Tunteiden vietävissä

Olin vähällä tuiskahtaa naamalleni, kun kompastuin pimeässä ratikkakiskoihin. Selvisin parilla tanssiaskeleella ja lievällä takareiden venähdyksellä. Entä jos olisin kaatunut ja olisin murtanut vaikka ranteeni tai olkapääni? Kuka meitä yksinasuvia hoitaa ja hoivaa? Kuka auttaa arkiaskareissa? Sukulaisia ei oikein kehtaisi vaivata, koska heillä on työnsä ja perheensä. Jäljelle jäävät ystävät. Vanhan ihmisen lähellä olevat alkavat hekin olla vanhoja.

Suomalainen yhteiskunta ei hylkää, vaan auttaa apua tarvitsevia. Tai näin ainakin oli ennen. Samaan aikaan, kun meitä vanhoja ja hoitoa tarvitsevia alkaa olla yhä enemmän, palveluja kiristetään ja kuristetaan. Toki hoitoa ja apua saa nopeastikin, jos on millä maksaa.

Elina Grundström: ”Kauppalehden selvityksen mukaan Suomen kannattavampia toimialoja ovat verovaroin kustannetut hoivapalvelut. Lastensuojelu ja päihdehuolto ovat parempaa bisnestä kuin it-ala. Toimituspäällikkö Mikko Metsämäki kirjoittaa kolumnissaan, että hoivabisneksen yrityskaupat ovat synnyttäneet Suomeen noin 70 sotemiljonääriä, joita ei julkisuudessa näy.” HS 24.11.24. Rahaa on.

Olisi monta syytä pitää kovaa ääntä vanhustenhoidosta, pitäisi vain löytää huutajat. Vaikka emme kaikki ole vielä hoidon tarpeessa, ei meistä silti ole kadulla istujiksi eikä kylttien heiluttajiksi eduskuntatalon edessä.

Jokaisella iällä on omat murheensa. Parikymmentä vuotta sitten en uhrannut ajatustakaan tulevaisuudelle. Olinhan terve enkä mitenkään osannut pitää itseäni vanhana. Tänään on vähän pakko antaa periksi, ihan kaikesta ei selviä yksin. Silti vähän kaihertaa, enkö enää olekaan minkään arvoinen. Pirkko Saisio sanoittaa sen näin: ”epäkiinnostavin on vanha nainen. Se on surullista, koska viisaus asuu vanhoissa ämmissä.”

Hoida itsesi – syö terveellisesti – liiku – älä tee sitä tai tätä niin elät kauemmin ja terveemmin -boomi on kohdennettu keski-ikäisille, mutta jotain hyvää löydän niistä myös itselleni: napsin ohjeista lihaksia vahvistavia liikkeitä, luen uudet reseptit, mietin proteiinit. En ahdista itseäni miettimällä aterioitteni terveellisyyttä, mutta lasagnien ja pizzojen määrän pidän kohtuudessa.

Nämäkö ne nyt ovat tämänikäiselle elämän tärkeimpiä asioita? Syödä, nukkua ja liikkua!

Sen olen huomannut, että aika paljon on taisteltava sitä ajatusta vastaan, ettei anna ikävuosien määrätä omia halujaan.Välillä tämä on vaikeaa. Kävin ystävieni kanssa katsomassa Moulin Rougen. Esityksen jälkeen ei ole kiva mennä samantien nukkumaan, pitää saada palautua, hetki keskustella. Me tuppauduimme täysinäiseen kaljakapakkaan, jossa oli perjantai-illan meno päällä. Pienen hetken mietin, kehtaanko, minä valkohiuksinen. Olipa huumaaava meteli ja ah, se haju! Edelliskerrasta on vierähtänyt (pitkä) tovi, mutta huomasin, en ole tätä kaivannut. Olen sitä aikanaan annokseni saanut. Ihanaa oli se, etten tuntenut itseäni vanhaksi enkä heiveröiseksi. On se pienestä kiinni.

Olen jo niin monta vuotta asunut yksin, että tiedän osaavani elää itsekseni, osaan rytmittää päiväni enkä ollenkaan kaipaa kaiken aikaa seuraa. Siksi oli tosi jännää löytää itsestäään uusia tunteita nyt kun olen tällä evakkotaipaleellani. Eräänä myöhäisen illan hetkenä huomasin pelkääväni. Vaikeaa määritellä tarkoin mitä pelkäsin. Jotenkin se liittyi yksinäisyyteen ja orpouden tunteeseen. Olen vieraassa talossa, jossa en tunne ketään. Talo on rauhallinen ja hyvin hiljainen, joten itse talosta ei kumpua mitään pelottavaa. Täällä vaan ei ole lähellä ystävällisiä naapureita eikä Alppilan alueen katututtuja, koira-ja muita ihmisiä, joiden kanssa - ”hieno sää tänään lenkkeillä, onpa sulla ihana pentu...” jutustelu puuttuu. Täällä olen kuin irrallaan kaikesta, vaikka en fyysisesti olekaan kaukana. Aika hassua. Nämä tunteet ja tarpeet!

Lopulta sain itseni uimaan Mäkelänrinteen upeaan halliin. 

 Onhan se 50m allas toista kuin puolta lyhyempi.

 Ansaittu kahvi ja pulla.

Ajatteleminen syö energiaa

Älykello mittasi päivän askelmääräksi noin 3000, vaikka en ollut nenääni pistänyt ulos koko päivänä. Sensijaan liikuin kodissani kuin pieni orava. Jatkuva liike nosti kivasti sykettäkin. Tiedättehän, ettei kunto kohoa tasapaksulla sykkeellä. Nousiko oma kuntoni – tiedä tuota, mutta ainakin kirjahylly tyhjeni kirjoista ja kaapit vaatteista. Lokakuun viimeisen kahden viikon aikana valmistin kotini vieraitten miesten huseerauskentäksi. Tulevat ja rikkovat, toivon mukaan myös uudistavat.

Oli totaalisen uuvuttavaa saattaa koti siihen kuntoon, että putkiremontti voi alkaa. Onneni oli, että olin jo parin vuoden ajan luopunut monista tavaroista. Silti tavaraa riitti sijoitetettavaksi sinne ja tänne. Sukulaiset ottivat golfkärryt ja bägin sekä mustikat, mansikat ja muut pakasteet. Ystävät ottivat orkideani (7) ikkunoilleen ja kesätuolini, polkupyöräni ja sukseni varastoihinsa. Ihania olette.

Omat energiat tyhjenivät koko lailla kokonaan.Tiesin mitä on odotettavissa, mutten kuitenkaan tiennyt. Stressitaso oli hetkittäin huomattavan korkealla, vaikka minun ei tarvinnut puurtaa hommaa yksin. En aina tajunnut oman uupumiseni syvyyttä. Päivät vain vierivät tunnista toiseen ja yöt menivät niin ja näin. Olihan se raskasta fyysisestikin, mutta väsyttävintä taisi olla se, kun koko ajan piti miettiä, muistanko ja hoksaanko ja mitä vielä pitää tehdä. Aivot kävivät kovilla kierroksilla. Hetkittäin tuntui, nyt en jaksa yhtään enempää. Silloin ei pidä jaksaa eikä tehdä mitään. Pitää vain hengittää ja olla. Aina lopulta järjestelmällinen minäni heräsi eloon, ja taas hommat sujuivat.

Päivärytmini sekosi, söin kun muistin ja se kostautui. Vaikka osoittaahan se aikamoista luovuutta, että teet nälkääsi ennen puoltapäivää uunipannarin ja syöt koko jutun suoraan pannulta. Se oli sentään puolen litran maitoon ja kolmeen munaan tehty pannari. Ehkei ihan terveellistä, mutta hyvää se oli.

Uni on merkillinen asia. Olet sängyssä kahdeksan tuntia, mutta onko unesi syvää ja palauttavaa, se onkin kokonaan toinen juttu. Älykelloni on useamman kerran huomauttanut, että tarvitsen enemmän unta. Jos on yön kieritellyt lakanoissa, tietää hyvin ilman kelloakin unensa tason. Niin kuin tietää myös sen, että nyt on ollut hyvä yö ja energiaa on vaikka muille jaettavaksi. Uni on hyvin tärkeä asia. Myös ja ehkä nimenomaan meille vanhoille ihmisille.

Ei, en omista älykelloa. Sellainen oli minulla lainassa, kun osallistuin Coronarian laajaan unitutkimukseen. Älykello mittasi kuukauden ajan nukkumiseni määrän, uneni laadun, sykkeen ja miten ja kuinka paljon liikun. Tehtävänäni oli heti aamulla täyttää päiväkirja, jossa kerron miten hyvin omasta mielestäni olen yöni nukkunut, olenko torkkunut päivällä ja kuinka rasittavaa liikuntani on ollut. Ehkä mielenkiintoisinta on ollut yöunien seuranta. Kuinka paljon on syvää unta, kuinka paljon REM unta ja miten olen valvonut.

Tarpeettoman usein kello kertoi, että uneni oli heikkolaatuista, mutta puolentunnin päivätorkuista sain hyvää palautetta. Kellon mielestä yöuneni pituuden tulisi olla olla 8,5 tuntia, koska silloin sillä olisi palauttava vaikutus. Oma normini menee enempi niin, että nukun kolme neljä tuntia, valvon tunnin tai kaksi ja sitten saatan nukkua vielä kolmisen tuntia. Ja ehdottomasti otan päivätorkut.

Unitutkimus osui vahingossa yhteen putkirempan kanssa. Ehkä tuloksien purkajat vähän ihmettelevät mikä ikiliikkuja oikein olen. Kunhan eivät miellä minua robotiksi.

Unitutkimus alkoi sillä, että minut nyöritettiin suurehkolla määrällä johtoja. Tässä niitä näkyy vain osa, sillä myös pää oli johtoja täynnä ja jalatkin saivat osansa. Näiden kanssa sitten nukuin yhden yön.

Lempeää tavaranostalgiaa

Onpa ihanan sininen ja kaunis WC-istuimen kansi. Tuon minä haluan. Sain mitä halusin. Automatkailu on myös siitä mukavaa, että voi tuoda vähän kaikkea tullessaan. Niin kuin nyt wc-istuimen. Vaan eihän saksalainen (tai ehkä se olikin ranskalainen)malli tietenkään sopinut suomalaiseen vessaan. Niinpä tämä kauneus on saanut vuosikymmenet lojua ullakolla. Nyt sen sieltä löysin, kun putkiremppa pakotti tyhjentämään komeron. Tarjosin kierrätyskeskukselle, ei kelvannut. Näin meni roskiin yksi unelma. Miksi meillä kaiken pitää aina olla valkoista tai harmaata?

Kun vuonna 1984 ostimme yhteisen asuntomme, oli romanttiikkaa ilmassa. Se näkyi myös kaikessa sisustuksessa, verhoissa ja lampuissa. Kolmannella linjalla nuoret naiset avasivat juuri silloin lampunvarjostimia valmistavan liikkeen. Valitsin vaalean sinikukkasellisen kankaan ja hapsut piti olla. Lampun paikaksi ei tullut makuuhuone, vaan keittiö. Hempeähkö lamppu sopi hyvin samaan tilaan seinällä olevien paistinpannujen kanssa. Minulla oli kuvitelma ranskalaisesta keittiöstä.

Kierrätin lamppua kaikissa huoneissa ja kun välillä siihen kyllästyin, vein sen ullakolle ja sitten taas hain takaisin. Nyt oli käsillä lopullisen luopumisen hetki, mutta ihanaa, se ei vieläkään joutunut roskalavalle. Tuli nuori mies, näki lampun ja halusi sen. Sanoi, että nyt se kulkee hänen mukanaan seuraavat vuodet. Rakastan romanttisia nuoria miehiä.

Putkiremontti on vähän kuin muutto. Vaikka en ole ihan mahdoton säilyttäjätyyppi, väkisinkin on tavaraa kertynyt näiden neljän vuosikymmenen aikana. Nyt on päätettävä, mitä otan, mitä jätän. Hetkittäin on vahva tunne, että hyvästelen mieheni toisen kerran. On tavaroita, joista on vaikeaa luopua. Eikä se ole sitä, että olisin kiintynyt itse tavaraan, vaan sen herättämään muistoon.

Sininen ”baarikaappi” on lahja ystävältä. Silloin ennen sen lokeroissa oli hyviä viinejä, mutta eipä ole enää tarvetta viinivarastolle, kun ei ole juhliakaan. Vuodet ovat tehneet tehtävänsä, ei jaksa juhlia vaikka halujakin olisi. Juhlat on juhlittu, mutta muistossa ovat ne lukuisat illat, kun ystävien kanssa kokoonnuimme syömään ja niin – nauttimaan viineistä.

On myös aika luopua keittokirjoista. Tosin hyvin tiuhalla kammalla. 70-luvulla ostetut pienet kirjaset antavat ohjeita espanjalaisiin, italialaisiin, puolalaisiin, kreikkalaisiin ja turkkilaisiin ruokiin. Paljon reseptejä lihasta. Timo T.Kaukosen (kuka vielä muistaa?) pienessä kirjassa on vahvanmakuinen munuaisherkku, jota usein tein vieraille yöruokana. Eipä herätä tänään niin mitään mielitekoja. Hämmentävää havaita, miten suuresti ruokatottumukseni ovat puolen vuosisadan aikana muuttuneet. Tai ehkä on pikemminkin niin päin, että olisi todella outoa, jos eivät olisi mitenkään muuttuneet.

Putkirempassa on se hyvä puoli, että sittenpä on siistit, turhasta tavarasta tyhjennetyt komerot. Jos vielä jonain päivänä muutan, sekin helpottuu. Vaan nyt on edessä kaikenlaista sählinkiä, hoidettavia asioita ja sen sellaista. Marraskuussa sitten ihmettelen, miltä tuntuu asua muualla kuin kotona.

Syksy menee vähän niin kuin Miljoonasade on Marraskuu -laulussaan sanoittanut: ohi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun...päivät niinkuin varisparvi raahautuu.

Hurmaava kenraali

Koskaan ei ole hyvin. Milloin me annamme itsestämme liikaa, milloin taas meistä ei irtoa yhtään mitään. Stubb on ollut ja tulee nyt presidenttinä olemaan monille jatkuva hämmästelyn aihe. Hän kun ei ole normisuomalainen. Nyt oli käynyt halaamassa hävinnyttä urheilijaa. Siitäkös jotkut riemastuivat. Ei olisi saanut. Kyllä sai. Niin samaa mieltä Heikki Valkaman kanssa, joka viestitti somessa: Stubb tekee työtä ihmisenä, eikä anna viran tehdä itsestään kankeaa ja jäykkää, silloin kun tilanne ei sitä edellytä. Kirjailija Tommi Kinnunen jatkoi aiheesta: ”Jokainen toimiii tavallaan. Minä olen opettajana aivan toisenlainen kuin virkaa ennen minua hoitanut, sillä oman persoonan kautta tällaisia töitä tehdään.”

Mikä voisi olla työ, jossa ei välttämättä tarvitsisi laittaa persoonaa peliin, jossa riittäisi muotojen ja sääntöjen noudattaminen? Väistämättä tulee mieleen armeija. Kova hierarkia ja tiukat ohjeistukset eivät paljon jätä tilaa persoonallisuudelle. Näin luulin, kunnes luin Henrik Talan kirjan kenraali Aimo Pajusesta. Olipa virkistävää luettavaa, sillä Pajunen ei ollut millään mittarilla tavanomainen kenraali. Talan kirja on hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoiseksi sen tekee kirjan päähenkilö.

Aimo Pajusen voi sanoa laittaneen persoonansa peliin. Hän ei yrittänytkään noudattaa kaikessa protokollaa. Tala kirjoittaa, että jo varsin varhain Pajunen ”kiinnitti huomion sosiaalisuudellaan, älykkyydellään ja epäsotilaallisella käytöksellään”. Hänestä sanottiin, ettei häntä voinut olla huomaamatta.

Aimo Pajunen oli 60-luvulta 90-luvulle saakka mukana kaikessa turvallisuuspolitiikkaan liittyvässä. Siis tuttu mies ainakin meille iäkkäämmille. Talan kirjassa yhdistyvät hienosti Suomen kolmen vuosikymmenen turvallisuuspolitiikka, asehankinnat, hornetit ja kaikessa vahvasti mukana ollut Pajunen. Eukäteen ajattelin, miksiköhän ollenkaan luen kenraalista kertovaa kirjaa. Lopulta olin aivan koukussa.

Ehkä me tapasimme 60-luvulla. Minulla oli useita vuosia musta kansio, jossa luki ”henkisen maanpuolustuksen suunnittelukunta”. Nyt en vain millään löydä muistini lokeroista, olenko todella ollut aivan 60-luvun alkuvuosina näillä kursseilla, jonne kutsuttiin osallistujia eri yhteiskuntapiireistä. Silloisessa elämässäni tämä olisi ollut ihan mahdollista. Muistissani on, että samalla kurssilla olisi ollut hyvin nuori Ulf Sundqvist. Muistan ihailuni siitä miten hän osasi puhua. Noin nuori ja noin älykäs. Pajunen oli siis suunnittelemassa ja toteuttamassa näitä kursseja.

Talan kirja on myös aivan erinomainen yhteenveto lähihistoriastamme. Silloisen Neuvostoliiton vaikutus oli vahva. Tuntui välillä, että Suomessa oli asiaan kuin asiaan kysyttävä ensin sosialistimaan mielipide, ja vasta sitten asia eteni. Elimme vaikeita kylmän sodan vuosia. Yhdysvaltoihin ei ollut läheisiä suhteita kenelläkään, mutta Aimo Pajunen ei tässäkään suostunut asettumaan annettuihin raameihin. Hän taiteili näiden kahden maan välissä. Kirja kertoo Pajusen älykkäästä ja niin kuin Tala sanoo, ovelasta tavasta toimia:

”Kylmän sodan pelissä Pajunen oli taitava. Hän oli paikalla, kun tarvittiin kovanaamaista kauppamiestä avaamaan amerikkalaisten asekaupparajoituksia Suomen hyväksi. Hän oli pyörittämässä seurapiiriä, kun piti vahvistaa Neuvostoliiton luottamusta Suomeen ja hälventää epäilyksiä sopimattomista puuhista lännen suuntaan.”

Suomi osti hornetit, vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi ollut. Aimo Pajunen johti neuvotteluja. Jälkeenpäin on amerikkalaisten neuvottelija Gene Cunningham Talan kirjan mukaan sanonut Pajusesta: ”Vaikka olin tehnyt 25 vuotta töitä teollisuudessa, hänen virtuositeettinsa, se miten hän piti kaikkia palasia yhdessä ja keskusteli kaikkien tarjoajien kanssa, oli jotain mitä ei kohtaa usein.”'

Näinhän se on. Vaikka ihminen omaisi millaiset kenraalin laatat tahansa, neuvottelutilanteissa ihminen kohtaa ihmisen. Henkilökohtaista vaikuttamista tapahtuu aina. Toiset ovat siinä luontaisia lahjakkuuksia.                                    

Talan kuvaus Pajusesta on kiehtova. Yhteenvetona toimisi ehkä seuraava:Hän soittaa hanuria, laulaa ja tanssii, hän järjestää juhlia, nauttii juomia ja hyviä ruokia. Hän on seurueiden keskipiste, hän on älykäs ja taitava kontaktien luomisessa, hän osaa ottaa ihmiset, hän jopa saa heidät lumoihinsa.

Mikä on sinun ikigaisi?

”Maailmanlaajuisesti noin puolet kaikista kuolemista tapahtuvat nykyisin vasta 70 ikävuoden jälkeen. Tämä on ihmiskunnan, modernin tieteen ja hyvinvointiyhteiskuntien suuuri saavutus. Yksilölle pitkä elämä ja lisävuodet voisivat parhaimmillaan olla lähes siunaus ja elämän arvokasta aikaa.”

Miten on, sinä 70 vuotias, onko mukavaa ajatella, että sinulla voi olla odotettavissa vielä kaksi ja jopa kolmekymmentä vuotta elämää? Japanin suuntaan olemme menossa eli pian 90-100 vuotta alkaa olla normaali ikä myös meillä Suomessa.

Tämän päivän viisi-kuusikymppisten kunnon olisi hyvä olla kohtuullinen nyt, jotta sitten aikanaan olisi energiaa nauttia tulevasta. Eikä tässä todellakaan enää puhuta viimeisistä vuosista, vaan vuosikymmenistä. Voit tietysti jättää tulevat vuodet myös herran haltuun,mutta hyvätkään geenit eivät riitä, vaan jotain on tehtävä ihan itse.

Mitä meistä suomalaisista sanotaan: huonokuntoisia, lihavia, vähän liikkuvia ja emme syö riittävän terveellisesti. Todella huolestuttavaa on, että alle 25 vuotiaiden kakkostyypin diabetes on kovassa nousussa. Elämme kyllä vanhoiksi, mutta sairaina ja huonokuntoisina. Jos jo nuorempana on ongelmia selän ja hartiaseudun kanssa, jos lonkat ja nivelet oireilevat, on kaikenlaista harmia myöhemmin odotettavissa. Kaikkiin näihin suomalaisten kansansairauksiin auttaisi liikunta.

”Sairauksien hoitoon perustuva sairaala- ja terveydenhoitojärjestelmä pitää ihmisiä hengissä, mutta ei välttämättä hyvässä kunnossa. Vanheneminen tulisi ajatella ja nähdä yhä selkeämmin terveyden ja toimintakyvyn ylläpitämisen näkökulmista.”

Tähän muutokseen on pitkä matka, koska se vaatisi poliitikoilta, urheilujärjestöiltä ja työnantajilta aivan uudenlaista ajattelua. Se on totta, että me ikääntyneet tarvitsemme hoitoa ja hoivaa, ja se maksaa. Mutta yhtä totta on, että olemme vanhoina paljon nuorempia kuin vanhempamme olivat. Ikä voi oikeasti olla vain numero, mutta sen numeron kautta meidät usein määritellään, mihin kelpaamme. Tosin teemme sitä myös itse. Luovutamme ja alamme vanhoiksi turhan aikaisin eli mitä sitä nyt enää tässä iässä kannattaa, ajattelemme.

”Hyvä elämä on sitä, että siitä voi luopua minä hetkenä hyvänsä. Nyt kun luopumisen hetki on lähempänä kuin koskaan ennen, ei täältä lähteminen huvita sinua yhtään.” (Pirkko Saisio, Sopimaton).

Näin se on. Nuorena kuolemanajatus on vain etäinen kajastus, mutta ikääntyminen muuttaa ajattelua. On paljon sellaista kivaa, jota huomaa haluavansa vielä kokea. On niin monta kirjaakin lukematta. Jotain järkevää ja ennen kaikkea mielekästä myös ikäihmisen elämässä pitää olla. Se saisi olla vähän haastavaakin. Ettei elämä ole vain sitä, että on elossa.

Kaikenlainen liikkuminen taitaa olla minun ikigaini. Tuntuu hyvältä, kun huomaa vielä jaksavansa aika paljon, vaikka ei niin paljon kuin välillä tekee mieli. On päiviä, kun vain väsyttää eikä huvita, mutta en ihan ensimmäistä ”en nyt viitsi”- ajatusta kelpuuta. Joskus on ollut niin tukkoinen ja saamaton olo, että lähtemisen avuksi on pitänyt hakea Eino. Eikä mene kuin hetki, kun olen ottanut osan koiran iloisesta energisyydestä. On hyvä edes vähän käskyttää itseään.

Ystäväni Eevaliisa (88v) oli mukana Kirsi Pihan kerran kuukaudessa kokoontuneessa Facebook -ryhmässä, jossa luetttiin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Kymmenen kirjan lukeminen otti aikaa heinäkuusta toukokuuhun. Eevaliisan äänestä kuulin, että kokemus oli innostava.Venäläiseen kirjallisuuteen perehtynyt ystäväni sai nyt upean valaistuksen ranskalaiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Tämä oli Eevaliisan ikigai melkein vuoden ajan.

”Japanilaisten mukaan jokaisella meillä tulisi olla oma ikigai, syy olla olemassa. Ikigai voi olla hyvin pieni asia, kuten kävely koiran kanssa aamulla.” ”Ikigai muodostuu sanoista iki, eli elämä, ja kai, eli omien odotusten ja toiveiden toteuttaminen.”

Lainaukset Teppo Turkin esseestä Suomen Kuvalehdessä 24.5.24.

Kapea uuma on muisto vain, mutta silti voimme kieputella lantiotamme. Vaikka liikunta ei olisi ykkösharrastuksesi, voisit kuitenkin vähän kurotella, kyykistellä ja ojennella. Terveyttä kesääsi.

Kun päätin myydä kotini

 Enpä arvannut millaiseen tunnemyrskyyn joudun, kun annoin kotini myynnin välittäjälle. Kuvitelmani siitä, ettei myymisessä ja muuttamisessa ole mitään ongelmaa, osoittautui vääräksi. Olen aikuiselämäni aikana muuttanut tosi harvoin. Kaikkiaan vain viisi kertaa. Nykyisessä asunnossa olen asunut yli 40 vuotta. Se on pitkä aika. Koti ei muodostu vain neliöistä, myös ympäristö on tärkeä tekijä. Tärkeämpi kuin etukäteen ymmärsinkään.

Ennen Alppilaan muuttoa asuin puutarhakaupunki Tapiolassa ja Töölössä. Anopilleni Töölö oli rakas, Alppilaa hän vierasti. Varmaan vuonna 1984 Alppila olikin maineeltaan ja tavoiltaan erilainen kuin tänään. Kaikenlaista renttuporukkaa ja asunnottomia oli paljon. Meidänkin rappukäytävästä löytyi aina silloin tällöin kuorsaavia alan miehiä. Tänään heitä ei enää ole. Nyt heidät korvaa nuoriso. He tosin eivät kuorsaa rapussamme, mutta osaavat rikkoa ja sotkea sitä enemmän. Lohdutimme anoppia sanomalla, että muutimme Itä-Töölöön. Ihan vieressähän tässä ollaan.

Miksi siis olin muuttamassa? Ensimmäinen vaikutin oli ensi vuoden alussa alkava putkiremontti. Ajattelin, että häipyisin jaloista pois. Tiesin tietysti, että hintapyynnössä olisi otettava huomioon tulevan rempan kustannukset, mutta se ei ollut ongelma. Tärkeintä ei ollut saada rahaa säkkikaupalla, vaan pienempikin määrä olisi riittävä. Tarkoitus ei ollut ostaa uutta asuntoa, vaan siirtyä vuokralaiseksi.Toinen asia oli se, että asun talomme ylimmässä kerroksessa, hissiä ei ole eikä tule. Toisaalta myös nämä neljä kerrosta ovat olleet todelliset kuntorappuni. Päivän kuntoni kiittää rappuja ja Tapsua, jonka kanssa lähes 14 vuotta joka ikinen päivä ja useita kertoja kävelimme ne kerrokset. Hissittömyys ei siis ole ongelma paitsi jos sattuu jotain sellaista, etten pystyisi kävelemään omin avuin. Kun muutamia vuosia sitten puhuin asiasta naapurien kanssa, miehet sanoivat kantavansa minut. Totesin, että siinä vaiheessa kun tarvitsen apua, teistä ei enää ole kantajiksi. Hups!

Kuvittelin, että kun ei ole rahasta kiinni, löydän helposti hurmaavan asunnon. Vaikka tuntikaupalla luin ilmoituksia, en löytänyt. Jos kelpasi asunto, ei kelvannut alue. Vuosaaresta olisi löytynyt sopivia, mutta enhän minä nyt Vuosaareen muuta. Riittää, kun käyn siellä golfaamassa. Myöskään Jätkäsaari eikä edes Katajanokka kelvanneet. Liian syrjässä.

Siis syrjässä mistä? Minun uimahallistani, minun kirjastostani, minun keskuspuistostani, minun pikkukaupoistani. Ja ennen kaikkea siitä, että reilussa vartissa kävelen keskustaan tai terveysasemalle tai oopperaan ja teatteriin tai elokuviin. Ja jos en viitsi kävellä, ratikat vievät. Hiihtoladutkin ovat parin ratikkapysäkin päässä. Elämän puitteet ovat helpot. En ollut valmis luopumaan näistä.

Näin jäivät neliöni myymättä, vaikka viimeiset ostotarjoukset lähentelivät jo kipurajaa. Tämä neljä kuukautta kestänyt prosessi opetti paljon erityisesti siitä, että ainakin tämänikäiselle tuttuus on tärkeää. Uudessa on aina riskinsä, mutta on toki toisinkinpäin. Jätin onneni kokeilematta.

Nyt juuri on tärkeintä pihasta kuuluva mustarastaan laulu ja muisto aamuyön tunnista, kun täysikuu paistoi kasvoilleni.

Hiphoppia ja juoruilua

 Ohitan kadunkulmassa kaksi juoruilemassa olevaa naista. Näen heidän asennoistaan ja kasvojensa ilmeistä ja itseasiassa vähän kuulenkin, että juoruilevat. Samalla hetkellä saan mielikuvan tanssista, jonka olen nähnyt 60-70-luvuilla, siis yli puolivuosisataa sitten. Näen naisten hahmot näyttämöllä, heidän pitkät hameensa ja ilmeensä, jotka kertovat, että nyt on mehevä juttu tarjolla. Miten voin saada assosiaation johonkin näin vanhaan? Tanssin nimi oli Juoru ja sen esittivät Jyväskylän Työväen Naisvoimistelijat ohjaajanaan legendaarinen Elli Särkkä.

Amatööritanssijat ovat kevään aikana saaneet esiintyä Susanna Leinonen companyn Satakieli -esityksessä. Monet heistä olivat ensimmäistä kertaa näyttämöllä. Suuren joukon liikuttaminen niin, ettei kaikki ole yhtä massaa, on aika haasteellista. Nyt siinä onnistuttiin hyvin. Esityksessä oli paljon vauhtia, kuviot olivat vaihtuvia, herkkyyttäkin oli, se oli nykytanssia ikäihmisten esittämänä. Ihan vähän kateellisena katselin esitystä, olisi ollut kivaa olla mukana. Sitä en kuitenkaan edes ajatellut, koska se olisi vaatinut pitkää sitoutumista ja en usko, että olisin jaksanutkaan.

Sensijaan iloitsin siitä, että älysin hakeutua nykytanssitunneille. On ollut hauskaa huomata, miten nopeasti vieläkin voi sopeutua itselle uudenlaiseen liikuntaan. Olen ottanut tunnit aika tosissani, sillä onhan se nyt sekä herkkua että etuoikeutettua saada olla hyvin ohjatuilla tunneilla. Olemme tehneet paljon erilaisia liikkuvuus-ja koordinaatioharjoituksia ja on harjoiteltu monin eri tavoin tasapainoa. Itseasiassa hämmästyttävän monipuolisia tunteja, en olisi etukäteen uskonut. Ja että hiphoppiakin.

Ihanan ohjaajamme Tuulan sanoin:

”Ajattelen myös tanssitunteja ikäihmisille ihan sillä ajatuksella, että jos voin osaltani olla avuksi siinä, että esimerkiksi toimintakyky pysyy yllä, aivojumppieni, tasapainoharjoittelujen sekä niiden kehon pienten piperrysliikkeiden kautta, niin silloin olen onnistunut.”

Mitä pienempiä ja kohdennetumpia liikkeet ovat olleet, sitä vaikeammalta ovat tuntuneet. Kun oikein keskittyi, niin löytyihän se mikä piti. Tai no, ainakin sinnepäin. Jokaisella liikkeellä oli tarkoituksensa. Tykkäsin siitä, että tunnit olivat haastavia, että kaikki liikkeet eivät sujuneetkaan tuosta vain.

Improvisointijaksoissa oli aluksi vaikeaa antautua musiikkiin ja liikeeseen. Sehän se on, kun aina pitää olla kontrolli päällä, miltähän minä näytän. Vähitellen kuitenkin vahvistui oikea olotila, ettei todellakaan ole tärkeää miltä tanssini näyttää eikä se miltä itse näytän. Ammatikseen tanssivat osaavat häkellyttävällä tavalla ilmaista kropallaan kaikenlaisia tunteita. Ehkä mekin onnistuimme jotain ilmaisemaan, ainakin yritystä oli.

Tuulan viesti on lohdullinen:

 ”Itse ajattelen, että se eletty elämä näkyy, ja saa näkyä, aikuisempien (keski-ikäiset ja ikäihmiset) ihmisten liikkeessä. Se juuri tekee liikkeestä kiehtovaa. Usein tuntuu, että ikäihmiset tanssivat suoraan sydämestään, ja sitä itse juuri toivon ja haen. Koreografina ja tanssijana ajattelen itse usein, että epätäydellinen liike on kauniimpaa ja puhuttelevampaa, kuin se täydellinen, spagaatiin avautuva tanssihyppy.”

Tanssiesitys Juorun koreografia on Maija Varmaalan. Se oli aikanaan yksi suosituimmista tanssinumeroista, jota ainakin TUL:n seurojen naisvoimistelijat esittivät. Mitenkähän Juoru taipuisi nykytanssin kielelle? Vähän ehkä muuntuisi hiphopahtavaksi, mutta sen huumori tuskin katoaisi. Tuli vain mieleeni, että voisihan sitä kokeilla vanhan uudistamista.

Ruokakin voi olla tunnetta täynnä

Sain veljeni lapsenlapsilta, näiltä ihanilta nuorilta, joululahjaksi kirjan ”Isotäti, kerro minulle”. Oikeasti kirjan kysymykset on osoitettu isoäideille, mutta aina voi soveltaa. En vielä tiedä, mitä kirjoitan, sillä onhan kyse myös siitä, mitä muistan. Kysymyksiä on paljon. Ne ovat hyviä aktivoimaan ajattelua: millainen isä ja äiti sinulla oli, millaista teidän elämänne oli, mitä söitte, miten juhlitte? Toisaalta helppoja vastata, mutta toisaalta, ei ihan yksinkertaista.

Kaikkien ikäisteni elämään on vaikuttanut sota. Ymmärsinkö lapsena eläväni sotaa käyvässä maassa, tuskin. Ehkä jotain kuitenkin ymmärsin, koska isä oli monta vuotta pois kotoa, rintamalla. Lapsuuden muistot, vaikka vähän hämärätkin, voivat vaikuttaa pitkään. Monet muistoistani näyttävät liittyvän ruokaan. Vaikka ruoasta varmasti oli pulaa, en kuitenkaan osaa ajatella, että olisin lapsena kokenut nälkää.

Vahvimmat ruokamuistoni liittyvät mummooni, äitini äitiin. Hän piti porsaita röhkimässä piha-alueensa tuntumassa. Syksyllä siat sitten pistettiin lihoiksi, ja silloin lämmitettiin isoilla haloilla suuri leivinuuni. Se taas tiesi kaikenlaisia herkkuja, koska suuritöisestä lämmitysurakasta oli otettava kaikki irti. Voin kuvitella, että näinä sian teurastuspäivinä minua ei saanut mummon luota minnekään. Olihan se lapselle varmasti myös jännä tapahtuma, vaikka aika verinen.

Kun tänään tykkään tamperelaisten herkusta mustasta makkarasta, saattaa tykkäämiseni perustua mummon ryynimakkaroihin. Vereen valmistetut letut, maksa- ja ja munuaisruoat kuuluivat myös lapsuuteni ruokiin. 60- ja 70-luvuilla Helsingin kaupoista sai ostaa veripalttua, enää en ole sitä nähnyt missään. Helppo ja hyvä ruoka puolukkahillon kera. Ehkä terveellistäkin.

Olen myös itse osannut ja tehnyt ruokaa sisäelimistä, mutta kävi niin, että sain kihdin. Sisäelimillä herkuttelu loppui siihen. Tänään voisin niitä taas syödä, mutta nyt on kynnys tosi korkea. Olen tottunut toisenlaisiin ruokiin. Isälläni kihti oli joskus tosi paha, mutta en muista, että koskaan olisi puhuttu sen liittyneen ruokaan. Ehkei silloin ollut tietoa niiden kytkeytymisestä toisiinsa.

Veljeni kanssa me edelleen muistelemme, miten käristimme leipäpaloja tirisevän kuumassa rasvassa. Se on varmasti ollut hyvää, koska on niin vahvasti säilynyt mielissämme. Kaikki ruoat eivät kelvanneet kaikille. Niin pitkälle kuin muistan, joulupäivänä pöydässä oli aina lipeäkalaa, mutta vain isä ja minä söimme sitä. Tämä ruoka säilyi myös oman elämäni jouluissa.

Ruoka on merkillinen, myös tunteisiin menevä asia. Lapsena jouduin kylässä syömään läskistä lammaskaalia. Se ruoka sai sitten minun puolestani olla siinä. Oikeastaan harmi. Monia vuosia sitten mieheni valmisti borssia. Kun oli aika syödä keittoa, hän sai vakavan sairaskohtauksen eikä syömisestä tullut mitään. Sen jälkeen en ole edes ajatellut tekeväni punajuurista keittoa.

Ennen syötiin sitä ruokaa mitä oli. Tänään on valinnanvaraa valtavasti. Saamme myös paljon ohjeita suolan, rasvan ja sokerin määrästä. Vaan minkäs teet, kun mieli tekee makeaa. Muistan,etten heti eka kerralla ymmärtänyt, mitä tarkoittaa lohturuoka. Ruoka on tunne. Siksiköhän minullakin karkkipussi tyhjenee melkein samantien. Oikeastaan aika surullista hakea lohtua karkeista. Vai onko?

Nyt on hyvä aika tissutella

 On lohdullista lukea, että aivoissamme oleva sumu voi johtua myös vuodenajasta, tästä pimeästä ja kylmästä. On aamuja, kun saa ihan käskyttää itseään nousemaan sängystä. Sitten on taas aamuja, kun löydän itseni uimasta jo kahdeksalta. Aamusauna, uintia ja parhaina aamuina vielä vesijuoksuakin, niin kylläpä siitä saakin vahvan olon. Niinä aamuina kahvi pullan kanssa on parasta mitä tiedän.

Kallion uimahalli on sellainen kotikutoinen halli, pieni ja siisti. Paljon tuttuja kasvoja, naisia, jotka käyvät säännöllisesti joko vesijumpassa tai vesijuoksussa. Käyn hallissa eri aikoina ja eri päivinä. Lähes aina tapaan siellä hyvin kumarassa kulkevan vanhemman naisen. Kävellessä hän tarvitsee tuekseen kävelysauvat, mutta vesijuoksussa liivi kannattelee. Esteet on tehty voitettaviksi ja oma terveys on tietysti motiiveista vahvin.

Politiikkaradion toimittajat hakevat aina perjantaisin viikon sanaa. Tämän viikon sana minulle on tissuttelu. Ihastuin sanaan ja ajatukseen heti, kun luin Hesarista liikunnan ammattilaisen puheenvuoron omasta liikunnastaan. Ei tarvitse varata kolmea varttia aikaa, vaan lihaksiensa kuntoa voi hoitaa myös mikroliikunnalla, tissuttelemalla. Tämä on oivallinen ajatus myös ja ehkä nimenomaan meille vanhoille. Kuten tiedämme, energiat vaihtelevat. Aina ei huvita eikä aina jaksa, mutta aina voi tehdä vähän. Tärkeää on se, että tissuttelemme säännöllisesti. Joka päivä voi tehdä jotain.

Tähän aikaan vuodesta saamme tutusti hyvin paljon liikunta- ja laihdutusohjeita. Omiin silmiini on tullut erityisen paljon lihasvoimaharjoituksia. Taitaa olla päivän sana, mutta eipä ihme sillä vaikuttaahan lihaksiemme kunto niin moneen asiaan. Iästä riippumatta. On pystyttävä nousemaan rappusia (aina ei ole hissiä), on päästävä ylös tuolista ja sängystä ja jos kaatuu, on noustava eikä aina ole auttajaa lähellä. Mikään ei ole niin kuin ennen, mutta aika paljon olen tehnyt töitä sen eteen, että jonkinasteinen ketteryys ja reippaus säilyisi. Päivä päivältä se vaan vaatii yhä enemmän.

Viime päivien kävelykelit ovat olleet kamalat. Tunnen sen jaloissani ja hartioissani. Syksyn tanssitunneilla huomasin, miten vaikeaa on rintarangan liikuttelu ja miten tasapainoni horjuu heti kun tulee vähänkin vaikeampaa liikettä. Molempia voi harjoitella kotona ilman mitään välineitä. Ja olisi syytä harjoitella.

Monta vuotta sitten sain lonkkavian, joka säteili armottomana kipuna sääressä. Lopulta monen hierojan ja kiropraktikon jälkeen sain lääkäriltä jumppaohjeet, joilla lonkka sitten kuntoutuikin. Kun niitä kolmea liikettä olin tehnyt reilun kaksi kuukautta, olin jo niin tottunut aamuiseen jumppaani, etten lopettanutkaan harjoituksia. Vähitellen lisäsin liikkeitä ja tänään aamuharjoitukseni kestää 15-20 minuuttia. Jos en tee niitä aamulla, ne jäävät tekemättä. No, kaikki emme ole aamuihmisiä.

Ihminen uskoo siihen mihin haluaa uskoa. Minä uskon siihen, että aamuliikunta ottaa yön töhnät aivoista pois. Sitten taas on tilaa ja halua lukea, kirjoittaa ja ehkä oppia jotain uuttakin.

Einoa ei tarvitse kahta kertaa pyytää lenkille. Loistava vauhdittaja.

Lupaan, että yritän ymmärtää enemmän

 Tätä vuotta en olisi halunnut elää.  Näin lukee vuoden 2022 päiväkirjani viimeisellä sivulla. Samat sanat olisin voinut kirjoittaa myös vuotta myöhemmin.  Pahaa pelkään, että tästä vuodesta tulee edellisten toisinto, ellei sitten vielä pahempaa.  En ajattele enkä pelkää, että Suomea uhattaisiin sotilaallisesti, mutta sota Ukrainassa jatkuu eikä hirveä väkivalta näytä olevan loppumassa myöskään Israelissa ja Gazassa. Sodissa kärsivät he, jotka muutoinkin ovat heikommassa asemassa. 

 Pakotan itseni seuraamaan uutisia, vaikka vaikeaa se alkaa olla. Itkettää, kun katson lapsia. He leikkivät murskaksi ammuttujen talojen raunioissa, niin moni on kuollut.   Yritän samaistua vanhojen naisten hyvin väsyneisiin hahmoihin. Heihin, jotka ovat kokeneet vuosikymmenien ajan jatkunutta väkivaltaa ja jotka itkevät lastensa kuolemaa. Näen kuvista surua ja syvää uupumusta. Minulle on ylivoimaista asettua heidän elämäänsä. En tiedä, miltä tuntuu hälytyssireenien alkaessa soida tai miltä tuntuu seistä oman kodin raunioilla ja odottaa, löytyisikö kivikasan alta vielä lapsi hengissä. 

Voin kuvitella, voin yrittää ymmärtää, mutta oma helppo elämäni on niin kaukana heidän maailmastaan. En tiedä, miten he jaksavat, mistä he saavat iloa. Ehkä on sitten niin, että ihminen sopeutuu kaikkeen varsinkin kun ei muuta voi.

 Meillä on vain tämä yksi, rajallinen elämä. Saako tämän maailman myrskyjen keskellä tuntea olevansa osa maailman onnellisinta kansaa? Pitääkö tuntea edes vähän syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa? Onhan näitä asioita pakko ajatella. Ei niitä voi sivuuttaa ja sanoa, ei tämä minua koske.  Omassa nuoruudessani Vietnamin sota oli kaukana, mutta tuli lopulta lähelle.  Napalmanin polttama tyttö piirtyi varmasti lähtemättömästi monen mieleen.  

Vanhoissa VHS – nauhoissani on kaikenlaisia filmejä.  Etten vaan pääsisi liian helpolla, katsoin vanhan leffan ”Ilmestymiskirja. Nyt”. Koska se on kertomus Vietnamin sodasta, se on aika raaka.  En pysty katsomaan kaikkia Ukrainasta/Gazasta tulevia uutislähetyksiä, mutta sitten katson tällaisen filmin!  Vähän outoa, mutta elokuvan katsominen on helpompaa kuin uutisten, koska elokuva ei ole totta.  Tai oikeammin, ei tarvitse ajatella, että se on totta, vaikka todellisiin tapahtumiin tämäkin elokuva perustuu.

 Olen siinä onnellisessa asemassa, että voin käyttää aikaani elokuvien katsomiseen ja kirjojen lukemiseen niin paljon kuin haluan.  Viime vuonna luin kohtuullisen paljon kirjoja – romaaneja, historiaa ja myös Venäjästä kertovia.  Kun maailma nyt on sitä mitä se on, itseltä on lupa odottaa, että ymmärtäisi vähän enemmän.  Siksi kirjapinot eivät katoa pöydältäni.  

 Uusi vuosi edessä. Siltä on lupa odottaa – tai ainakin toivoa – mennyttä vuotta parempaa. 

Kotiseinälläni on valokuva hämmentyneestä, pelokkaasta tytöstä. Hän on jossain, hän on kuin keskellä ei mitään – maailmaa.  Ja kuitenkin, hän on kaikkialla.  Hän voisi olla kasvot Kiovasta, Gazasta, Syyriasta.

Valokuva on Aki-Pekka Sinikosken.  Netistä löytyy lisää New Ghosts –näyttelyn kuvia.