Äitini opetti: olkaa ihmisiksi

Siitä on pitkä aika - aivan liian pitkä - kun olen saanut tuntea kylmien väreiden hiipivän selkäpiissäni.  Se on vähän sama asia kuin kyyneleet silmissä.  Eilen oli sellainen hetki Kansalaistorilla. Olin siellä tuhansien ihmisten keskellä, kun Suomen koripallojoukkue, tämä susijengi, käveli lavalle ja joukkueen kapteeni puhui lyhyesti,mutta koskettavasti, siitä miksi he ovat täällä tänään vaikka oikeasti heidän pitäisi olla harjoituksissa. Rakastan urheilijoita, jotka näkevät maailman ympärillään eivätkä pyöri vain oman lajinsa tuomassa hurmiossa.

Toinen koskettava hetki oli piispa Irja Askolan puheenvuoro. Hän osaa sanoa viisaat ajatuksensa suoraan ja selkeästi ilman turhaa polveilua. Ja niin kuin usein aiemminkin, hänellä oli tarjota myös "vitsi" - eihän jeesuskaan puhunu suomea eikä Luther tiennyt Suomesta yhtään mitään.

 Muistan viime kevään vaalikampanjan ajalta Nasima Razmyarin puheen Suomessa tapahtuneesta muutoksesta. Me suhtaudumme kovemmin maahamme muuttaneisiin. Suomeksi sanottuna tämä muutos tarkoittaa ennen kaikkea tapaamme kohdata somalit ja muut hyvin tummat ihmiset. Tässä tilaisuudessa saimme kuulla, että nimittelyt ja loukkaukset lapsiakin kohtaan ovat lisääntyneet. En pysty tähän edes kirjoittamaan niitä sanoja, joilla me herrakansa nimittelemme ihmisiä, joiden katsomme olevan meitä alempana.

Eilen sanottiin, että suuri muutos tapahtui sen jälkeen, kun Perussuomalaiset vahvistivat asemaansa suomalaisessa politiikassa. Ehkä se hyökyaalto minkä persujen kansanedustaja Immonen fb -päivityksellään nostatti, sai nyt aikaan sen, ettei näistä asioista enää vaieta, etei niitä vähätellä,vaan niistä on oikeus puhua ja niistä puhutaan.

Tuomiojan Erkki sai tilaisuudessa viisaan puheensa päätökseksi valtaisat aplodit. Hänen puheensa ydin oli tämä: "Elämme monikulttuurisessa,moniuskonnollisessa ja monietnisessä maailmassa, josta kukaan ei voi enää eristäytyä."

Äitini sanoi aina meille lapsille, kun olimme jonnekin lähdössä: olkaa ihmisiksi.  Niin sanoi Tuomiojakin:  "oikea vaatimus on, että kaikkialla on elettävä ihmisiksi. " Meidän pitää kohdata toisemme aina ihmisinä, siihen uskon minäkin. Meillä on unelma, joka muuttuu todeksi vain teoilla. Sinun ja minun.

Adichie: Rakkautta ja rotua terävästi ja paljastavasti

"Kotiinpalaajat" on kaunis rakkauskirja, mutta se on vielä paljon enemmän. Chimamanda Ngozi Adichien uusin, viime vuonna ilmestynyt kirja käsitelee aiempaa suoremmin rotua. Hänen romaaninsa ihmiset elävät Nigeriassa,  amerikkalaisissa kaupungeissa ja Lontoossa, joissa on jo totuttu mustaan ihonväriin, mustiin afrikkalaisiin. Vai onko sittenkään? Viime kuukausina tapahtuneet ampumatapaukset kertovat muusta.  Ja niin kertoo myös Adichien kirja.

Tuleeko koskaan sellaista aikaa, jossa ihonväri tai rotu ei näyttelisi mitään roolia? Meillä on ollut vuosisatoja aikaa tottua juutalaisiin tai romaaneihin, mutta edelleen me kyseenalaistamme heidän olemassaolon oikeutuksensa  ihmisinä. Tietysti tällaisen valkoisen, Suomessa elävän naisen, on helppo sanoa hyväksyvänsä kaikki ihmiset ihonväriin katsomatta. Silti luulen, ettei asia ole aivan näin yksinkertainen.

Adichie tuo kirjassaan useita esimerkkejä siitä, miten nekin valkoiset ihmiset, jotka hyväksyvät mustat, kuitenkin huomaamattaan tuovat esille ajatuksensa ihmisten erilaisuudesta.
Adichie kitetyttää amerikkalaisen heimokulttuurin neljään osaan:
* luokka eli rikas ja köyhä väki;
* ideologia eli liberaalit ja konservatiivit, jotka molemmat uskovat että toinen ryhmä on paha;
* alue eli pohjoisen ja etelän välisestä sisällisodasta on vieläkin tahroja;
* rotu: Amerikassa on rodulliset hierarkian tikkaat: ylimmällä puolalla ovat valkoiset ja Amerikan mustat aina alimmalla.

 Adichien tapaan riimitellen: "Jos olet valkoinen, olet melkoinen; jos olet ruskea, voit joukkoon puskea; jos olet musta aiheutat vain pahennusta!

Me ihastuimme Barak Obamaan täältä etäisyyksienkin päästä.  Kirjasta välittyy  hienosti tunne mustan presidentin valinnan suuresta merkityksestä. Esille nousee myös Obaman vaimo. Adichie kirjoittaa, että monilla menestyvillä mustilla miehillä on valkoinen vaimo, mutta tummat naiset rakastavat Obamaa myös siksi, että hän valitsi vaimon tummien joukosta.

Kirjassa käydään usein kampaajalla milloin letittämässä hiuksia, milloin suoristamassa käkkäröitä. Kirjailija heittää epäilyn, ettei Obamaa olisi ikinä valittu presidentiksi, jos Michelle olisi antanut hiustensa olla sellaiset kuin ne luonnostaan ovat eikä olisi vetänyt niitä kuumarautakäsittelyllä suoriksi. Michelle saattaisi olla uljaan näköinen afrokampauksessa, mutta siihen siis amerikkalaiset äänestäjät eivät vielä olisi olleet valmiita.

Adichie kirjoittaa hyvin ja terävästi, paljastavasti. Hän tarkastelee mustaa rotua lempeiden ja kuumien rakkauksien kautta. Ehkä juuri tämä ymmärtävä rakkauden kieli tekee kirjasta herkullisen luettavan.  "Kotiipalaajan" tunnelmaan pääsee hyvin Nina Simonen laulun Don`t Let Me Be Misunderstood kautta.

Voimistelun juhlaviikko

Naisvoimistelun koko kirjo esiintyi tällä viikolla Helsingissä. (Lue: myös miehiä oli mukana). Gymnaestradassa ei kilpailtu, vaan liikunnallisia taitoja näytettiin pienissä ryhmissä ja suurissa kenttäesityksissä. Näitä viime mainittuja meillä ei ole nähtykään pitkään aikaan. Ennen niitä oli usein. Se oli silloin, kun Suomessa oli kaksi vahvaa urheilujärjestöä: TUL ja SVUL.  Molemmmilla järjestöillä oli Liittojuhlansa ja Suurkisansa. Ne olivat suuria kilpailutapahtumia, mutta näyttävintä juhlissa olivat kenttäohjelmat. Tuhansien tyttöjen ja naisten ja silloin kauan sitten, myös poikien ja miesten kenttäohjelmat.

Aikoinaan sosialistisen maailman tavallaan vastine gymnaestradalle olivat spartakiadit, joihin myös TUL:n voimistelijat kutsuttiin. Useita kenttäohjelmia laatinut Eevi Kaasinen kertoo kirjassaan "Liikkeen harmonia" Tshekkoslovakiassa vuonna 1960 järjestetyistä spartakiadeista. Ne olivat valtavat: naisten esityksessä oli mukana 12 000 voimistelijaa, miesten esityksessä 13 000.  LIsäksi 2000 äitiä ja isää valloitti katsojat esityksellään pienten lasten kanssa. Mutta siellä olivatkin armeija ja koululaitos mukana. Meillä ohjelmat opeteltiin urheiluseurojen jumppatunneilla.

Suurissa esityksissä pelataan kuvioilla ja ryhmityksien nopeilla ja yllättävillä vaihteluilla. Voimistelijan suorittamat liikkeet ovat yksinkertaiset, tärkeintä on suorituksen yhtäaikaisuus ja tietysti se, että olet oikealla paikalla oikeaan aikaan. Rivien on pysyttävä suorina jotta kuviot muodostuvat selkeiksi. Aikanaan seurasin työssäni  hyvin läheltä harjoituksia, mutta en vieläkään voi olla hämmästelemättä sitä, miten kuviot saadaan toimimaan.  Voimistelijat harjoittelevat ohjelman pienissä ryhmissä, sitten heidän on muutamassa harjoituksessa löydettävä paikkansa suuresta kokonaisuudesta. 

ÅOhjaajalta ja ohjelman laatijalta vaaditaan paljon.  Jos ohjelmalla on idea, hyvällä ohjelmalla se on aina, se auttaa voimistelijaa hahmottamaan paremmin millaisen ohjelman osa hän on.

Kuva on TUL:n vuoden 1963 Liittojuhlasta. Pikkutytöt esittämässä satuaiheista ohjelmaa.

Voimistelijalle on ihana kokemus olla kentällä, olla yksi osa suuresta kokonaisuudesta. Olen itsekin saanut pari kertaa sen kokea. Ensimmäisellä kerralla TUL:n liittojuhlan naisten kenttäesityksessä Helsingin Pallokentällä naisia oli koko kentällinen, laidasta laitaan koko kenttä täynnä tuhansia sinipukuisia.  Myös katsomossa voi kokea sykähdyttäviä hetkiä. Niitä varmasti myös tällä viikolla koettiin.  Sillä onhan se niin, että on laji mikä tahansa, on tunteita koskettava suoritus tai teos aina nautittava.

Kun nainen ei ole mitään

"Valta on aina niillä, jotka onnistuvat hallitsemaan elämän alkulähdettä, hallitsemaan naisen ruumista. Vanha afganistanilainen ilmaus zan , zar, waa, zamin kiteyttää miesten henkilökohtaiseen omaisuuteen alati kohdistuvan uhkan, joka on aina ollut tärkein syy tarttua aseisiin. Naiset. Kulta. Ja maa. Siinä järjestyksessä."

Näin kirjoittaa Jenny Nordberg kirjassaan "Kabulin tyttöjen salaisuus". Kirja on hyvin kirjoitettu kurkistus afganistanilaiseen salattuun maailmaan, jossa tytöt saavat muutaman vuoden kasvaa kuin pojat - vapaana.  Tässä maassa vain poika on oikea lapsi. Jos perheeseen syntyy vain tyttöjä, silloin yhdelle tytöistä saatetaan antaa lupa olla poika lapsuusvuosiensa ajan.  Sitä ei suinkaan tehdä tytön takia, vaan perheen kunnian takia. Perhe ilman poikaa ei ole mitään.

Nordberg kuvaa sekä perinteisesti elävän afgaaninaisen elämää että todellisin esimerkein pojan elämää elävän tytön kokemuksia epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Millaisia he ovat ja mitä he toivovat elämältä nämä pacha posh - tytöt.  Kirja kertoo, miten tytöt nauttivat saamastaan vapaudesta, joka sallii heille pukeutumisen pitkiin housuihin ja tavata muita nuoria.

Poikalasten elämä on afgaanikulttuurissa ihan muuta kuin kotiin sidottujen tyttöjen. Talibanin aikaan tilanne oli vielä kamalampi, silloin tytöt todella suljettiin neljän seinän sisälle. Afganistania ei voi ajatella länsimaisittain. Perinteen merkitys on maassa valtavan suuri, määräävä. Naisen asema on täysin alisteinen miehelle. Jos nainen toimii vuorovaikutuksessa vieraiden miesten kanssa, jos hänen työtovereinaan on miehiä, se jo yksistään on vaikea asia. Nainen ei saa tahriinnuttaa kaikkein tärkeintä asiaa, kunniaa. Sitä valvovat kaikki. Jopa pikkupojat on opetettu seuraamaan naisten käyttäytymistä. Kaiken aikaa naisen on otettava huomioon toiset ihmiset, suku ja kylä.

Isä on perheen pää. Onneksi kaikki isät eivät ole samanlaisia, on myös vapaamielisiä isiä, jotka haluavat antaa tyttärelleen mahdollisuuden toisenlaiseen elämään, omaan ammattiin ja omaan talouteen. Kirjassa kerrotaan Azitasta, tytöstä, jonka hänen isänsä koulutti. Hänellä oli isä joka halusi että hänestä tulee jotain. Mutta toisin kävi. Lopulta Azita ei saanut valita miestä itselleen, vaan isä valitsi lukutaidottoman, koulujakäymättömän miehen, jolla jo oli yksi vaimo. Lopulta Azitan kuitenkin eteni poliitikoksi. Oman miehensä hän sai hiljaiseksi antamalla hänelle suuren osan palkastaan.

Naisten asema voi tuskin maassa muuttua muuten kuin isien kautta.  Että isät näkevät tyttärensä ihmisinä, joita kannattaa kouluttaa. Eräs pacha posh - Zahra  sanoi ettei hän halua olla afgaaninainen, koska naiset ovat toisen luokan kansalaisia, miesten vahtimia ja hallitsemia.

Kansanedustaja Nasima Razmyar on Afganistanista. Hänen isänsä on antanut tyttärelleen samat mahdollisuudet kuin pojalleen. En tiedä, olisiko se ollut mahdollista Kabulissa. Ainakin se olisi ollut vaikeampaa. Nordbergin kuvaus Azitasta poliitikkona ja korruptoituneesta parlamentista, kertoo aivan erilaisesta kulttuurista kuin mihin me olemme tottuneet. Mutta niin Nasiman kuin Azitakin on tehtävä tekoja, oltava esillä. Nasiman ei sentään tarvitse ruokkia ja majoittaa kyläläisiä, avunpyytäjiä ja kannattajiaan niin kuin Azitan Kabulissa.