sunnuntai 19. tammikuuta 2025

Tämä maailma huutaa humanismia ja empatiaa

 Televisio näyttää kuvaa gazalaisten suuresta riemusta, kun tulitauosta on lopulta sovittu. Seuraavat kuvat näyttävät täysin romuttuneita taloja, harmaita kivikasoja. Mihin nämä ihmiset menevät, mihin he palaavat? Silti, mikä on tärkeintä – elämä.

Tässä maailmanajassa on paljon ja ihan liikaa kaikkea uhkaavaa. Tekee mieli huutaa kovaa, lopettakaa tappaminen. En halua lukea enää yhtäkään juttua tuhansista tapetuista lapsista. En halua tietää varastetuista lapsista. En halua tietää maailmasta, jossa ihmisellä ei ole mitään arvoa. En halua, mutta pakoonkaan en pääse.

Vanha nainen istuu mukavassa nojatuolissa. Hänellä on lämmin koti ja ruokaa, mutta hän on yksin. TV kuvaa (MOT) miten hän istuu tuolissaan vielä yöllä, sillä hänen muistisairautensa vaikuttaa toimintakykyyn. Onko tämä tulevaisuudenkuva (vai jo täysin tätä päivää) siitä miten vanhoja ihmisiä meillä hoidetaan tai siis jätetään hoitamatta? Me tulemme yhteiskunnalle liian kalliiksi. Mutta ei huolta. Kun elämän tarkoitus häviää, me torkumme mukavissa tuoleissamme emmekä ole häiriöksi kenellekään. Mitä nyt ehkä herätämme lähimmissä huonoa omaatuntoa.

Viime aikoina olen yhä enemmän miettinyt, mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja mitkä arvot vaikuttavat omiin valintoihimme.

”Suomen humanisteille keskeistä on ihmisen arvo ja vastuu: humanisti uskoo elämään ennnen kuolemaa.” 'Näin sanoo sivuillaan Suomen Humanistiliitto, jonka puheenjohtaja on Irma Peiponen. Irma kirjoitti liiton toiminnasta Facebookissa ja määritteli omat arvonsa näin: "Joskus 70-luvulla abit lauloivat, että olen humanisti, pasifisti, sosialisti ja feministi. Miten näkivätkään niin selkeästi. Samat ismit ja jopa järjestyksen tunnistan itsessäni edelleen.”

Ai että, tämä kyllä kolahti. Muistan nuoruuteni vahvan vasemmistolaisuuden. Se oli tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden etsintää ja se oli myös uudenlaista rauhanliikettä. Aika 60-luvun puolivälistä noin kymmenen vuotta eteenpäin oli monella tapaa riemastuttavaa ja rohkeaa aikaa. Tunnesiteeni noihin vuosiin on vahva, vaikka eihän kaikki silloinkaan ollut pelkkää herkkua. Tietenkään.

Sanovat, että nuorten naisten ajattelussa on tapahtunut tai tapahtumassa muutos. Samaan aikaan kun he mieltävät yhä enemmän vasemmistolaiset arvot itselleen tärkeiksi, nuoret miehet valitsevat äärioikeiston arvot. Tämä on aika outoa, koska en mitenkään voi mieltää, että miehet olisivat naisia vähemmän humaaneja ja empaattisia. Tai enemmän.

Vihapuhetta harrastavat sekä miehet että naiset eikä se osoita laantumista. Nasima Razmyar sanoo (HS 17.2.) saavansa jatkuvasti vihaviestejä. Paljon. Olen noin vuodesta 2015 ollut mukana Nasiman vaalityöryhmissä. Vaali vaalilta hänen suosionsa ja äänimääränsä ovat kasvaneet, mutta pahantahtoiset viestit eivät ole loppuneet. Tiedän, että Nasima on rohkea ja hänen sielunsa sietää paljon, mutta eihän tunteva ihminen voi koskaan tottua – eikä pidä tottua -.loukkaavaan puheeseen. Kovin reilua ei ole sekään, että politiikon on kestettävä ja nieltävä kaikki moska sen takia, kun on kerran politiikkaan lähtenyt. Jos tällainen meno jatkuu, kuka enää jaksaa lähteä hoitamaan yhteisiä asioitamme? Nämä mollaajat ja nurkan takaa huutavatko!

Mustafe Muuse piti urheilugaalassa loistavan ja yleisesti kehutun puheen, kun hänet oli valittu vuoden esikuvaksi: ”jokainen meistä voi olla se, joka ojentaa kätensä kaatuneelle”.

Kun en ole mitenkään erityisen hyvä ihminen, niin voin sanoa ähäkutti kaikille teille ilkeämielisille, jotka annatte ihonvärin määritellä ihmisen arvon. Siitäs saitte.                                                        

Kalasataman valoja Arabianrannasta katsottuna.