Mediani on murroksessa

 Meni melkein vuosi päättää, onko Uusi Juttu myös minun juttuni. Silloin tällöin somessa on osunut joku juttu luettavakseni. Hyvin kirjoitettuja ja kiinnostavia aiheiltaan. Silti mietitytti, otanko liikaa luettavaa, tuleeko luetuksi ja viitsinkö kuunnella. En tilaa, osta enkä lue aikakauslehtiä, koska minä nyt vain rakastan kirjoja. 

Tapani seurata maailmanmenoa on selvästi muutoksessa. Huomaan ”unohtavani” uutislähetykset. En kuitenkaan uutisia, koska olen ne jo lukenut lehtien tai YLEn sivuilta. Hesarinkin joitain juttuja voi lukea edellisenä päivänä. Eli kun aamulla luen lehteä, se onkin osin kuin vanha lehti. Median murroksesta on kirjoitettu paljon. En ole sitä sen kummemmin miettinyt paitsi ihmetellyt, miksi  YLEä pitää heikentää. Jos YLEltä otetaan resursseja, antaako se niitä sitten muille? Eniten arveluttaa tekoäly ja ylipäätään nämä mahdollisuudet vääristää ääntä ja kuvaa. Mihin voi enää luottaa?

Joulun alla minusta tuli kuin tulikin Uuden Jutun jäsen. Päätöstä avitti Anu Partanen ja hänen puheensa siitä, ”Mikä Suomessa terveydenhuollossa mättää?” Luulin, etten minäkään haluaisi lukea enää yhtään juttua terveydenhuollostamme tai katsoa A-studiota, jossa Krista Kiuru ja Mia Laiho paahtavat sotesta. Silti, mikä voisi olla tärkeämpää kuin oma terveys ja vanhuuden hoiva?

Anu Partanen kertoi muistisairaasta isästään ja miten häntä hoivakodissa hoidetaan ja miten lääkäriä tavataan vain etänä. Ehkä tämä kolahti sen takia, että olen itse hoidettavien iässä (hyvä kuntoni sallii kotona asumisen) tai sitten Partasen tapa käsitellä asioita selkeästi ja suorasti. Päätökseni takana saattoi olla myös luottamus Uuden Jutun toimittajiin. En ihan kehtaa sanoa, että fanitan pomoa Olli Seuria, mutta vähän sinne päin. Viime vuosina hänen käsialaansa ovat Ylellä olleet ”Jaa, ei, tyhjiä,poissa -podcast, Avoin kysymys ja Viimeinen sana. Niissä oli uudenlaista särmää. 

Uusi Juttu sanoo auttavansa ymmärtämään maailmaa, kertovansa siitä mikä tässä maailmassa on olennaista. Ei ihan helppo tehtävä, mutta aiheista ei ainakaan ole pulaa.

Hyvää poliittista blogia kaipaan. Jos eläisimme 70-lukua, jolloin ”vallassa” olivat (niin kuin Erkki Tuomioja itseasiassa -ohjelmassa sanoi) Kekkonen, Vennamo ja Sinisalo, olisi poliittisen blogin kirjoittaminen yksinkertaista. Tänään yleinen vastapuolen mollaus tapahtuu enimmäkseen somessa. Suuren median kieli on siistiä ja hiottua, kaikkia ymmärtävää. Eikä enää ole Rubeniakaan. Ehkä Jukka Lindströmissä on sitten meille riittävästi.

Uudella Jutulla on hauskoja ohjelmanimiä – on puuroa, pihviä ja kermaa. Näin aluksi olen kuunnellut sekaisin uutta ja vanhaa. ”Terveisiä Tanskasta” -jutussa paneuduttiin erimielisyyden taitoon ja miten hyvä kiistakumppani on kullanarvoinen. Niin samaa mieltä, mutta niin vaikeaa toteuttaa käytännössä. Aiemmin syksyllä ”kermassa” keskusteltiin Sanna Marinin kirjasta. Oltiin reippaasti eri mieltä huutamalla ja päälle puhumalla, mutta silti, olipa hyviä pointteja. Niin se vain on, että Sanna Marin on ilmiö, josta emme ole vapaita vielä pitkiin aikoihin. Toiset tykkäävät ehdoitta, toiset inhoavat ehdoitta. Tällaista on ihmisten maailma.

Näillä mennään kohti uusia uutisia ja tapahtumia. Tuokoon uusi vuosi meille myös paljon iloa.

                                            

Uudenvuoden kaislalyhteet Töölönlahdella.

Siitä on kyse, että viitsii

Kävin aamulla uimassa Kallion hallissa kilometrini. Oli poikkeuksellisen vähän uimareita, joten oli herkkua uida melkein omalla kaistalla koko kolme varttia. Sen tiedän, että uintipäivälle riittää tämä yksi suoritus, tosin palautuminen on sitä nopeampaa mitä paremmat yöunet ovat takana. Yksinkertaista matematiikkaa tällä iällä.

Viime viikolla päätin, että vaikeutan gymstickin nostoa. Painoa tuli vähän lisää ja juuri sen verran liikaa, että muu kroppa ei pysynytkään mukana. Alaselkä kipeytyi eikä sallinut viikonloppuna minkäänlaista kumartelua. Valittelin tilannetta ”henkilökohtaiselle” fyssarilleni. Kai toivoin saavani jotain säälittelyä. Häneltä ei sellaista saa. Sanoi vain, että seuraavalla kerralla ei sitten kipeydy. Muutenkin hänen kestoreseptinsä minun pieniin valituksiini on, että siitä vaan kävelemään, ei lepo mitään paranna.

Elokuussa vannoin pyhästi, että syksyn tullen aloitan kuntosalikäynnit. Niin usein olen aloittanut, mutta aina olen lopettanut muutaman kerran jälkeen. Näin näyttää taas käyvän. Ulkokuntosaleilla olen käynyt ja kotona harjoitellut, mutta tiedän, ettei se ole sama asia. Jotain siinä vain on sellaista suorittamista, johon en itseäni saa. Juuri nyt olisi kuitenkin hyvä saada tehokkuutta harjoituksiini. Siis jos vielä ensi kesänä haluan golfata. Aina kentällä voi vaan kävellä, mutta kun vielä haluaisin antaa pallolle kyytiäkin.

Kävelen aika paljon. Suunnittelen lenkkini niin, että nousuja olisi ainakin jonkin verran. Tosin kotialueellani tässä asiassa ei tarvita mitään suurta erityissuunnittelua, aina on joku mäki tai raput noustavana. Mutta tietysti mäen alla voi ajatella, kipitänkö hissukseen vai nostaisinko pulssia. Päivän kunnon mukaan mennään. Se taas alkaa olla aika vaihteleva. Välillä jaksaa, välillä ei. En olekaan ikuisesti nuori. Hämmentävää sekin.

Päivän lehdestä luin, että suomalaiset rakastavat lisäravinteita. Niistä on puhuttu kauan. On sanottu, etteivät ne oikeasti hyödytä mitään. Kun syöt terveellisesti, saat ruoasta kaiken tarvitsemasi. Tässäkö vastaus onkin: nappi on helpompi ottaa kuin miettiä, mitä tänään taas söisi. Onhan siinä ongelmansa. Oman pääni päällä loistaa pyhäinen rinki, en ole koskaan syönyt lisäravinteita. Toisaalta, minulla on myös aikaa suunnitella ja valmistaa ruokani.

Vaan olisipa se aina näin yksinkertaista. Viitsimisestä on kyse. Kattilallisesta linssisoppaa saa ruoan hyvinkin neljäksi päiväksi. Parempi sekin kuin että päivän ruokana alkaisi viikkotolkulla olla pekoni ja makkara.

En tiedä, onko tämä ollenkaan ikäkysymys (vaikka usein niin ajattelen), mutta päivästä on todella paljon pelastettu, jos tiedossa on hyvää ruokaa.                                          

Olisivatpa kuntosalit aina näin komealla paikalla kuin keikyäläisillä Kokemäenjoen rannalla.

Ruokaa ja runoa

Olipa hyvä päivä tänään. Kuuntelin keskusteluja kirjamessuilta ja tein ruokaa. Paahdoin munakoisot ja paprikat (ajvar syntyy näistä), ja paahdoin myös eka kerran elämässäni kurpitsaa. Jestas miten hyvää ja makeaa. Ihan turhan pienen ostin. Tähän menikin koko aamupäivä.

Keskustelujen striimaus kirjamessuilta on mainio asia. Sitä kun ei enää jaksa neljää päivää siellä ruuhkassa kulkea ja kuunnella. Keskusteluja on paljon. Kaikki ei tietenkään kiinnosta, mutta tosi paljon oli hyviä teemoja.

Kuuntelin ruokavalmistelujeni aikana, kun Hannu Mäkelä puhui runoudesta. Hän sanoi, että näin vanhemmiten ei enää fiktio innosta, mutta fakta kiinnostaa. En ole huomannutkaan, mutta saman näytän löytävän itsestäni. Messuiltakin tarttui mukaani vain tietokirjoja.

Puoli tuntia on lyhyt aika keskustella, mutta kun keskustelijana on asian sisäistänyt ihminen, päästään nopeasti olennaiseen. Hannu Mäkelä oli juuri tällainen ihastuttava haastateltava. Hän sanoi aina ajatelleensa, että L.Onerva on Eino Leinon muusa, mutta mitä enemmän hän tutustui L.Onervaan, sitä vahvemmin ajatus kääntyi ympäri. Eino Leino taitaakin olla L.Onervan muusa. Niin tai näin, taitavia ovat molemmat olleet. Vain Leinolla on rautatientorilla patsas. Mäkelä toivoikin myös L.Onervalle patsasta, vaikka vain aivan pientä. Erinomainen ajatus.

Hannu Mäkelä on tehnyt heistä kirjankin, rakastuneet Nalle ja Moppe. Kirjassa on L.Onervan nimipäiväruno Eino Leinolle: ”Moppe tarjoaa käpälää/käkkärässä hännänpää/panee päänsä kallelleen/antaa ruusun nallelleen.” (1916).

Viime viikolla kirjastossa käydessäni tarttui käteeni pienen pieni L.Onervan  kirja”Vangittuja sieluja”. Novelleja alistetuista naisista, avioliitosta, unelmista ja rakkaudesta. Julkaistu vuonna 1915. Nyt siitä on siis otettu uusintapainos. Eipä nähnyt kirjailija naisen asemaa kovinkaan kummoisena. Niinhän se silloin oli, että mies määräsi naisen paikan.

Vaikka yli sata vuotta sitten julkaistun kirjan kieli on vanhahtavaa, on se myös hauskaa:

”Sillä hän ei ollut tukikasvatuksen tulos, ei porvarillisesta perheestä lähtöisin, jossa alituinen selkänoja tekee ihmiset ryhdittömiksi ja ylimalkaisiksi. Hän ei kuulunut noihin asemastaan mahtaileviin rouvatyyppeihin tai miestä matkiviin kovapiirteisiin yhdistysneitityyppeihin, jotka kadulla kulkevat joko mielenosoituksellisen leveästi...”

Kun sain ruokavalmistelut päätökseen, oli ihan pakko lähteä pyörälenkille. Ihanan kaunis ja lempeä syyssää sai aikaan sen, että tunnin pyöräilystä tulikin kaksi tuntia. Niin se on, ettei sitä jaksa kulttuuriakaan, ellei pidä fysiikkaansa kunnossa. Kohtuullisen kovan liikuntasuorituksen jälkeen olisi tietysti kohtuullista päästä valmiiseen ruokapöytään, mutta ei, ite pitää tehdä kaikki. Vaan onneksi tein ne valmistelut.

Tällaista on oma pikaruokani: öljyssä ja hunajassa pyöritettyjä ruusukaaleja ja kalaa.

Vähän enemmän itsekkyyttä, naiset!

 Naisen vapautunut seksuaalisuus on noussut näyttävästi esille tämän syksyn kirjoissa. Mietityttää, pitäisikö lukea. Ehkä pitäisi, eikä arvottaa etukäteen, mutta kun on lukenut Eeva Kilven Tamaran vuodelta 1972 ja Anja Snellmannin Sonja O. kävi täällä vuodelta 1981.

Siis olisiko jotain uutta taivaan kannen alla?

Inari Fernandezin ja Anne Moilasen kirjat ovat kuulemma suoraa ja osin ronskiakin puhetta naisen seksuaalisuudesta. Kirjoissa nainen käyttäytyy toisin kuin hänen odotetaan käyttäytyvän. Siis mies olettaa. Viime viikon kulttuuricocktailissa keskusteltiin naisen oikeudesta nauttia seksistä. Inari Fernandez oli mukana keskustelussa.

Perusajatus on se, että naisellakin on oikeus nauttia seksistä, eikä vain olla miehen tarpeiden tyydyttäjä. Minusta itsestään selvä oikeus, mutta eikö se sitä olekaan? Ymmärrän, että joskus on ollut toisin, mutta että tänäänkin, ei kai?

 Sitten herää epäilys, vai onko sittenkin.

On outoa kuulla keski-ikäisen naisen sanovan, ettei hän ole koskaan kuvitellut, että hänelläkin on oikeus nauttia. Siis että 80-luvulla syntyneet ajattelisivat näin. Hyväksyn ajatuksen, että 40-luvulla syntyneet naiset eivät osanneet puhua tunteistaan ja toiveistaan. Missä olisivat siihen koskaan oppineetkaan patriarkaalisessa yhteiskunnassamme. Miehen tahto on ollut laki.

Tänään naisia seksualisoidaan paljon vahvemmin kuin noin puolivuosisataa sitten. Fernandez sanoo, ettei meidän tarvitse enää miellyttää miehiä, emme tarvitse heitä, otamme seksuaalisuuden omiin käsiimme. Me saamme puhua kuin miehet, käyttää sanoja, joita ei olla totuttu kuulemaan naisten suusta. Siis ainakaan julkisesti, ehkä tyttöjen kesken. Olen itse sen ajan lapsi, että kaikki pil......telut jäävät sanomatta ja näemmä kirjoittamattakin. Myönnetään, että minulle ei vapaus ole koittanut.

Mitä lisäarvoa tarina saa siitä, että voi käyttää erilaisia nimiä sukupuolielimistä? Jos se on vapautumista, niin mistä me silloin vapaudumme?

Onhan näistä asioista puhuttu, mutta näyttää siltä, että kirjat eivät ole vieläkään käyneet tarpeettomiksi. Kirjastossa Fernandezin kirjaa jonottaa yli 1000 lukijaa, Moilasen kirjaa reilusti yli 1200.

Iltalehtien isot otsikot huutavat oikeista asennoista nautinnon huipulle pääsemiseksi. Ja lehdet myyvät. Silloin kun itse olin keski-ikäinen, meillä oli vain Kallet ja Jallut. Näistä haettiin oppia parisuhteisiin. Mielikuvani on sellainen, että näiden lehtien ostaminen myös hävetti. Niitä haluttiin lukea, muttei kehdattu näyttää haluja. Saattoivat ne olla joillekin tarpeellisiakin.

Yritän tässä sanoa, että kaikki mikä madaltaa häpeän kynnystä puhua seksuaalista haluista, ovat hyväksi. Minä vain luulin, että kynnykset olisivat omista ajoistani madaltuneet. Vähän itsekkyyttä, naiset. Tämä sopii ohjeeksi moneen arkiseen asiaan parisuhteessa. Ei minun ole niin väliä, sinä olet tärkein -ajattelu ei todellakaan ole aina hyväksi. Kummallekaan.

    Olisiko sunnuntaipäivän viettoa miehen ehdoilla?  Naisella ainakin näyttäisi olevan kaipuuta tehdä         jotain muuta. (Kuva Jean Kisling)

”Kadonnutta Eurooppaa etsimässä”

 Olen kateellinen tämän ajan tuomista mahdollisuuksista matkailijoille. Sen kun vain googlaat. Heti tiedät, mihin mennä, mitä kannattaa nähdä. Löydät suositut ravintolat ja menet sinne minne muutkin turistit menevät.

Ville-Juhani Sutinen ei ole tyytynyt googlaamaan. Hän on etsinyt Euroopasta sen kadonneita osia ja tehnyt sitä sekä konkreettisesti kulkemalla, mutta myös lukemalla alueella syntyneiden kirjailijoiden teoksia. Kirjat, joissa maantieto, historia ja kirjallisuus yhtyvät, ovat kiehtovia. Sutinen kirjoittaa kadonneista kylistä ja alueista ja hävinneistä aatteista. Hän kirjoittaa alueesta, jota ei ihan tarkkaan ottaen enää ole, Galitsiasta.

Galitsia on ollut maakunta Ukrainan Lvivin ja Puolan Krakovan tuntumassa. Siihen aikaan, kun oli Itävalta-Unkarin keisarikunta. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen katosivat keisarit, valtioiden rajat menivät uusiksi ja ihmiset saivat sopeutua uuteen tilanteeseen sen kun taisivat. Myös Galitsia hävisi.

Sutinen kirjoittaa, että pohjimmiltaan me kaikki elämme rajamaalla, keksityissä, fiktiivissä valtioissa. On Sutisen tavoin helppoa nähdä, että Suomi on Galitsian lailla lännen ja idän välissä: Suomen sijainti Ruotsin ja Venäjän saumakohdalla ja eri aikoina osana näitä imperiumeja tekee siitä monin tavoin marginaalin. Sutinen kirjoittaa, että ”on lähinnä historian oikku, että Suomi on tätä nykyä itsenäinen valtio ja Galitsia on kadonnut – asia voisi yhtä hyvin olla toisinpäin. ”

Sutinen kuvaa kuinka Ukrainassa on satoja hylättyjä juutalaisten pyhäkköjä.: ”Zhovkan 1600-luvun lopulla valmistunutta barokkityylistä synagogaa pidettiin aikoinaan Euroopan kauneimpana lajissaan. Nyt se on yksi Euroopan yksinäisimmistä rakennuksista. Tämä paikka kertoo sekä muistamisesta että unohtamisesta.” Googlasin Zhovkan ja kyllä, on ollut aikanaan todella upea, nyt ränsistynyt. Ukrainassa on edelleen paljon synagogia, mutta paljon on Sutisen mukaan autioituneina tai niillä on toinen tarkoitus, ovat esimerkiksi kauppakeskuksia.

2.maailmansodan aikana tällä alueella tapettiin yli 90% juutalaisista.

Sutinen kirjoittaa kirjassaan galitsialaisista kirjailijoista kuten Joseph Rothista. Hänen syntymäpaikkansa on Brody, Galitsia, Itävalta-Unkari. Rothin syntymän aikaan nämä kaikki olivat vielä olemassa. Alueelle antoivat leimansa puolalainen, juutalainen ja ukrainalainen kulttuuri.

Sutisen innoittamana luin Joseph Rothin Radetzkymarssin, julkaistu 1932. Kirja on kertomus Habsburgien monarkian romahtamisesta ja keisarien ajasta. Frans Joosef hallitsi peräti 68 vuotta. Hän oli varmasti monen mielestä Jumalasta seuraava. Vähän oletin, että saatan jättää lukemisen kesken, mutta ihme kyllä,  kirja otti mukaansa. Ehkä se oli Rothin satiirinomainen kirjoitustapa tai sitten se vain oli niin osuvaa ajanhengen kuvausta.

Roth oli alkoholisti, kuoli 45 vuotiaana. Hänen viimeinen kirjansa oli Pyhän juomarin legenda. Pienessä kirjassaan hän kuvaa juopon (omaa?)elämää. Tämän kirjan hienoutta en tavoittanut.

                                    

Ville-Juhani Sutinen, Reunamerkintöjä. Kadonnutta Eurooppaa etsimässä.

Sutisen kirja Paratiisista oli myös ihan luettava kirja, jos metsäsuomalaiset 1640-luvulta alkaen kiinnostavat.

Eevaliisa 90 vuotta

                                                   

 Noin kuukausi sitten Eevaliisa täytti 90 vuotta. Tänään lopulta onnistuimme viettämään täysin kiireettömän juhlahetken. Merituuli puhalsi ja oli vain ihanaa istua, jutella ja nauttia kesäpäivästä.

Emme ystäväni kanssa tapaa kovin usein, mutta keskustelemme puhelimessa viikoittain. Melkein aina puhumme kirjoista, joita olemme lukeneet. Aika usein käsittelemme päivän politiikasta tärkeimmät. Hän on hyvin kartalla siitä mitä maailmassa tapahtuu.

Tuttavuutemme alkoi, kun olimme 10 vuotta samassa lukupiirissä eli ystävystyimme aika vanhoina. Se taitaa olla suht harvinaista.

Tänään muistelimme tanssillista nuoruuttamme, vaikka emme niitä aikoja kaipaakaan. Mutta onhan siinä oma huvittavuutensa muistaa ravintola Tullinpuomin hissimiehen tuijotus. Kelpuutti sentään sisälle. Tai miten Sillankorvan ylpeä hovimestari Taru Stenvall seisoi ravintolan rappusten yläpäässä ja katsoi, olemmeko asiallisia naisia hänen ravintolaansa. Oi noita 60 luvun aikoja, kun nainen ei itsenään kelvannut ravintolaan.

Tänään puhuimme myös miten ihanaa olisi, jos keskustelukumppanina olisi eri ikäisiä ihmisiä. Mutta sitten toisaalta, nuorten ihmisten kanssa on tosi vaikeaa keskustella. Eivätkä nuoret osaa keskustella vanhojen ihmisten kanssa. Ja päinvastoin. Ei tietenkään, koska meitä kiinnostavat eri asiat kuin heitä. Ja taas toisinpäin. 

Me emme enää unelmoi suuria, meille riittävät pienet herkut. Niin kuin tämänpäiväinen.

                                                        

Koira ja me ihmiset

Elin viikon intensiivisessä suhteessa koiran kanssa. Hän rytmitti päiväni, nukkumiset ja heräämiset. Niinpä  sainkin nauttia ihanista kesäaamuista hiljaisessa kaupungissa, jossa mustarastaiden huiluinen ääni täytti maailman. Ajattelin kirjoittaa koirasta, mutta niin että höystäisin tarinaani huumorilla. Sitten tulikin pulma. Mistä minä sen huumorin tempaisen. Eihän sitä ole eläimillä. No tosin sitä ei aina ole meillä ihmisilläkään.

Toisaalta, kyllä eläin saa meidät, jos ei aivan nauramaan, ainakin hymyilemään. Sen saa aikaan koiran iloinen energia. Kunpa me ihmisetkin antaisimme toisillemme yhtä paljon hyvää tuulta kuin koira antaa meille. Jos siis oikeasti näemme koiramme eli jos puhelin ei ole lenkeillä se kaikkein tärkein.

Eino on aina valmis lenkille. Rakastan niitä hetkiä, kun lähdemme ulos ja hän hyppii ja haukahtelee. Hän näyttää ilonsa, osoittaa kaikin tavoin, tästä minä tykkään. Hän ei ole koskaan myrtsi ja vastahakoinen. Eniten Eino rakastaa metsälenkkejä, kapeita polkuja ja kallioille kiipeilyä. Seuraan puuskuttaen perässä ja siellä hän on, katse sanoo, ala tulla jo. Ja minähän tulen. Hoitokoirani Eino palkitsee minua monin verroin näillä joskus varsin haastavillakin poluilla. Menisinkö metsään kallioille kiipeilemään ilman Einoa? No en varmasti. Eino ei ymmärrä tarjoamansa palvelun suurta merkitystä. Meidän ihmisten pitäisi enemmän kävellä muuallakin kuin tasaisella maalla, tekee hyvää tasapainolle.

Eino on tahtokoira, hyvin määrätietoinen. Hänen kanssaan ei tarvitse pohtia, mennäänkö sinne vai tänne, hän tietää mitä haluaa. Ihmisten kanssa joutuu joskus  loputtomasti miettimään oikeaa valintaa. Toki halumme menevät myös ristiin, mutta sitten neuvotellaan. Väkisin en hihnasta vedä, minun ei tarvitse voittaa. Muistaisipa tämän joskus ihmistenkin kanssa.

Einoa on turha pakottaa mihinkään mitä hän ei halua. Jos hän ei halua syödä, juosta pallon perässä, vinguttaa leluaan, hän ei tee sitä. Ei tule myöskään syliin käskemällä, mutta lähellä hän haluaa olla. Katselemme toisiamme paljon silmiin. Se onkin aivan olennainen osa ihmisen ja koiran välisestä suhteesta, siitä kasvaa vuorovaikutus ja luottamus. Aina ei voi tietää eikä ymmärtää mitä koira ajattelee, mutta koira ei myöskään turhaan monimutkaista asioita. Niin kuin me ihmiset.

Kehun Einoa loputtomasti kauniiksi ja viisaaksi. Tiedän lässyttäväni, mutta miksen puhuisi tunteella eläimelle, joka kiertyy lähelleni? Ihmisten kanssa saa ihan riittävästi kahlita tunneilmaisuaan. Kun olen hieronnut Einon selkää, hän menee matolle kieriskelemään, ojentaa koipensa kohti kattoa ja päästelee ihania murahteluja. On hyvä olla. Ei hullumpi ajatus ihmisellekään, kieriskellä ja ojennella. Äänen kanssa tai ilman.

Eino täyttää tänään 7 vuotta. Olen tuntenut hänet 8-viikkoisesta alkaen. Näistä vuosista olen ikionnellinen.                                        

Kauppareissumme onnistui hienosti.

Einolla riittää tarvittaessa malttia.