Juhannusherkistelyä knausgårdimaiseen tapaan

 "Heräsin aamuseitsemältä, kahdeksan tuntia hyvää nukkumista takana. Koira nukkuu pitkin pituuttaan sänkyni toisessa päässä. Juhannuspäivän aamu. Kaikkialla on aivan hiljaista, edes tuuli ei ujella nurkissa eivätkä vesijohdot kohise. Naapurit ovat mökeillään. Venyttelen, tunnustelen lihaksiani, jotka ovat eilisen golfin jälkeen väsyneet, mutta eivät ollenkaan niin väsyneet kuin vielä kuukausi sitten. Jokainen kierros on lisännyt voimiani ja ihme ja kumma, jotkut pallot lentävät ihan sinne minne haluan. Juhannusaattona golfia, ei mitään juhlintaa. Näin on aika muuttunut.0

Maltan lopulta nousta lämpimästä sängystä. Painan

 hetkeksi kasvoni rauhallisesti hengittävään ja lämpimään koiraani, lähellä oleva elävä olento tuntuu mukavalta. Vaikka kuinka on juhannus, teen lattialla muutaman venyttävän ja erityisesti vatsaan selkään ja lonkkiin kohdentuvan liikkeen. Joku vuosi sitten sain lonkkani terveeksi lääkärin määräämällä jumppaohjelmalla. Pakollinen liikunta jäi vapaaehtoiseksi ohjelmaksi, jota noudatan lähes joka aamu. Liikunnan aloittamisessa jos missä pätee sanonta, koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Silti ei aloittamisessa kannattaisi viivytellä.

 Keitän vahvaa teetä ison mukillisen, syön ohrarieskaa ja jogurttia, ja se tuo taas mieleeni mustikat. Tulisipa nyt hyvä sato, ettei tarvitsisi maksaa niistä aivan posketonta hintaa niin kuin viime vuonna. Päivän lehteä ei ole, mutta vanhakin on vielä osin lukematta. Avaan Ipadini ja Hesarin sivut.  Antti Majanderin Juhannusessee kirjoista, kirjailijoista ja ennen kaikkea lukemisesta on kiinnostava.  En nyt jaksa enempää pohtia, miten saada nuoret ottamaan kirja käteensä. Somemaailma lumoaa ja se on niin helppo viihdytin. 

Lähdemme koiran kanssa aamulenkille.  On pilvipoutainen sää. Alppila on hiljainen. Ei ihmisiä, ei autoja, Linnanmäkikin on kiinni. Pieniä oravanpoikasia leikkii useassa puussa ja sekös käy koirani hermoille. Puistoissa on kaunista, pionit ovat kohta kukassaan.

 Tapsu kävelee kanssani ilman hihnaa, kulkee hiljaa haistellen, kuulostelee, käyttää kaikkia aistejaan.  Pitäisi varmaan joskus ajatella omien aistieni käyttöä; kuulenko vain kovimmat ääneet, näenkö vain vahvimmat värit, enkä enää niitä hennoimpia ja hienoimpia sävyjä, joita kuitenkin kohtaan päivittäin luonnossa, ihmisissä, koirassani ja - eritoten  itsessäni.

Tulemme lenkiltä, pesen koiran tassut, annan hänelle ruokaa ja keitän itselleni vahvan espresso-maitokahvin. Laitan soimaan Jussi Björlingin laulun Sommarnatt. Muistan kiitollisena Maria ja Petteriä, jotka antoivat minulle tämän huikean hienon laulajan cd-levyjä. Soitan musiikkia aika kovaa, sillä oletan kaikkien naapureiden olevan juhannusta viettämässä. Björlingin ääni on tumma ja hehkuu kaipausta, olen sen myötä jo upota muistojen maailmaan ja ikävään. Selaan facebookia ja twitteria, on kuvia kokoista ja paljaista varpaista, hyvänoloisia yhdessäolokuvia. Ne eivät tee minua surulliseksi, vaikka ne tuovatkin mieleeni omat mukavat juhannusmuistot. Kuitenkin yksi viesti saa minut hengähtämään syvään. Mies on käynyt vaimonsa haudalla, kolme vuotta sitten aivan liian aikaisin kuolleen rakkaansa luona. Hänen viestinsä ei kuitenkaan ole lohduton: rakastetaan elämää. Niinhän se menee siinä vanhassa laulussakin, että jos ei olisi tummia raitoja, ei niin kirkkaita ne vaaleatkaan olisi.

Kesädekkariksi ostamani Håkan Nesserin uusin kirja vaatii aloittamista, mutta voi sentään, se alkaa Barbarottin vaimon luonnollisella kuolemalla. Jumalansa kanssa ihania keskusteluja käyvän poliisi Barbarottin sydämessä liikahtaa, kun hänen tyttärensä soittaa ja kysyy, miten hän voi, osaako hän nukkua. Tytär osoittaa rakkautta ja kantaa huolta isänsä selviämisestä. Barbarotti huomaa "miten valo ja pimeys liikahtelivat hänen sisällään. Tai ohut valojuova yritti tunkeutua pimeyden keskelle, pikemminkin niin."  Lopetan lukemisen, sillä miten luet, kun kyynelteni virta on vuolas. En pelästy itkuani, sillä liikutunhan vahvasta välittämisestä ja sen herättämästä tunteesta. Suomalaisten klassisten sävelmien levyltä soi juuri nyt Melartinin Juhlamarssi näytelmästä Prinssessa Ruusunen. Muistan, kun isä saattoi tämän musiikin tahdissa tyttärensä miehelle annettavaksi  - matka oli makuuhuoneestamme olohuoneen puolelle. Ihania tunteita ja muistoja.

Ei pitäisi lukea Karl Ove Knausgårdia. Kun nyt kerran tuli yksi kirja luetuksi (viides osa on jo ilmestynyt), pitihän sitä kokeilla knausgårdimaista kirjoittamista. Kyllä tästä kirja syntyisi, sillä tapahtuihan tämä kaikki vain reilun viiden tunnin aikana tänä juhannuspäivänä vuonna 2015.