on hänen
esikoisteoksensa. Se kertoo ehkä aika tyypillisenkin tarinan 1920 –luvun Pohjanmaalta.
Nuoret rakastuvat, alkaa työntäyteinen arki, rakkaus jos ei nyt kokonaan katoa,
häviää etäälle.
”Oli päiviä, jolloin he
ohittivat toisensa hipaisematta. Joitakin harvoja öitä, jolloin he unohtuivat
toisensa iholle, kunnes aamu nielaisi heidän rakkautensa.”
Monet lähtivät Pohjanmaalta Ameriikkaan hakemaan helpompaa
ja parempaa elämää. Kallen lähtöä ennakoivat ”vois tässä helpomminki olla” tai ”yhtä
kurjaa rapakkoa tämä kaikki on”.
Isän
kuolinvuoteella esittämä toive tyttärelleen ”koita sinä pitää tila suvus” ei
antanut Liisalle vaihtoehtoa. ”Pohjalaistalo
ei ollut vain koti, sen hirsien suojaan rakennettiin yhtä aikaa suvun historia
ja tulevaisuus.”
Liisa jäi lasten kanssa, Kalle lähti.
Nivukosken kirjassa säilyy jännite hyvin alusta loppuun,
mutta onhan se aika ahdistavaa lukea jatkuvasta tuskasta ja ihmisen kaipuusta. Ja odotuksesta. Valoa ei oikein näy missään,
hyvät hetket ovat harvassa. Pohjalaaset akatkin ovat itse piruja. Ilkeitä ja
kateellisia. Eikä edes Liisan äiti helpota tyttärensä oloa, vaan sanailee
terävästi. Pohjaalanen kieli on hauska ainakin näin pieninä annoksina
nautittuna.
Nivukoski kirjoittaa paikoin hyvin runollista kieltä. Ei siinä
mitään, mutta vähän se minua vieroksutti. ”Liisa vaikeni, kyllä hänkin oli
iltaisin itkenyt perunalaarin nopeaa tyhjentymistä….Silti kylmässä ja nälänpelossakin
hän näki kauneuden, kauriin surullisen katseen ja polun, joka risteytyi hänen
maailmansa kanssa.”
Samana vuonna 1923 kun Kalle lähti suureen länteen, lähti sinne
myös mummoni mies Iivari Kauhajoelta.
Mies jätti kolmentoista avioliittovuoden jälkeen vaimonsa ja kolme
lastaan. Eikä koskaan palannut
reissultaan.
