”Naisen sanoja, siis joutavia; vanhan naisen, siis
kaksinkerroin joutavampia.” (J.M.Coetzee).
Sanon silti.
Koululaiset olivat puistolenkillä samaan aikaan kuin minä koirani
kanssa. Vastaan tuli noin neljäntoista
ikäisiä poikia, yhdellä oli energiaa vähän muita enemmän. Sellaista
tönimistä. Nuori mies minulle
valittamaan, kun nuo kiusaavat minua.
Sanoin, tuutko sylkkyyn? Ihan
heti eivät hoksanneet edes nauraa. En
kuullut kommentteja, mutta ehkeivät sentään pelänneet, että käyn käsiksi.
Nuoret pojat ovat hellyttäviä. Haluavat huomiota ja
hyväksyntää. Niin pitkälle kuin mahdollista, heitä pitäisi hellitellä.
Lähipuistoissani olen päivittäin tavannut useita vähän
vanhempia naisia. Eli neljän seinän sisältä on lähdetty ulos. Eräänä päivänä pari rouvaa huilasi kesken
sauvakävelyn. Toinen heistä kertomaan,
että hän on täyttänyt 90 vuotta. Se ei heti olisi tullut mieleeni. Kai sitä kuultuaan
vuosiluvun, näkee silmissään rupsahtaneen, kumaraisen hahmon. Tämä nainen ei
ollut kumpaakaan.
Sitä vain mietin, koska itse alan ventovieraille kertomaan
iästäni. Kai sekin on edessä eli vuodet tulevat
niin tärkeiksi, että ne on saatava sanoa. No jos ihminen ysikymppisenä sauvakävelee, niin
kyllä sillä voi jo kehuskellakin. Huomaan,
että olen jo pari kolme kuukautta kertonut, että vanha koirani täyttää ihan
kohta 14 vuotta. Se tapahtuu kuitenkin vasta syyskuussa. Niin että miksi olen
halunnut tehdä koirani vanhemmaksi kuin hän onkaan? Ehkä koirani ylle sataa
ylimääräistä ihailua. Ai noin vanha!!! Ja noin virkeä. Eikä Tapsu tiedä tästä mitään.
Eevalla (n. 85v) on ollut vähän kipuja. On pari kertaa viety
jo tutkimuksiinkin. Onneksi ei
kuitenkaan ole tarvinnut jäädä sänkyyn, jaksaa käydä kaupassa ja
kävelemässä. Kävi tietysti myös
kirjastossa heti kun ovet aukesivat. Vallilan
kirjastossa olikin ollut palvelussa komea mies, sellainen poninhäntäinen ja
hyvin avulias. Oli ilo katsella niin kaunista miestä, kertoi Eeva.
Eivät ne taida nuoret miehet tajuta, miten me vanhat heitä
katselemme. He eivät vielä ymmärrä, että
meidän on otettava ilo pienistä hetkistä. Näinä
aikoina ja näillä vuosilla pienetkin muruset tuntuvat makeilta. Ja mihinkä ne vuodet olisivat sen pienen tytön meistä
hävittäneet.
”Viikot kuluvat hirveää vauhtia, ja päivät vain toistavat
itseään”. Luulisi, että minä sanoin
näin. Sanoinkin, mutta näin sanoi myös korona-ajan nuori yhdeksäsluokkalainen. Aika kuluu, päivät sekoittuvat toisiinsa. Monet
ovat korona-aikana joutuneet/saaneet elää arkea, joka tuhansille on
valitettavan totta. Yksinäistä ja
yksitoikkoista. ”Paras lääke
yksinäisyyteen on toinen ihminen”. Sitä
lääkettä ei vain aina ole saatavilla.
Enemmän kuin korona, minua pelottaa tulevaisuus. Jaksaako
tämä yhteiskunta huolehtia heistä, jotka eivät itse siihen pysty. Lääkäri Kaarlo Simojoki sanoo:
”Minusta on väärin, että alkoholistit ja huumeiden käyttäjät leimataan,
ja että heitä kohdellaan vähäarvoisempina kuin muita. Kun työskentelin Espoon
vieroitushoitoyksikössä, havahduin siihen, kuinka monen potilaan tarinassa toistui
sama: hän ei ole saanut ajoissa hoitoa, häntä on kohdeltu huonosti ja hän tuntee
alati olevansa kakkosluokan kansalainen. Potilaat häpesivät omaa
olemassaoloaan.” (haastattelu Demokraatissa).
Apinat kaipaavat kosketusta. Niin mekin.
