Noloja tilanteita

 On oikeastaan ihmeellistä, miten pienistä asioista ihmismieli voi saada traumaattisen (ehkä vähän liian iso sana) kokemuksen, ja että se kantaa vielä vuosikymmenien päähän. Asuimme ystäväni kanssa pientä yksiötä. Päätin pestä asuntomme ikkunat. Seuraavana päivänä ystäväni pesi samat ikkunat uudelleen. Hänelle ei kelvannut työni jälki. Tulipa taas tämä ikivanha asia mieleeni, kun pesin kotini ikkunoita. Tällä kertaa ei ole ketään vieressä arvioimassa työtäni. Hyvä niin, sillä nyt saattaisin huitaista pesurätillä. Sanoinko jotain silloin vähän yli kaksikymppisenä? No en, mutta siitä alkoi eroamisemme ja minulle uuden asunnon haku. Ikkunoiden pesu ei tietenkään ollut ainoa syy.

Olen jälkeenpäin miettinyt, miksi en suuttunut ja sanonut, miten loukkaavana pidin hänen tekoaan. Ei se jälki nyt niin huonoa voinut olla, etteikö ikkunoita olisi voinut ainakin tovin katsella. Luulen, että tämä suuttumattomuus on kodin perintöä. Lapsena ei ollut lupa korottaa ääntään vanhemmille. Ei sitten yhtään. Puhumattakaan, että olisin paiskonut ovia. Ehkä siten totuin nurisemaan hiljaa itsekseni tai sitten se on luonnevika. Ainakin nyt vanhuusiässä, kun kaikenlaisten tunteiden voima ja kiihkeys on laantunut, olen tullut entistä kiltimmäksi. Kilttinä on helpompi olla kuin kiukkuisena.

Ennen vanhemmat sanoivat lapsilleen, käyttäytykää kunnolla, ettei teitä tarvitse hävetä. Niinpä, tuo häpeä. En muista koskaan hävenneeni niin paljon, että olisin toivonut niin sanotusti vajoavani maan alle. Pienempiä häpeän hetkiä on kyllä ollut.

Veljeni kanssa tuli puhetta urheilusta ja golfista, jota hän ei ole koskaan harrastanut. Oli ollut poikansa kanssa (hän taas on hyvä golfaaja) kentällä vähän kuin caddien roolissa. Päivitteli sitä, miten tarkkana siellä pitää olla. Kun pelaaja on lyömässä, ei saa seisoa missä vaan, ei puhua eikä liikkua. Me clubipelaajat emme aina ole niin kovin tarkkoja golfetiketistä, mutta kyllä meitäkin koskevat erityisesti muutamat säännöt.

Aloittelevana golfarina enkä niin – tai siis ollenkaan – sääntöjä ja golfetikettiä hallitsevana, olin Vuosaaressa pelaamassa. Olimme greenillä, seisoin ja odotin, että vuorossa oleva pelaaja puttaisi. Pienen hiljaisuuden jälkeen hän kysyi minulta, meinaatko vielä kauankin seisoa siinä?

Seisoin lipun takana suoraan hänen puttauslinjallaan. Vähän hävetti, mutta opin kertaheitolla, että sillä on todella väliä missä seisoo muiden putatessa. Nykyään kyllä sanon tarvittaessa itsekin tästä. Ihan asiasta hän siis minulle huomautti, mutta olisi sen voinut sanoa toisellakin tapaa.

Aina voi näyttää oman ylemmyytensä ja sanoa loukkaavasti ja antaa palautetta tietoisena omasta (kuvitellusta) arvostaan. Aina voi myös valita, jos ei nyt ihan ystävällisen, niin ainakin kohteliaan käytöksen.

Mutta mitä tässä opettamaan kultaisen käytöksen sääntöjä, kun isot näyttävät mallia siitä miten härskillä ja uhkaavalla käytöksellä saa huomiota ja vaikutusvaltaa. Ehkä seurustelen vain tekoälyn kanssa. Se on niin ihanan kohtelias ja ystävällinen.

Linnanmäen eteläpuolen japanilainen puutarha loistaa keltaisena.

He ovat Golgatalla tänään

 Tänään pitkänäperjantaina muistetaan Jeesuksen ristiinnaulitsemista ja kuolemaa Golgatalla.

Tämän päivän avuttomia ristiinnaulittuja ovat kaikki ne kokit, siivoojat, marjojenpoimijat ja prostituoiduksi pakotetut ihmiset, jotka joutuvat nöyrtymään työnantajansa edessä, tekemään töitä ilman palkkaa, elämään pelossa ja nukkumaan matolla takahuoneissa. Siis Suomessa.

Paavo Teittisen kirjassa on melkein 400 sivua. Se on sivu sivun jälkeen kylmäävää luettavaa. Kirja koskettaa erityisesti siksi, että se tuo näkyväksi vääryyttä kokeneet ihmiset ja hyväksikäytön koko laajuuden.

Ajattelin, ettei minun tarvitse tätä kirjaa lukea, sillä onhan näistä asioista kirjoitettu aika paljon. Mutta yllätyin. En olisi uskonut enkä vielä kirjan luettuanikaan täysin ymmärrä, miten meillä on voinut kasvaa näin valtavan suuri varjoyhteiskunta. Miten me emme ole voineet nähdä millaista ihmiskauppaa meillä käydään? Suomihan on oikeusvaltio eikä mikään alikehittynyt maa, eihän meillä pitäisi olla tällaista. Teoriaa ja kaunista puhetta vain, niinkö? Suljemmeko silmämme siksi, että saamme (ehkä) edullisempia ruoka-annoksia tai mustikka-ja puolukkalitroja.

Teittinen kertoo miten nepalilaiset ravintolat käyttävät hyväkseen nepalilaisia. He tulevat yhdestä maailman köyhimmästä maasta. Kielitaitoa ei ole, mutta se ei ole haitaksi, koska sitä ei tarvita. Koko tarina nepalilaisista ravintoloista, päättymättömistä työvuoroista, maksamattomista palkoista ja ihmisen orjuuttamisesta on kurjaa luettavaa. Jos joku uskaltautuukin poliisille puhumaan, niin ketä nyt oikeasti kiinnostaa köyhän nepalilaisen kohtelu ja palkkasaatavat? Ei ainakaan poliisia.

Minä en enää pistä nenääni nepalilaisen ravintolan ovesta sisään. Ihan jokainen ravintola ei ehkä kohtele kokkejaan huonosti, mutta mistä voin tietää, kuka kohtelee, kuka ei.

Teittinen sanoo, että toimittaja on paremmin asioista perillä kuin poliisi ja vain siksi, että poliisia nämä asiat eivät ole kiinnostaneet. He tietävät, mutta tieto ei johda mihinkään. ”Monella poliisilla vaikutti olevan puutteellinen ymmärrys siitä, mitä moderni orjuus on.”

Sitten tämä siivoojien maailma, käärmeenpesä, niin kuin Teittinen kirjassaan sanoo. Siivoojat, jotka siivoavat Espoossa ja Helsingissä kouluja ja päiväkoteja. En tiedä mitä ajatella. Eihän tällaista työntekijän riistoa voi olla Suomessa? Ja sitten vielä juttu siitä, kuinka SOLiin on tuotu satoja siivoojia, jotka ovat maksaneet työstään. SOL - palkittu ja kehuttu!

Miten helppoa onkaan hädänalaisen ihmisen alistaminen ja jatkuva nöyryyttäminen. Työnantaja uhkaa maasta poistamisella ja väkivallalla:

”Työnantaja oli myös puhunut hyvistä suhteistaan viranomaisiin, milloin poliisiin, milloin Migriin, tai eduskuntaan. Tällaiset puheet kuulostavat suomalaiselle naurettavilta, mutta jos oli juuri tullut maahan Lähi-idästä tai Pohjois-Afrikasta, ne otti todesta.” 

”Mohammed sanoi, että jos osasi puhua suomea tai englantia, ei ollut tervetullut. Jos oli suomalainen tyttöystävä tai kaveri, ei saanut työpaikkaa. Hän haluaa ihmisen, jolla ei ole yhtään mitään.”

Teittinen tekee kirjassa selkoa Närpiön ihmeestä eli maksettavista kynnysrahoista. Hän kertoo miten uzbekistanilaisia tuli rakennustyömaille sadoittain, vaikkei ulkomaiselle työvoimalle pitänyt olla tarvetta. Aivan hurjaa luettavaa. Kiinasta lähetetyistä kivenhakkaajista en ollut koskaan edes kuullut, mutta sen sijaan marjanpoimijoista on lehdissä ollut paljon juttuja.

Keneltä sitä voi enää marjansa ostaa? Ehkä on rehellisiä yrityksiä, vaikka kirjassa tosin sanotaan: ”Kyllä ala on ihan läpimätä”. Heti kun näen ”reilun kaupan merkin”, tiedän mitä valitsen. Mutta onko niitä marjalaatikoissa?

Muuttuvatko asiat vai jäävätkö ne vain kirjoiksi ja puheiksi?