Suomalaiset
kirjoittavat paljon runoja, aloittavat romaaneja, ja laittavat ne
pöytälaatikkoon. Itse olen vaihtelevasti
pitänyt päiväkirjaa, myös repinyt niitä pieniksi paloiksi. Tunnen aivan ihanaa kutitusta aina kun
edessäni on uusi vihko tai pieni kirja tyhjin sivuin. Jotenkin se vaan lupaa
niin paljon, mutta se hetki on lyhyt. Se
kestää vain niin kauan kuin ensimmäinen sivu on kirjoitettu.
Noin
vuodesta 1999 olen erilaisten vihkojen ja kalentereiden sivuille kirjoittanut mitä
minulle tänään kuuluu. Koska se on ollut
lähes päivittäistä kirjoittamista, sivuja on kertynyt aika paljon. Olen jo
vuodenpäivät yrittänyt saada niistä aikaan jonkinlaista yhteenvetoa, mutta
vaikeaa on. Oli nimittäin aika tyrmäävää havaita, että ensimmäisten
eläkevuosien kesistä kertovat merkinnät koskivat melkein vain säätä, sataako
vai paistaako. Ehkä ne olivat silloin
tärkeitä asioita, mutta olisin voinut vähän enemmän kirjoittaa miltä tuntui
olla vapaa työn kahleista tai miltä tuntui elää mökkielämää. Ehkei ”tunnustuksellinen” kirjoittaminen vaan
ole niin helppoa, koska päiväkirjan voi lukea joku toinenkin. Eikä sitä kaikkea pidä suvulle kertoa.
”Nyt hän on melkein kuollut eikä mikään estä
häntä kirjoittamasta mitä tahtoo, mutta yhtäkkiä, juuri tässä hetkessä, hän
huomaa tulleensa haluttomaksi ja saamattomaksi. Kun vanha nainen voisi hyvin kirjoittaa mitä
häntä ikinä huvittaa kaikesta, mitä hänelle niin sanotusti tapahtui, sen
kirjoittaminen, sen nostaminen esiin erityisenä asiana, onkin hänen suureksi
yllätyksekseen hänen mielestään täysin triviaalia. Omaksi yllätyksekseen vanha nainen nipistää
suunsa kiinni.”
Tämän päivän
maailma on sellaisessa mallissa, että on aiheita mistä on hyvä kirjoittaa. Jotta muistaisimme. Kaikessa kirjoittamisessa
on parasta, että se selkeyttää omaa ajattelua.
Kun kirjoittaa käsin, lauseiden muodostamiseen keskittyy aivan eri
tavalla kuin tietokoneen äärellä. Sanovat päiväkirjan kirjoittamisella olevan
vaikutusta myös muistin säilymiseen. En
epäile.
Joskus kauan
sitten ajattelin, että kerronpa päiväkirjalleni siitä miten vanhuus omalta
osaltani etenee. Jäi onneksi ajatuksen
tasolle. Ehkä se jäi tekemättä osin siksi,
että vanheneminen on tapahtunut vähän kuin huomaamatta, vaikkakin turhan
nopeasti.
”Niin, pukeutuessani ajattelin kuinka
kiinnostavaa olisi kuvailla vanhuuden tuloa sekä kuoleman vähittäistä
koittamista. Tehdä se samalla tavalla kuin rakkautta kuvataan. Panna muistiin jokainen
epäonnistumisen oire: mutta miksi epäonnistumisen? Käsitellä ikää kokemuksena,
joka eroaa muista ja kartoittaa kaikki ne eri asteet, jotka vievät kohti
kuolemaa. Se on valtava kokemus, eikä ainakaan lähestymisensä osalta yhtä
tiedostamaton kuin syntymä.” ”Virginia
Woolf kirjoitti tuon edellisen vuonna 1939 seitsemäs elokuuta. Ei hän ollut
silloin vielä edes vanha.”
Vuoden
vaihtuminen tietää uuden päiväkirjan aloittamista. Aina. Se on juhlava
hetki. Nyt en kirjoita kalenteriin, vaan
kirjaan, jonka kansi on kaunista Miron taidetta (tuliaisia Palma de Mallorcalta).
Yritän kirjoittaa rehellistä päiväkirjaa, mutta ihan valalle en siitä
mene. Se on vähän fiiliksestä kiinni
mitä kynä kirjoittaa. Yhden asian tiedän. Päiväkirjani sivuille tulevat kaikki saamani
kehut. Kuten lääkärini antamat: ”
asiallinen, orientoitunut, virkeä rouva”. Taas on ajokortti viideksi vuodeksi.
Lainaukset
ja idean tähän blogiin sain Hanna Weseliuksen kirjasta ”Nimetön. Nanette
Kottaraisen muotokuva.” Weselius oli
saanut idean juttuunsa vuoden 2018 Suomen Kuvalehdestä. Jutussa kerrottiin
ilman omaisia kuolleesta Irja Karvosesta.
