”Katrina oli kolmesta sisaruksesta vanhin,
pohjoispohjanmaalaisen maatalon tytär. Hän oli siskoksista kaunein, iloisin ja
ylpein.”
Näin hienolla tavalla alkaa Sally Salmisen kirja Katrina.
Katrina olisi saanut kenet tahansa miehekseen, mutta hän
lähti matkaan suurisuisen, kirkassilmäisen merimiehen kanssa, joka lupasi valkoista
taloa ja omenapuita. Todellisuus
osoittautui toiseksi:
”Katrina vain tuijotti
tuijottamistaan. Hänen edessään oli matala koju, maalaamaton ja vuoraamaton,
vino ja vääränurkkainen, kattopäreet tuulen repimiä. Se oli laakealla
kalliolla, eikä siellä ollut hituistakaan vihreää…”
Salmisen kirja on ilmestynyt vuonna 1936. En varmaan olisi
hoksannut koko kirjaa, ellei se olisi ollut Suomi 100 kirjaa –listassa. En silloin
löytänyt sitä luettavakseni, lopulta unohdin koko kirjan. Kiinnostuin siitä uudelleen luettuani, että Juha Hurme on sen uudelleen suomentanut. En
osaa sanoa, muokkaako Hurmeen käännös kirjan tekstiä, mutta ihan varmasti se ei
kirjaa huononna. Pikemminkin päinvastoin,
uskoisin.
Kirjan tarina on ankea. Se on kertomus elämästä
Ahvenanmaalla, sen pienistä kylistä ja köyhistä ihmisistä, joille jokainen
päivä on selviytymishaaste. Jotenkin perheet vain sinnittelevät päivä
kerrallaan eteenpäin, vaikka heillä ei ole mitään. Ei aina edes ruokaa, ei ehjiä kenkiä eikä vaatteita.
Kirja kertoo, kuten sen nimikin jo sanoo, erityisesti Katriinasta,
rohkeasta ja vahvasta naisesta ja heikoista miehistä. Erityisesti hänen
nauravainen miehensä on kuin kaikesta vastuusta vapaa pikkupoika. Mutta
sellaista on rakkaus. Oli silloin ja on tänään. Kaikki se ymmärtää ja kaikki se antaa anteeksi.
Kirjan asetelma on aika musta-valkoinen. Rikkaat ja
nenänvarttaan pitkin köyhiä ja alempia katselevat ihmiset elävät omassa
maailmassaan, nöyrät ja työpanoksensa lähes ilmaiseksi rikkaille antavat köyhät
omassaan. Paitsi Katrina. Hän paiskii töitä, mutta häntä ei poljeta jalkoihin.
Eikä hän suostu siihen, että odottaa
elämän muuttuvan paremmaksi toivomalla. Hän
on taistelija, joka haluaa ottaa ainakin omansa, mutta armopaloja hän ei halua.
Alkupuolella kirjan ajattelin, että jaksaako tätä kurjuutta
lukea loppuun saakka. Jaksoin, eikä se lopulta ollut edes vaikeaa. Kovin paljon huumoria kirjassa ei ole, sitä
enemmän toivottomuutta. Kuitenkin merkillisellä tavalla ihmisten elämä ei ole
aivan lohdutonta, on myös paljon valoisia, lämpimiä hetkiä. Toisista
huolehtimista. Sellaista elämä oli
täällä Pohjantähden alla viime vuosisadan alkupuolella. Köyhät ihmiset olivat
niin köyhiä, ettei heillä ollut edes mitään mitä odottaa. Paitsi odottaa miehiään
ja poikiaan palaaviksi kuukausia kestäneiltä merimatkoilta.
Kirjan kieli on elävää ja yksityiskohtaista.
Luin jostain, että kirjailija olisi ansainnut
Nobelin siinä kuin Sillanpääkin. Kirjan luettuani voin vain sanoa olevani
täysin samaa mieltä. Tämä oli hyvä lukukokemus.
”Onko tässä maailmassa mitään, jota ei ole jaettu niiden
kesken, joilla on määräysvalta?”
