Kun on ne tunteet…

Olihan yksi kurjimmista matkalle lähdöistä mitä elämässäni on tainnut koskaan olla. Tapsuni on pieni sievä pattikoira. Patteja on siellä täällä, pahin on tällä hetkellä hännässä oleva. Se on syksyn mittaan yrittänyt tyhjentyä itsekseen ja pari kertaa se on miltei tyhjennetty.  

Olin viemässä Tapsua hoitopaikkaan matkani ajaksi, kun huomasin auton takapenkillä todella levottoman ja häntäänsä vilkuilevan koiran. Ei muuta kuin suoraan lääkäriin, saatiin illaksi aika ja taas pattia viillettiin auki.  En ole ikinä selvittänyt, oikeuttaako koiran sairaus peruuttamaan matkan.  Sillä hetkellä ajattelin, etten voi tuota reppanaa jättää kenellekään.  Tiesin kuitenkin voivani luottaa ystäviini ja niinpä jätin lääkkeistä pöpperöisen Tapsun heille ja lähdin.

Ja itkin. Luulin jo ajavani ojaan, kun samein silmin ajoin kotiin. Älkääkä tulko sanomaan, että itkisit ennemmin Jemenin lasten takia kuin koiran. Ei se vaan niin mene.  Kuvat sota-alueilta ovat lohduttomia, mutta se on toinen asia. Lähelläni on karvaturri, jonka kanssa olen elänyt kaksitoista vuotta hyvin lähekkäin.  Kyllä tunteet ovat pelissä koirankin takia.

Tunteet tulevat esiin golfissakin. Kun pelaat vieraitten ihmisten kanssa, et voi ikinä etukäteen tietää, millainen ihminen pelikaverisi on. Hiljainen, räiskähtelevä, toisen peliä kunnioittava tai ihan jotain muuta eli puhun käytöksestä. Golfissa on tapana kehua toisten lyöntejä. Kehutaan, vaikka ne aina eivät olisi edes hyviä. Pitemmän päälle se on aika kiusallista. Harvoin itse kehumme onnistuneita lyöntejämme ainakaan kovaan ääneen, mutta epäonnistunut suoritus saattaa saada aikaan aika kovankin manauksen. Se on sikäli vähän hassua, kun pelikaverit ovat jo nähneet, ettei suoritus mennyt ihan nappiiin.  Mutta minkäs teet vyöryville tunteille.

 Pitäisi kuitenkin voida. Oman pelin sujumista ei auta itsensä surkuttelu.  Eikä se, että annat oman pelisi häiriintyä pelikaverin huonosta käytöksestä.  Aina vaan ei saa itseään käännetyksi toiseen suuntaan.  Sain Agadirissä itse pelata mukavissa ryhmissä, joten siltä osin kaikki hyvin.  Sitten vain oli Tapsu, jonka surkeus asui mielessäni koko viikon.

Kyllä golfkentällä (ainakin klubipelaajien tasolla) voi ja saa näyttää tunteita, kunhan sen tekee sivistyneesti.  Ja sehän tarkoittaa kohteliasta käytöstä. Mutta jos sitä ei ole muualla, miten sitä voi olla golfkentälläkään.

Kun olin aamulla hotellin altaalla uimassa neljän saksalaisen kanssa, jokainen heistä tervehti guten morgenillaan.  Hotellin marokkolainen siivooja ei löytänyt sanoja, mutta tervehti hymyllä paljaita varpaitani. Me suomalaiset ohitimme toisemme puhumatta. Mikähän siitä tervehtimisestä tekee niin vaikeaa? Jopa nuorille ihmisille?

Kyllä, Tapsu voi jo paremmin.  Tykkää olla kotona omassa sängyssä. Kuka ei tykkäisi.  Ja kyllä, itku tuli taas kun painoin kasvoni Tapsun pehmoiseen turkkiin.  Huoli oli niin suunnaton.

Siivoojan päiväkirjat kertovat monenlaisesta siivoamisesta

Hän on kauniimpi kuin Elizabeth Taylor. Ainakin siinä kuvassa mikä on kirjan takakannen sisäsivulla.  Hän eli varmasti vähintään yhtä mielenkiintoisen elämän kuin Taylor.  Lucia Berlin elätti itsensä ja neljä poikaansa siivoojana, opettajana ja myös kirjailijana.  Hän oli alkoholisti, hänellä oli kolme epäonnistunutta avioliittoa. Hän oli kirjailija, joka ammensi tarinoihinsa kuvia omasta elämästään. Tai ainakin sivusi sitä.  En ihmettele. Oli mistä ammentaa.

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjat 1 ja 2 kertovat erilaisesta maailmasta kuin missä itse olen elänyt, mutta se ei estä ymmärtämästä hänen maailmansa.  Tai no, ainakin voi kuvitella ymmärtävänsä. Berlin on asunut monissa paikoissa, Meksikossa, Arizonassa, New Yorkissa, Chilessäkin.

Kakkoskirjan nimenä on ”Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia”.  Ei siinä ruusuilla kovin paljon tanssita, enimmäkseen tarinat ovat sitä elämisen raadollisempaa puolta.  Surullisesta pohjavireestä huolimatta ne hymyilyttävät. Paljon ronskia puhetta, mutta pahimmillaankin niin inhimillistä. Ihmiset eivät ole ilkeitä. He vain ovat – niin, ihmisiä.

Rakastin tarinoiden alkuja.  Näyttämölle tulo on tärkeää, silloin yleisö otetaan tai sitten ei.  Lucia Berlin osaa ottaa lukijansa.

”Yksinäisyys on täysin anglosaksinen ilmiö. Jos ihminen matkustaa yksin bussilla Mexicossa ja kyytiin nousee toinen matkustaja, hän tulee ensinnäkin viereiselle penkille istumaan ja toiseksi vielä painautuu lähemmäs.”

Hänellä on paljon tarinoita Meksikosta.  Samalla hän kirjoittaa myös äidistään. 

”Me olemme muistaneet sinun vitsisi ja sinun terävät silmäsi – sinulta ei jäänyt huomaamatta mikään. Sen sinä meille annoit. Katsomisen taidon. Et kylläkään kuuntelemisen taitoa. Soit meille ehkä viisi minuuttia kertoa asiamme, ja sitten totesit: Riittää.”

Berlin kertoo miten äiti vihasi Meksikon hajuja.

  ”Sipuleita ja neilikoita. Korianteria, pissaa, kanelia, palavaa kumia, rommia ja tuberoosan kukkia. Meksikossa miehet tuoksuvat. Koko maa tuoksuu seksiltä ja saippualta. ”

Berlin sanoo, että ”sen sijaan Mexico on nykyään…alistunut, itsetuhoinen, mädännäinen. Saastunutta rämettä. Mutta on siellä myös viehkeyttä. Siellä saattaa välähdyksittäin kokea niin suurta kauneutta ja ystävällisyyttä, niin vahvoja värejä, että henki salpautuu.”

Me suomalaisetkin olemme päässeet kirjaan. Berlinin äiti inhosi kaikkia niitä yhdysvaltalaisia kaivoskaupunkeja missä he hänen miehensä työn vuoksi joutuivat asumaan. Idaho oli yksi näistä inhotuista. Pikkukaupunki, jossa oli

 ”yhden luokkahuoneen kokoinen koulu, jäätelöbaari, postikonttori, putka. Huoratalo, kirkko. Ruokakaupassa pieni lainakirjasto. Zane Greytä ja Agatha Christietä.  Koko kotimatkan sinä motkotit tietämättömistä, moukkamaisista suomalaisista.”

Piti ihan katsoa Wikipediasta. Kyllä, tälle ennen intiaanien asuttamalle alueelle muutti 1900 –luvun puolivälissä ihmisiä Euroopasta. Silloin siis suomalaisetkin ovat löytäneet tiensä tänne vuoristoalueelle, kaivostyöläisiksi.

Berlin kirjoittaa paljon kuolemasta. Kauniisti.  Realistisesti. Tekstin alku:

 ”Huokaukset, meidän sydämemme lyönnit, synnytyspoltot, orgasmit, kaikki soljuvat samaan rytmiin, niin kuin vierekkäin sijoitetut kaappikellot alkavat pian lyödä tahdissa….Aurinko nousee ja laskee. Kuu kasvaa ja vähenee… Aika pysähtyy, kun ihminen kuolee. Kuolevan aika tietysti pysähtyy, kenties – mutta surevien omaisten aika poukkoilee holtittomasti.”

He sanoivat pyhäinpäivänä "tahdon"

80 vuotta sitten pyhäinpäivänä eli vuonna 1938 Meeri ja Martti menivät naimisiin, avioituivat.  Reilu kaksi kuukautta myöhemmin minä kirkaisin ensimmäisen huutoni.  Äitini oli 18 vuotta, isä 26 vuotta. Myöhemmin kysyin äidiltä, että meinasiko Voikkaan poika palata takaisin omille kotikonnuilleen, kun vihkiminen tapahtui niin myöhään.  En saanut vastausta. Isäni oli tullut rakentamaan suurta klooritehdasta, ja sille tielleen jäi.  Melkein 60 vuotta he saivat olla yhdessä.

Synnyin mummoni talon kamarissa. Siellä sijaitsi myös kunnan puhelinkeskus. Puhelimia oli silloin vielä aika harvalla. Mummo ennätti hyvin kaupanpidon ohessa hoitaa myös puhelujen yhdistämisiä.  

50-luvulla samaista kamaria pidettiin aika viileänä. Jos halusin jotain hyvää, kannatti kurkata huoneeseen. Keskellä huonetta olevan suuren pöydän päällä oli aina makeaa, pipareita ja kakkuja.  Muistini kertoo, että mummo leipoi usein. Istui keinutuolissa ja vaahdotti valkuaisia. Kakut saivat ihanan marenkikoristeen. Ja minä nuolin kipot ja kupit.

Isäni täytti 80 vuotta vuonna 1991.  Meillä juhlittiin kaikkia vuosikymmeniä. Isä pääsi juhlapäivänään halaamaan noin puolet kylän naisista. Tykkäsi siitä suuresti. Runoilin isälleni ajatuksiani hänen elämästään:

Maunon Martti

Voikkaan Viesti

                             uljasta ryhtiä, rivien suoruutta.

Työtön mies

 tuli tehtaan rakentajaksi,

sekatyömies,ammattimies,raudoittaja.

Oman talon rakentaja, otti velkaa, teki pitkää päivää

korjasi pyöriä, laski pitkää siimaa,

maksoi laskunsa.

Monen toimen mies, monen luottamuksen mies

se tuntui mahassa, hyvässä ja pahassa

kävi herrojen kanssa marjassa,

ainakin Varhon kanssa Fenniassa.

Sydämessäni jysähti, kun isä sanoi, ettei hän tiennyt minun ymmärtävän hänen elämäänsä näin paljon. Taisi jäädä sanat liian usein sanomatta. Eikä silloin ennen edes halattu.

On hyvä muistaa ja muistella poismenneitä.  On hyvä tuntea kaipausta. Se on lempeä tunne. 

Isäni vanhemmat  Maria ja Jalmari.