Meni melkein vuosi päättää, onko Uusi Juttu myös minun juttuni. Silloin tällöin somessa on osunut joku juttu luettavakseni. Hyvin kirjoitettuja ja kiinnostavia aiheiltaan. Silti mietitytti, otanko liikaa luettavaa, tuleeko luetuksi ja viitsinkö kuunnella. En tilaa, osta enkä lue aikakauslehtiä, koska minä nyt vain rakastan kirjoja.
Tapani seurata maailmanmenoa on selvästi muutoksessa. Huomaan ”unohtavani” uutislähetykset. En kuitenkaan uutisia, koska olen ne jo lukenut lehtien tai YLEn sivuilta. Hesarinkin joitain juttuja voi lukea edellisenä päivänä. Eli kun aamulla luen lehteä, se onkin osin kuin vanha lehti. Median murroksesta on kirjoitettu paljon. En ole sitä sen kummemmin miettinyt paitsi ihmetellyt, miksi YLEä pitää heikentää. Jos YLEltä otetaan resursseja, antaako se niitä sitten muille? Eniten arveluttaa tekoäly ja ylipäätään nämä mahdollisuudet vääristää ääntä ja kuvaa. Mihin voi enää luottaa?
Joulun alla minusta tuli kuin tulikin Uuden Jutun jäsen. Päätöstä avitti Anu Partanen ja hänen puheensa siitä, ”Mikä Suomessa terveydenhuollossa mättää?” Luulin, etten minäkään haluaisi lukea enää yhtään juttua terveydenhuollostamme tai katsoa A-studiota, jossa Krista Kiuru ja Mia Laiho paahtavat sotesta. Silti, mikä voisi olla tärkeämpää kuin oma terveys ja vanhuuden hoiva?
Anu Partanen kertoi muistisairaasta isästään ja miten häntä hoivakodissa hoidetaan ja miten lääkäriä tavataan vain etänä. Ehkä tämä kolahti sen takia, että olen itse hoidettavien iässä (hyvä kuntoni sallii kotona asumisen) tai sitten Partasen tapa käsitellä asioita selkeästi ja suorasti. Päätökseni takana saattoi olla myös luottamus Uuden Jutun toimittajiin. En ihan kehtaa sanoa, että fanitan pomoa Olli Seuria, mutta vähän sinne päin. Viime vuosina hänen käsialaansa ovat Ylellä olleet ”Jaa, ei, tyhjiä,poissa -podcast, Avoin kysymys ja Viimeinen sana. Niissä oli uudenlaista särmää.
Uusi Juttu sanoo auttavansa ymmärtämään maailmaa, kertovansa siitä mikä tässä maailmassa on olennaista. Ei ihan helppo tehtävä, mutta aiheista ei ainakaan ole pulaa.
Hyvää poliittista blogia kaipaan. Jos eläisimme 70-lukua, jolloin ”vallassa” olivat (niin kuin Erkki Tuomioja itseasiassa -ohjelmassa sanoi) Kekkonen, Vennamo ja Sinisalo, olisi poliittisen blogin kirjoittaminen yksinkertaista. Tänään yleinen vastapuolen mollaus tapahtuu enimmäkseen somessa. Suuren median kieli on siistiä ja hiottua, kaikkia ymmärtävää. Eikä enää ole Rubeniakaan. Ehkä Jukka Lindströmissä on sitten meille riittävästi.
Uudella Jutulla on hauskoja ohjelmanimiä – on puuroa, pihviä ja kermaa. Näin aluksi olen kuunnellut sekaisin uutta ja vanhaa. ”Terveisiä Tanskasta” -jutussa paneuduttiin erimielisyyden taitoon ja miten hyvä kiistakumppani on kullanarvoinen. Niin samaa mieltä, mutta niin vaikeaa toteuttaa käytännössä. Aiemmin syksyllä ”kermassa” keskusteltiin Sanna Marinin kirjasta. Oltiin reippaasti eri mieltä huutamalla ja päälle puhumalla, mutta silti, olipa hyviä pointteja. Niin se vain on, että Sanna Marin on ilmiö, josta emme ole vapaita vielä pitkiin aikoihin. Toiset tykkäävät ehdoitta, toiset inhoavat ehdoitta. Tällaista on ihmisten maailma.
Näillä mennään kohti uusia uutisia ja tapahtumia. Tuokoon uusi vuosi meille myös paljon iloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti