He tulevat pimeästä varjojen maailmasta

Kun muutin Alppilaan yli kolme vuosikymmentä sitten, pelkäsin liikkua lähialueen puistoissa. Pelkoon ei ollut mitään järjellistä syytä, minä vain pelkäsin. Tänään kävelen iltamyöhällä lähialueen puistoissa ja kaduilla. Mikä vei pelkoni?  En ole mitenkään erityisen rohkea, mutta ehkä pelko karisi siksi, etten ole näinä vuosina yhtään kertaa kokenut mitään pahaa.  Muutoksessa on varmasti ollut mukana myös oma tahtotila. Olen rohkaissut itseäni, nujertanut pelkoani. Ei pimeyttä ja kuun luomia varjoja kannata pelätä.

Useimmin kai liitämme pelon fyysiseen väkivaltaan. Nyt elämme toisenlaista aikaa. Tämä niin ihana(kin) someaika on antanut tilaa aivan käsittämättömälle pelottelulle, räävittömyydelle ja pilkalle. Erityisesti tämän vuoden puolella ovat naisten tasa-arvosta kirjoittaneet joutuneet täysin ala-arvoisten hyökkäyksien kohteiksi. Vahvoissa naisissa näyttää olevan jotain sellaista mikä hermostuttaa jotkut miehet täysin. Luulin, että tämä aika olisi jo mennyttä.

On ollut hämmentävää lukea, miten törkeää kieltä miehet käyttävät, miten uhkailevat raiskauksilla ja jopa tapolla. Aivan uskomaton kauna ja katkeruus on purkautunut näistä viesteistä. On myös vaikeaa ymmärtää mitä tällaisilla kirjoituksilla kukaan voittaa mitään tai millaisia sykäyksiä niistä kirjoittaja on ajatellut itselleen saavansa. Joku motiivihan heillä täytyy olla, mutta en ymmärrä, mikä. Tietävätköhän itsekään. Pelkkä pahan tahtominen ei oikein tunnu riittävän motiiviksi.

Kuuntelin Mikko Salmen iltahartautta (vähän vahingossa, myönnetään), jossa hän puhui oman varjonsa tuntemisesta. Puheesta jäi mieleeni ajatus omasta pimeästä puolestamme, joka saa meidät tekemään pahoja tekoja, ja joka saa meidät ajattelemaan itseämme ennen muita. Näinköhän näillä syytöksiä tuottavilla on niin pimeä puoli etteivät näe siltä sen paremmin itseään kuin muitakaan?

Joku kirjoitti, että pelko saa aikaan itsesensuuria. Ihminen ei halua laittaa itseään likoon eikä olla kenellekään likasanko, johon kuka vain voi itsensä tyhjentää. Mutta on heitäkin, jotka eivät vaikene. Olen somessa ihaillen seurannut  Hanna Huumosen nostamaa taiselua mv -lehteä vastaan ja lukenut ja jakanut Saku Timosen (Uuninpankkopoika) teräviä ja rohkeita blogeja.  

Minulle sanottiin aloittaessani blogikirjoittelun, uskallatko ihan omalla nimelläsi kirjoittaa. Nämä pehmojuttuni tuskin hämmentävät ketään, mutta jos pitäisi näyttää oma varjonsa, niin tämä Heikki Pitkäsen korttikuva "On the way", on aika osuva.