Joskus jo ensimmäiset rivit antavat aavistuksen kirjan
hengestä:
”Minä pidän perää ja Helvi Inkeri soutaa. Pyydän sitä
nostamaan hameensa helmaa polvien yläpuolelle, niin että voin perää pitäessäni
katsella muutakin kuin järvimaisemaa.”
Antti Tuurin kirja taiteilija Arvid Bromsista alkaa siitä,
kun taitelija saapuu Lappajärvelle viidennen vaimonsa kanssa. Minkä sille voi,
jos miestä hallitsee vahva eros, jota naiset eivät mitenkään voi vastustaa. Ja
onko se miehen syy, jos se koituu naisen tuhoksi. Näin miettii kuvataitelija Arvid Broms.
Antti Tuuri piirtää osin faktapohjalta kuvan Arvid Bromsin
elämästä kirjassa ”Levoton mieli”.
Ja olihan siinä elämässä kerrottavaa. Paljonkin. Oli petoksia toisensa jälkeen, varkauksia ja
vankilareissuja, oli juopottelua ja väkivaltaa, mutta myös taulujen
maalaamista. Kirja ei avaa, millaisia tauluja
ja piirroksia Broms taiteili. Wikipediasta voi katsoa joitain kuvia.
Seinäjoelta ja Pohjanmaalta luulisi tauluja löytyvän
enemmänkin, sillä siellä oli hänen suuri tukijansa, autokauppias vaimonsa
kanssa. Monet myös ostivat hänen töitään. Lappajärvellä pitäjän varakkaat kuten
nimismies ja kunnanlääkäri kaivelivat kuvettaan ja ojensivat useamman kerran
seteleitä Bromsin kouraan.
Jos taulut eivät käyneet kaupaksi, siitä saattoi seurata
hyvin turhautunut olo, jonka Helvi Inkeri sai tuta. Varsinkin viinapäissään mies oli raivokas.
Silloin lensivät lasit, lautaset ja kattilat pitkin pihaa.
Mutta Helvi Inkerillä oli keinonsa. Hän hiljensi humalaisen miehen
rauhoituspiikillä. Näin paha taltutettiin, ja taloon tuli rauha seuraavaan
päivään saakka.
Arvid Bromsilla ja Emmi Jurkalla oli ainakin vuoden päivät
kestänyt salasuhde. On sanottu, että näyttelijä
Jussi Jurkka olisi heidän lapsensa. Helppo uskoa, kun katsoo rinnakkain Bromsin ja
Jussi Jurkan kuvia. Elleivät ole veljeksiä, ovat sitten isä ja poika. Jussi
Jurkka vieraili Lappajärvellä ja tuli sinne kerran myös Laila Kinnusen ja
Ville-Veikko Salmisen kanssa. Tästäkin Tuuri kertoo.
Emmin ja Bromsin suhde päättyi rajuun mustasukkaisuuskohtaukseen,
jossa Emmin leuka meni Bromsin iskusta sijoiltaan.
Taiteilijan suuri unelma oli saada näyttely Helsinkiin. Se
voisi ratkaista kaikki taloudelliset ongelmat.
Näyttely toteutui, mutta arvostelut eivät paljon lohduttaneet. Suuri
menestys jäi häneltä saavuttamatta.
Antti Tuurin tekstiä on helppo lukea. Tekee mieli sanoa,
että se on juohevasti, rennolla otteella kirjoitettu. Sävy on ystävällinen ilman irvailua. Siihenkin olisi ollut aineksia, silllä olihan
tämä omalaatuinen taitelija pienessä kylässä häkellyttävä tapaus. Puuteroidut posket ja punatut huulet. Hullu mies, joka ui avannossa.
Ja se, miten hän näki
ja huomioi naiset. Olivat nämä sitten vaikka
leipomassa:
”Nyt emäntä vaivaa pullataikinaa leivinpöydällä, tervehdin emäntää
ottamalla sitä kyynärpään yläpuolelta paljaalta kohdalta. Kiittelen emännän
käsivartta sileäksi ja pehmeäksi kuin nuorella tytöllä. Emäntää naurattaa,
mutta samalla näen, että sitä myös hiukan hävettää, kun silitän käsivartta
hellästi.”
Broms oli varsinainen taivaanrannan maalari, hurmaantui
naisista ja selitti kaikki typerät tekosensa itselleen myönteisesti. Hänellä
nyt vain oli sellainen sielunrakenne.
"Helvi Inkeri uskoo, että Haaksirikkoinen –taulusta tulee
hieno, koska tunnen paljon langenneita naisia ja olen itse ollut syyllinen
niiden lankeemukseen.”
