Siivoojan päiväkirjat kertovat monenlaisesta siivoamisesta

Hän on kauniimpi kuin Elizabeth Taylor. Ainakin siinä kuvassa mikä on kirjan takakannen sisäsivulla.  Hän eli varmasti vähintään yhtä mielenkiintoisen elämän kuin Taylor.  Lucia Berlin elätti itsensä ja neljä poikaansa siivoojana, opettajana ja myös kirjailijana.  Hän oli alkoholisti, hänellä oli kolme epäonnistunutta avioliittoa. Hän oli kirjailija, joka ammensi tarinoihinsa kuvia omasta elämästään. Tai ainakin sivusi sitä.  En ihmettele. Oli mistä ammentaa.

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjat 1 ja 2 kertovat erilaisesta maailmasta kuin missä itse olen elänyt, mutta se ei estä ymmärtämästä hänen maailmansa.  Tai no, ainakin voi kuvitella ymmärtävänsä. Berlin on asunut monissa paikoissa, Meksikossa, Arizonassa, New Yorkissa, Chilessäkin.

Kakkoskirjan nimenä on ”Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia”.  Ei siinä ruusuilla kovin paljon tanssita, enimmäkseen tarinat ovat sitä elämisen raadollisempaa puolta.  Surullisesta pohjavireestä huolimatta ne hymyilyttävät. Paljon ronskia puhetta, mutta pahimmillaankin niin inhimillistä. Ihmiset eivät ole ilkeitä. He vain ovat – niin, ihmisiä.

Rakastin tarinoiden alkuja.  Näyttämölle tulo on tärkeää, silloin yleisö otetaan tai sitten ei.  Lucia Berlin osaa ottaa lukijansa.

”Yksinäisyys on täysin anglosaksinen ilmiö. Jos ihminen matkustaa yksin bussilla Mexicossa ja kyytiin nousee toinen matkustaja, hän tulee ensinnäkin viereiselle penkille istumaan ja toiseksi vielä painautuu lähemmäs.”

Hänellä on paljon tarinoita Meksikosta.  Samalla hän kirjoittaa myös äidistään. 

”Me olemme muistaneet sinun vitsisi ja sinun terävät silmäsi – sinulta ei jäänyt huomaamatta mikään. Sen sinä meille annoit. Katsomisen taidon. Et kylläkään kuuntelemisen taitoa. Soit meille ehkä viisi minuuttia kertoa asiamme, ja sitten totesit: Riittää.”

Berlin kertoo miten äiti vihasi Meksikon hajuja.

  ”Sipuleita ja neilikoita. Korianteria, pissaa, kanelia, palavaa kumia, rommia ja tuberoosan kukkia. Meksikossa miehet tuoksuvat. Koko maa tuoksuu seksiltä ja saippualta. ”

Berlin sanoo, että ”sen sijaan Mexico on nykyään…alistunut, itsetuhoinen, mädännäinen. Saastunutta rämettä. Mutta on siellä myös viehkeyttä. Siellä saattaa välähdyksittäin kokea niin suurta kauneutta ja ystävällisyyttä, niin vahvoja värejä, että henki salpautuu.”

Me suomalaisetkin olemme päässeet kirjaan. Berlinin äiti inhosi kaikkia niitä yhdysvaltalaisia kaivoskaupunkeja missä he hänen miehensä työn vuoksi joutuivat asumaan. Idaho oli yksi näistä inhotuista. Pikkukaupunki, jossa oli

 ”yhden luokkahuoneen kokoinen koulu, jäätelöbaari, postikonttori, putka. Huoratalo, kirkko. Ruokakaupassa pieni lainakirjasto. Zane Greytä ja Agatha Christietä.  Koko kotimatkan sinä motkotit tietämättömistä, moukkamaisista suomalaisista.”

Piti ihan katsoa Wikipediasta. Kyllä, tälle ennen intiaanien asuttamalle alueelle muutti 1900 –luvun puolivälissä ihmisiä Euroopasta. Silloin siis suomalaisetkin ovat löytäneet tiensä tänne vuoristoalueelle, kaivostyöläisiksi.

Berlin kirjoittaa paljon kuolemasta. Kauniisti.  Realistisesti. Tekstin alku:

 ”Huokaukset, meidän sydämemme lyönnit, synnytyspoltot, orgasmit, kaikki soljuvat samaan rytmiin, niin kuin vierekkäin sijoitetut kaappikellot alkavat pian lyödä tahdissa….Aurinko nousee ja laskee. Kuu kasvaa ja vähenee… Aika pysähtyy, kun ihminen kuolee. Kuolevan aika tietysti pysähtyy, kenties – mutta surevien omaisten aika poukkoilee holtittomasti.”