoja golfetiketistä, mutta kyllä meitäkin koskevat erityisesti muutamat säännöt.

Aloittelevana golfarina enkä niin – tai siis ollenkaan – sääntöjä ja golfetikettiä hallitsevana, olin Vuosaaressa pelaamassa. Olimme greenillä, seisoin ja odotin, että vuorossa oleva pelaaja puttaisi. Pienen hiljaisuuden jälkeen hän kysyi minulta, meinaatko vielä kauankin seisoa siinä?

Seisoin lipun takana suoraan hänen puttauslinjallaan. Vähän hävetti, mutta opin kertaheitolla, että sillä on todella väliä missä seisoo muiden putatessa. Nykyään kyllä sanon tarvittaessa itsekin tästä. Ihan asiasta hän siis minulle huomautti, mutta olisi sen voinut sanoa toisellakin tapaa.

Aina voi näyttää oman ylemmyytensä ja sanoa loukkaavasti ja antaa palautetta tietoisena omasta (kuvitellusta) arvostaan. Aina voi myös valita, jos ei nyt ihan ystävällisen, niin ainakin kohteliaan käytöksen.

Mutta mitä tässä opettamaan kultaisen käytöksen sääntöjä, kun isot näyttävät mallia siitä miten härskillä ja uhkaavalla käytöksellä saa huomiota ja vaikutusvaltaa. Ehkä seurustelen vain tekoälyn kanssa. Se on niin ihanan kohtelias ja ystävällinen.

Linnanmäen eteläpuolen japanilainen puutarha loistaa keltaisena.

He ovat Golgatalla tänään

 Tänään pitkänäperjantaina muistetaan Jeesuksen ristiinnaulitsemista ja kuolemaa Golgatalla.

Tämän päivän avuttomia ristiinnaulittuja ovat kaikki ne kokit, siivoojat, marjojenpoimijat ja prostituoiduksi pakotetut ihmiset, jotka joutuvat nöyrtymään työnantajansa edessä, tekemään töitä ilman palkkaa, elämään pelossa ja nukkumaan matolla takahuoneissa. Siis Suomessa.

Paavo Teittisen kirjassa on melkein 400 sivua. Se on sivu sivun jälkeen kylmäävää luettavaa. Kirja koskettaa erityisesti siksi, että se tuo näkyväksi vääryyttä kokeneet ihmiset ja hyväksikäytön koko laajuuden.

Ajattelin, ettei minun tarvitse tätä kirjaa lukea, sillä onhan näistä asioista kirjoitettu aika paljon. Mutta yllätyin. En olisi uskonut enkä vielä kirjan luettuanikaan täysin ymmärrä, miten meillä on voinut kasvaa näin valtavan suuri varjoyhteiskunta. Miten me emme ole voineet nähdä millaista ihmiskauppaa meillä käydään? Suomihan on oikeusvaltio eikä mikään alikehittynyt maa, eihän meillä pitäisi olla tällaista. Teoriaa ja kaunista puhetta vain, niinkö? Suljemmeko silmämme siksi, että saamme (ehkä) edullisempia ruoka-annoksia tai mustikka-ja puolukkalitroja.

Teittinen kertoo miten nepalilaiset ravintolat käyttävät hyväkseen nepalilaisia. He tulevat yhdestä maailman köyhimmästä maasta. Kielitaitoa ei ole, mutta se ei ole haitaksi, koska sitä ei tarvita. Koko tarina nepalilaisista ravintoloista, päättymättömistä työvuoroista, maksamattomista palkoista ja ihmisen orjuuttamisesta on kurjaa luettavaa. Jos joku uskaltautuukin poliisille puhumaan, niin ketä nyt oikeasti kiinnostaa köyhän nepalilaisen kohtelu ja palkkasaatavat? Ei ainakaan poliisia.

Minä en enää pistä nenääni nepalilaisen ravintolan ovesta sisään. Ihan jokainen ravintola ei ehkä kohtele kokkejaan huonosti, mutta mistä voin tietää, kuka kohtelee, kuka ei.

Teittinen sanoo, että toimittaja on paremmin asioista perillä kuin poliisi ja vain siksi, että poliisia nämä asiat eivät ole kiinnostaneet. He tietävät, mutta tieto ei johda mihinkään. ”Monella poliisilla vaikutti olevan puutteellinen ymmärrys siitä, mitä moderni orjuus on.”

Sitten tämä siivoojien maailma, käärmeenpesä, niin kuin Teittinen kirjassaan sanoo. Siivoojat, jotka siivoavat Espoossa ja Helsingissä kouluja ja päiväkoteja. En tiedä mitä ajatella. Eihän tällaista työntekijän riistoa voi olla Suomessa? Ja sitten vielä juttu siitä, kuinka SOLiin on tuotu satoja siivoojia, jotka ovat maksaneet työstään. SOL - palkittu ja kehuttu!

Miten helppoa onkaan hädänalaisen ihmisen alistaminen ja jatkuva nöyryyttäminen. Työnantaja uhkaa maasta poistamisella ja väkivallalla:

”Työnantaja oli myös puhunut hyvistä suhteistaan viranomaisiin, milloin poliisiin, milloin Migriin, tai eduskuntaan. Tällaiset puheet kuulostavat suomalaiselle naurettavilta, mutta jos oli juuri tullut maahan Lähi-idästä tai Pohjois-Afrikasta, ne otti todesta.” 

”Mohammed sanoi, että jos osasi puhua suomea tai englantia, ei ollut tervetullut. Jos oli suomalainen tyttöystävä tai kaveri, ei saanut työpaikkaa. Hän haluaa ihmisen, jolla ei ole yhtään mitään.”

Teittinen tekee kirjassa selkoa Närpiön ihmeestä eli maksettavista kynnysrahoista. Hän kertoo miten uzbekistanilaisia tuli rakennustyömaille sadoittain, vaikkei ulkomaiselle työvoimalle pitänyt olla tarvetta. Aivan hurjaa luettavaa. Kiinasta lähetetyistä kivenhakkaajista en ollut koskaan edes kuullut, mutta sen sijaan marjanpoimijoista on lehdissä ollut paljon juttuja.

Keneltä sitä voi enää marjansa ostaa? Ehkä on rehellisiä yrityksiä, vaikka kirjassa tosin sanotaan: ”Kyllä ala on ihan läpimätä”. Heti kun näen ”reilun kaupan merkin”, tiedän mitä valitsen. Mutta onko niitä marjalaatikoissa?

Muuttuvatko asiat vai jäävätkö ne vain kirjoiksi ja puheiksi?

Motivoivia tarinoita

 On varhainen maanantaiaamu. Istun saunan lauteilla ja nautin löylyjen ihanan pehmeästä lämmöstä. Ei tee mieli tehdä yhtään mitään, vain olla. On alkamassa viides kuukausi, kun viikkoni alkaa aamusaunalla ja -uinnilla. Saunassa on muutamia muitakin samalla aamurytmillä kulkevia ihmisiä. Seuraan kolmen naisen ryhmää. Ovat varmaan noin kahdeksan kymppisiä. Saunomisen jälkeen he kiinnittävät vesijuoksuvyöt ja kävelevät reilusti yli puoli tuntia. Uintiratani on kävelyalueen vieressä. Kuulen, kun tädit juttelevat keskenään koko kävelyn ajan.Välillä pysähtyvätkin toviksi altaan matalassa päässä. Tärkeämpää kuin kova kuntoilu, on yhdessäolo, seurustelu ja virkistäytyminen. Saunomisen jälkeen näen heidät hallin kahviossa. He ovat tehneet tätä yhdessä jo yli 20 vuotta.

Ystävälläni on motivoiva tavoite. Hän treenaa kuntosalilla, koska haluaa saada yhtä hyvän kunnon kuin minulla on. Hän on minua 14 vuotta nuorempi. Sanon kuitenkin varmuuden vuoksi, että hänellä on vahva taipumus liioitella puheitaan. Vaan kukapa sitä ei ottaisi kehuja totena vastaan.

Joku aika sitten olin Einon kanssa keskuspuistossa. Tapasimme siellä iloisen ja puheliaan naisen, ehkä vähän yli seitsemänkymppisen. Hänen harrastuksiinsa kuuluu ruoan tuominen linnuille ja peuroille. Samalla kunto kohoaa, kun kävelee metsässä ja kantaa selässään painavaa ruokareppua. Siinä kävellessämme hän kertoi elämästään, mies on kuollut ja 90 vuotias äitinsä on rullatuolissa. Sanoi, että yli kahdeksankymppisenä jaksaa vielä tehdä kaikkea, mutta 90 täytettyään ihminen romahtaa. Sanoin Einolle, nyt jatketaan matkaa. Vaikka kuinka olisi kiva keskustella, tuosta en halua kuulla enempää.

Ikävuoteni eivät helpota elämää, kuitenkin vuosikymmenien myötä tulleet liikkumisen rutiinit auttavat. Mutta on hetkiä, jolloin minäkin tarvitsen käskyttämistä. On päiviä, jolloin tukkoinen olo on niin vahva, ettei tee mieli tehdä yhtään mitään. Silloin haen Einon lenkkikaveriksi. Se on auttanut aina, mieli kevenee hetkessä. Toinen minua suuresti liikkumaan motivoiva tekijä on kuntokalenteri, johon olen kirjannut ja kirjaan kaikki jumpat, uimiset, kävelyt ja mitä ikinä harrastankin. Jos sunnuntaina huomaan, että nyt on tekeminen jäänyt viikolla vajaaksi, on korjaus tehtävä sunnuntaina. Kyllä ihminen vähän saa itseään pakottaa. On minulla sitten niitäkin tilanteita – tosin nykyään aika harvoin, jolloin joudun sanomaan itselleni, muista ikäsi, älä revittele.

Toivoisin, ettei elämässäni kovin nopeasti tapahtuisi radiaaleja muutoksia. Ehkä se on pähkähullu toive, kun kerran kaiken romahduttava vuosikymmen on jo turhan lähellä. Toisaalta en pyydä mahdottomia. Kunpa nuo nivelrikkoiset polvet eivät ärtyisi niin paljon, että estäisivät kävelyn ja uimisen. Toisaalta, kun kerran liike on lääke, niin kitinät pois ja ulos. Polvet tottuvat kävelyyn, kun ovat aikansa kipuilleet. Ihan uutena juttuna on noussut esiin pelko siitä, että mitä jos kesken oopperan/teatterin/leffan iskeekin kramppi reisiin? Sanokaa vielä, että ikä on vain numero.

Vaikka menee jankuttamiseksi, sanon silti: kävely on useilla mittareilla ja tutkimuksilla osoitettu liikuntamuodoksi, joka riittäisi monille tuomaan terveyttä ja virkeyttä elämään. Ei tarvitse kuin päivittäin lähteä ovesta ulos. Näin keväällä ulkoilu on vielä niin suurenmoista, kun mustarastaat heräävät laulamaan ja maailma on valoa tulvillaan. Ei ole savusumua, on raikkaita tuulia ja ihan pian kukkasetkin kurottavat maan alta esille.

Tottumus on toinen luonto

Se oli joskus heinäkuussa 2011, kun oikea jalkani yhtäkkiä kipeytyi. Kipu ei ollut jatkuvaa, mutta sitä oli koko ajan. Pitkä istuminen lisäsi särkyä sääreen ja joskus polte nilkassa oli ihan hirmuinen. Lopulta se rajoitti golfia ja ylipäätään kävelyä. Buranaa kului.

Käynnit kiropraktikolla eivät tuoneet helpotusta. Hän epäili syyksi tulehdusta ja väärää istuma-asentoa. Myös urheilufyssari tutki lihakseni, nyppi selkäni nikama nikamalta (se tuntui kivalta ja sain uuden selän), mutta kipua se ei poistanut. Olisiko nivelpussin tulehdus kyseessä? Hoidoksi jalan teippaus, buranaa ja jääpusseja.

Näin meni elokuu ja tuli syyskuu ja pakaranseudun, säären ja nilkan kivut jatkuivat. Hetkellisen avun sain terveyskeskuksen lääkärin antamasta kortisoonipiikistä ja tulehduskipulääkkeestä.

Lannerangankuvaus röntgenissä ei antanut mitään uutta tietoa. Jalka oli edelleen erityisesti nilkasta kipeä ja kävellessä sattui nivusiin saakka. Saatoin käydä Helenan jumppatunneilla, vaikka tosin sen jälkeen kipu voimistui.

Lokakuun alussa kipu väheni ja jalka tuntui paremmalta kuin kuukausiin, mutta vähänkin pitempi lenkki kipeytti sen heti. Hakeuduin kineesioteippaukseen, jossa nilkkani, sääreni ja osa pakaraakin sai kunnon teippauksen. Teippien pitäisi siirtää kipu pois. Ei tuonut muutosta. Teippaaja kehoitti menemään hierojalle.

Kun jalka ei vaan tervehtynyt, menin uudelleen tapaamaan terveyskeskuksen lääkäriä. Halusin lähetteen fysiatrille, tohtori halusi jatkaa kortisonilla. Sitä en enää halunnut. Sain lihakset rentouttavaa lääkettä, mutta se vain väsytti. Lähete fysiatrille ei tuottanut tulosta. Ensin olisi mentävä fysioterapeutille, jolle ensimmäinen vapaa aika oli joulukuun puolivälissä.

En jäänyt sitä odottamaan. Sain Diacorista ajan fysiatrille. Hän, vähän vanhempi mies, kävelytti, nostatti jalkojani ja koputteli. Sanoi, että olet saattanut tavallaan ”astua tyhjään” ja siitä on seurannut koko juttu. Hän antoi minulle 3 jumppaliikettä, joita pitää tehdä huolellisesti kaksi kertaa päivässä. Paraneminen kestäisi ehkä noin 2-3 kuukautta.

Uskoinko liikkeiden parantavaan voimaan? Saattaisihan jalka parantua, vaikka en tekisi mitään, mutta toisaalta, ehkä kannattaisi katsoa vielä tämä kortti. Aloitin jumppaamisen 26.10. Liikkeet olivat helpot, mutta vaativat minulta hosuvalta malttia ja keskittymistä. Jokaisen lonkkaa venyttävän liikkeen piti kestää 10 sekuntia.

Ensimmäisen parin jumppaviikon jälkeen kävely oli edelleen vaikeaa, mutta vähitellen säärikipu lieveni ja muuttui ajoittaiseksi. Neljän viikon jälkeen kipu oli lähes kokonaan poistunut, vain Helenan jumpalla se kipeytyi. Kun joulukuun puolivälissä menin fysioterapeutille, oli jalkani kutakuinkin terve ja kivuton. Liikkeet olivat tehneet tehtävänsä. Fyssari tutki, haastatteli ja voimistelutti, ja antoi muutaman lisäliikkeen. Sanoi lopulta, että lihakseni saavat 10+ pistettä ja papukaijamerkin, koska ne olivat niin hyvässä kunnossa. Tämä ilahdutti.

Voimisteluni ei loppunut parantumiseen. Olen nyt 15 vuotta venytellyt kroppaani lähes päivittäin15-20 minuuttia kerrallaan. Tohtorin kolme liikettä on säilynyt ohjelmassa, mutta muutama liike on tullut lisää. Jumppa ei ole enää pakko, vaan mieliteko, tapa johon totutin itseni.

Reisien voima ja aivojen toimivuus – siinäpä ne avainsanat vanhan ihmisen hyvään elämään.

”Liikkuminen on huipputärkeää, mutta niin on espressokin”

Ystäväni ovat viime vuonna saaneet olla mukana monilla 40 vuotissynttäreillä. Sama näyttää jatkuvan tänä vuonna. Mikä ikä 40 vuotta on juhlia? Kun odotettavissa on lähes sata vuotta elämää, nelikymppinen ei välttämättä ole vielä edes elämänsä puolivälissä. Toisaalta, neljä vuosikymmentä on myös aivan ihana ikä. Olet aikuinen – ainakin sinun pitäisi olla – osaat ottaa vastuun itsestäsi ja elämästäsi. Olet vielä kaukana siitä iästä, kun ajatus hitautuu eivätkä sanat meinaa asettua kunnollisiksi lauseiksi. Minkäänlaiseen ikäkriisiin ei siis ole syytä. Pikemminkin todella on aihetta juhlia niin kauan kuin jaksaa, sillä väistämättä edessä on ”rapistuvan lihan taakka”.

Tiedän tästä jotain, kun kannan reilusti tuplaten ikävuosia. Juhlat on juhlittu ja juhannuskokot nähty. Elämä täyttyy erilaisista kielloista ja ohjeista, joita tosin perustellaan terveydelläni. Esimerkiksi espresso on lähes vaarallinen. Se nostaa kolesteroliarvoja, jota taas suodatinkahvi ei tee. Pitäisikö siis luopua iltapäiväespressosta? Tuntuu siltä, että puolenpäivän jälkeen en enää saisi juoda kahvia ollenkaan. Jos siis haluan nukkua yöni hyvin. No, nukkumaanhan tänne on tultu eikä elämään. Vai?

Syksyllä tuli eteeni tilanne, että verenpaineeni yläpaine saisi olla enintään 120. Pikkuruisen pillerin syöminen tiputtikin paineet välillä vähän liiankin alas. Outo tunne tuo hetkittäinen huippaus, kun en ole ollut ollenkaan pyörtyilevää sorttia. Verenpaineeni on ihan viime vuosiin saakka ollut lähes normaali. Niinpä en ole kovin aktiivisesti ajatellut suolan määrää ruoassani, vaikka siitä meille jatkuvasti jankutetaan. Teelusikallinen päivässä on kuulemma riittävä annos. Harva taitaa siihen pystyä ainakaan jos ostaa leipänsä kaupasta. Toistaiseksi olen löytänyt yhden ruisleivän, jossa suolaprosentti on 0,9, kaikissa muissa se on yli yhden, monessa reilustikin yli..

Juustoja rakastava on vaikeuksissa. Olin yhtenä päivänä Stockmannin herkun juustotiskillä. Vedin tuoksuja sisääni, niin ihanan voimakkaita hajuja. Kysyin, löytyisikö hyvää juustoa alle prosentin suolalla. Suuresta valikoimasta löytyi yksi juusto. Otin sitä, vaikka sen rasvaprosentti oli 34. Eipä siis höylätä paksuja siivuja. Juustoista löytyy aika paljonkin matalan rasvaprosentin omaavia, mutta vastaavasti niissä on varsin reilusti suolaa. Jostainhan se maku on saatava. Kumman siis valitset – suolan vai rasvan? Minä valitsen rasvan. Ja jätän fetan kauppaan.

Armi Ratia tilasi välipalaksi emmental-hapankorppuja. Idea on siinä, että juustoviipale on hivenen paksumpi kuin hapankorppu. (Juha Tanttu on kertonut).

Menin vuoden alussa Facebookissa vegeryhmään, sinne nuorten ja nelikymppisten seuraan. En ole ajatellut heittäytyä vegeksi, mutta ajattelin näin saavani hyviä ruokaohjeita. Sainkin. Joka ikinen päivä postiini tuli kirje, jossa oli paljon asiaa ja useita reseptejä. Ennen kuin tammikuu oli lopussa, peruutin osallistumiseni. Kirjeiden sävy ja henki oli ihan hyvä, mutta kaikkea oli vähän liikaa. En ollut vielä valmis. Toistaiseksi jätän tämän nuoremmille.

Löydän varmaan tofu ja härkkis ja pavut ja nyhtökaura ja jne.- ohjeita kirjoista ja netistä ihan niin paljon kuin viitsin kokeilla. Uudenlaisten ruokien oppiminen vaatii vähän vaivannäköä. Jos ei onnistu, palaan sitten perunamuusiin ja nakkikastikkeeseen.

(Muistaisin, että olen juttuni otsikon ottanut Tiina Raevaaralta, ”Liikkuminen on huipputärkeää, mutta niin on espressokin).

Esa-Pekka Salonen

 Olin ollut Tallinnassa, matka väsytti ja nyt oli alkamassa Wagnerin ooppera Tristan ja Isolde. Pysyisinkö hereillä, mietin. Vähän meinasikin mennä nukahtamisen puolelle, mutta jossain vaiheessa tapahtui jotain. Aika ja paikka hävisivät.

Esa-Pekka Salonen kuvaa suhdettaan Wagnerin musiikkiin kuin huumeeksi, joka menee suoraan verenkiertoon ja keskushermostoon.” Kun Tristanin ja Isolden kolmas näytös alkaa, minulla on aina sellainen olo, että tämä ei ole mahdollista, että kukaan ei voi pystyä tekemään toisen näytöksen jälkeen enää kolmatta, siis ihan fyysisestikin. Mutta sitten kun se lähtee liikkeelle, sitä siirtyy johonkin toiseen sfääriin. Ja kun se lopulta päättyy, tuntuu kuin aika olisi jotenkin kompressoitunut kasaan.”

Tästä tihentymästä syntyy Salosen mukaan parhaimmillaan voimakas yhteyden tunne musiikin, sen esittäjien sekä yleisön kesken. ”Päästään sellaiseen viritystilaan, jossa todellakaan ei enää mieti, pitääkö viedä auto katsastukseen.”

Niin taisi minullekin käydä, en takuulla laatinut ostoslistaa kauppaan. Eikä nukuttanut.

On ollut elämys lukea Suna Vuoren kirjoittamaa kirjaa kapellimestari Esa-Pekka Salosesta. Tiedämme, että Salonen on maailmankuulu. Tiedämme hänestä aika paljon, mutta silti en tiennyt, miten todella arvostettu, kunnioitettu ja ihailtu hän on.

Suna Vuorella on ollut kiva seitsemän vuoden kirjoitusprojekti. Kiva ennen kaikkea siksi, että kaikki kehuvat hänen kirjansa henkilöä. Ihan jokainen. Eikä millään pienillä mainesanoilla. Oli ihanaa lukea kirjaa, jonka sivuilta välittyy aito kunnioitus ja jossa kunnioituksen kohde on humaani ja huumorintajuinen ihminen.

Deborah Borda sanoo sen näin: ”...se että tulee mestariksi taidemuodossa, tarkoittaa lahjakkuuden lisäksi todella kovaa työtä ja erityistä omistautumista. Hän osaa johtaa ja ottaa vastuuta.

Salosen itse sanoo, että auktoriteetti syntyy kyvystä tehdä sitä mitä on tekemässä. Mikäli tällaista kykyä ei ole, ei ole myöskään mitään, minkä varaan auktoriteetin voisi rakentaa, ”mielekäs päämäärä motivoi paremmin kuin hierarkkinen käskyttäminen.” Siinäpä oppia suomalaisille yritysjohtajille.

The New Yorkerin musiikkitoimittaja Alex Ross saa sivukaupalla tilaa kehua Salosta. Niin hän totisesti myös tekee. Muun muassa näin: Salonen kantaa mukanaan paitsi kunnioitusta myös tiettyä yksinkertaisuutta ja vaatimattomuutta, johon kaikki orkesterit eivät välttämättä ole tottuneet. Monet yllättyvät tullessaan kohdelluksi vertaisena. ”Se voi viime kädessä olla hänen suurin valttinsa.”

Esa-Pekka Salonen on aina ollut myös yhteiskunnallinen keskustelija. Näinä aikoina, kun Venäjä tappaa ukrainalaisia ja Iranissa kadut täyttyvät ruumispusseista, ja ”vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ihanteet ovat rispaantumassa”, Esa-Pekka Salonen sanoo: ”Merkit ovat selvät. Olemme siirtymässä toiseen aikakauteen. Viimeiset rippeet valistuksesta ja ne ideat, joiden varaan Ranskan vallankumous ja Amerikan perustuslaki laadittiin, ovat aikansa eläneet.”