Mummollani oli yksi aivan ehdoton kielto. Yksityiskaupasta
ei osteta edes tulitikkurasiaa. Ainoa oikea kauppa ostoksille oli E-osuusliike
Kymenmaa. Tätä ei pieni tyttö
ymmärtänyt, kun se yksityiskauppakin oli ihan siinä lähellä.
Jos en olisi
tätä myöhemmin ymmärtänyt, niin ainakin nyt, luettuani Seppo Aallon kirjan
”Kapina tehtaalla, Kuusankoski 1918”,
ymmärtäisin. Kova kirja kovista ajoista. Voitti tietokirjojen Finlandian.
Kymi -yhtiö perustettiin vuonna 1898. Silloin vuosisadan molemmin puolin herrat todella
olivat herroja ja myös työläiset tiesivät paikkansa. Kun tehtaan korkein johto
tuli työmaalle, olivat työläiset kunniakujana ottamassa heidät vastaan, eläköötä
huudettiin ja hatut otettiin pois päästä.
Oli kaksi täysin erilaista maailmaa, jotka eivät kohdanneet: johtajien
ja heidän perheittensä maailma, tehtaan työläisten maailma.
Aalto käy kirjassaan
lävitse vuosisadan ensimmäisiä vuosia ja avaa hienosti miten luokkajako
näkyi. Ja miten kaikki sitten muuttui, kuinka kapina kasvoi. Kuvaukset
tehtaalla käydyistä lakoista, taistelu lyhyemmästä työpäivästä ja vähän
paremmasta palkasta antavat myös vastauksia siihen miksi kävi niin kuin kävi ja
miksi juuri Voikkaalla ja Kuusankoskella taistelut olivat niin kovat. Sota ei ollut väistämätön, mutta ilmiselvästi
se oli odotettavissa.
Jalmari Maunosta, taatastani, tuli Kymi –yhtiön työmies vuonna 1907. Hän oli
silloin parikymppinen nuori mies. Töitä tehtiin kuutena päivänä viikossa, joten
eipä siinä kovin paljon aikaa jäänyt riiausreissuille.
Valtaosa voikkaalaisista perheitä sai elantonsa
Kymi –yhtiöltä. Sen asema oli todella vahva:
”Tehdas määräsi lähes kaikesta, sääteli, valvoi, laati
järjestyssääntöjä, sakotti niiden rikkojia ja pakotti tottelemaan. Tehdastyö
myös kulutti, kävi terveyden päälle. Tapaturmat olivat yleisiä, ja 12
tunnintyöpäivät ja vuorotyö tekivät työnteosta elämän keskipisteen.”
Kolme vuotta
ennen kuin Jalmari meni tehtaalle töihin (1904), siellä oli hermostuttu
saksalaisen työnjohtajan tapaan johtaa töitä. Tehtaalla ajauduttiin pitkään
lakkoon, jonka seurauksena noin 200 työläistä sai lähteä. Aalto kirjoittaa:
Kymi- yhtiö saavutti Pyrrhoksen voiton, sillä lakko raivasi
auki polkua, joka johti lopulta kapinaan tehtaalla.
Lakot ja
radikalisoituminen lopetti myös pokkuilun herrojen edessä. Työläiset
ymmärsivät, että heilläkin on oikeutensa. Herraviha kehittyi vähitellen.
Työväenyhdistykset vahvistuivat, niiden jäsenmäärä nousi, rakennettiin
työväentaloja, joista muodostui suuria työväen kulttuurikeskuksia.
Nuori Jalmari sai heti tuta mitä on olla tehdastyöläinen.
Oliko hän aktiivisesti mukana vai ei, sitä eivät tarinat kerro. Ehkä nuorella ja rakastuneella miehellä oli
muuta ajateltavaa, sillä vuonna 1910 hänet vihittiin Mariansa kanssa. Vuoden
kuluttua syntyi isäni.
Seppo Aallon
kirjan vahvinta antia on kaikki se mitä tehtailla tapahtui ennen kuin sota
vuonna 1918 alkoi. Mutta kirja tuo myös sisällissodan
eri tavalla lähelle, koska se kuvaa sitä paikallisesti. Kirjassa on paljon nimiä, joiden kautta sota
henkilöityy. Tämän kaiken keskellä ovat taatani ja mummoni nuorina ihmisinä. Sotaa on käyty aivan heidän kotinsa lähellä. Kun sota lopulta loppui,
alkoi valkoinen terrori. Ei mikään ihme, että kaikki tämä säilyi ihmisten mielissä
vuosikymmenestä toiseen ja vaikutti heidän valintoihinsa.
Jalmarin ja Marian yhteiskunnallista ajattelua sota
vahvisti. Vain E –osuusliike kelpasi
kaupaksi, TUL:n seura Voikkaan Viesti urheiluseuraksi, vain työväenlehtiin ja
sosialidemokratiaan uskottiin.
Jalmari Mauno palveli Kymi-yhtiötä 42 vuotta. Hän oli joutua ammutuksi 1918, sillä sodan
päättymisen jälkeen ensimmäisen kahden viikon aikana voittajat saattoivat
tappaa melkein kenet vain. Silloin ei
ollut mitään tuomioistuimia. Jalmarin pelasti lausunto, ettei hänellä ollut
asetta ja että hän oli kaikin tavoin kunnon työläinen. Kansalaisluottamus kuitenkin meni muutamaksi
kuukaudeksi.
