Aki Hintsa sai minut miettimään intohimoa. Voi rakastua, voi harrastaa, voi muuttaa
maailmaa intohimoisesti tai tyytyä kasvattamaan orkideoja (kuin Nero Wolfe). Vahva tunne saa enemmän aikaan kuin
järkipuhe. Ikäiselleni intohimo jo
sanana tuntuu olevan liian suuri, mutta motivaatiokin kuulostaa
väsähtäneeltä. Vaikka tuota hengenpaloa
ei enää löytäisikään itsestään, on hyvin innostavaa tavata tai lukea ihmisistä,
joilla sitä on.
Hintsa kirjoittaa hyvän energiatason tärkeydestä. Se
vaihtelee meillä kaikilla eikä ole pelkästään ikäkysymys. Millä säilyttää
korkea energiataso? Siihen on varmaan
monia hyviä vastauksia: hyvä terveys ja liikunta, vireyttä ylläpitävää menoa
sopivasti. Ei siis mitään ihmetemppuja. Valinnat ovat omia, mutta on myös oltava
mahdollisuus valita. Aina sitä ei ole ja
vaikka olisikin, tekeminen jää meinaamisen asteelle, ellei löydy kiihoketta
tekemiseen. Ilmastomarssi kokosi tuhansia ihmisiä mielenosoitukseen. Siinä oli
intohimoa ilmassa.
Tällaiset hintsat,
joiden sanoma puhuttelee, ovat tärkeitä.
Aki Hintsa ei uskonut virheettömän elämän tavoitteluun. Hän haki tasapainoa ja tarkoituksenmukaisuutta. Ei ihan pieniä asioita, mutta jos oikein
ymmärsin, Hintsa itse löysi ne.
Psykologi Satu Pihlaja on kirjoittanut kirjan motivaatiosta.
Hän kirjoittaa aikaan saamisen taiasta, ajankäytöstämme, mielikuvan
voimasta, tavoitteista ja oman toiminnan suunnittelusta. Järkevää ja perusteltua tekstiä, paljon
konkreettisia neuvoja. Ensimmäinen
ajatukseni oli, että onpas lähes tukahduttavan paljon tavaraa. Sadun antamissa ohjeissa on varmasti monta
oikeasti hyvää minullekin, mutta ehkä jätän näin tarkoin ohjelmoidun elämän
nuoremmille.
Totuus nyt vain on
sellainen, että mitä vanhemmaksi vartalo käy, sitä enemmän laiskuutta ja
mukavuudenhalua on ilmassa. Juuri
silloin, kun pitäisi motivoitua tekemään enemmän, alkaakin ajatella, että
tarviiko minun nyt enää.
Kaksi lukemani/kuulemaani juttua on saanut minut tänä
keväänä toimimaan vähän enemmän. Ja vähän huolellisemmin.
Liikuntatieteiden tohtori Juha Hulmi on sanonut, että
alhainen lihasvoima on suurempi terveysriski kuin liiallisen lihavuuden,
huomattavasti kohonneen verenpaineen ja kolestrolin aiheuttamat riskit yhteensä.
Väite on kova, mutta ymmärrettävä. Sen huomaa ihminen viimeistään silloin, kun
on pitempään liikkumatta. Voima häviää kaikista
lihaksista. Vanhempi ihminen huomaa sen ilman sairasteluakin.
Tiedeykkönen kertoi, että liikunta vaikuttaa myös aivoihimme
ja muistimme toimivuuteen. Säännöllinen kävely on parasta mitä ihminen voi
itselleen tehdä. Yksi kerta viikossa ei
vain riitä, kolme kertaa on jo aika hyvä. Kun pää tyhjenee, kun aivot lopettavat
ohjeiden antamisen, silloin ihmiseltä menee melkein kaikki.
Aivot ja reidet – kaksi ihmistä kannattelevaa voimaa.
Etteikö meitä motivoitaisi liikkumaan ja pitämään huolta
itsestämme, kyllä vaan. Joskus meidät
saa liikkeelle järkipuhe ja hyvä esimerkki, joskus tarvitaan intohimoista
motivointia.
