Hemingway ja Kalliolahti

Joistakin kirjoista voi tulla klassikoita, vaikka niissä ei olisi mitään ihmeellistä.  Yksi tällainen on Ernest Hemingwayn ”Vanhus ja meri”. Olen joskus kauan sitten lukenut kirjan, mutta nyt löysin sen uudelleen.

Kauniina syyspäivänä kävelin merenrantoja pitkin ja kuuntelin tarinaa vanhasta kuubalaisesta miehestä kalassa. Hän oli jäänyt ilman saalista 84 päivää, mutta hän uskoi onnensa kääntyvän.  Ja kyllä, hän sai elämänsä saaliin. Valtaisan suuren miekkakalan. Tarina ei tietenkään pääty tähän, vaan kala pitää saada myös Havannan satamaan.

Nyt en siis lukenut kirjaa, vaan kuuntelin, kun Reino Kalliolahden karhea ja vähän väsyneen oloinen miehen ääni oli milloin toiveikas, milloin epätoivoinen. Kuulin, miten kädet kipeytyivät ja miten suolavesi paransi.  Vanha mies teki koko ajan veneessään jotain – jos ei muuta, niin odotti ja toivoi.  Hän uuvutti saaliinsa, mutta hän uupui myös itse.  Vanhus ja meri on toimintakirja, vaikkei sitä olekaan.

Kirja ilmestyi vuonna 1952. Life – lehti osti sen oikeudet ja kun tämä koko pieni tarina julkaistiin lehdessä, myytiin lehden numeroa kahdessa päivässä 5,3 miljoonaa kappaletta. Kirja myös filmattiin. Pääosassa oli monista filmeistään tunnettu Spencer Traacy.  Kirjan julkaisuvuonna Hemingway täytti 53 vuotta. Pari vuotta myöhemmin hän sai Nobelin. Kirjailija teki itsemurhan vuonna 1961.

Piti katsoa Wikipediasta kuka on Reino Kalliolahti. Hän syntyi 18-lapsiseen perheeseen. Työskenteli mm. leipurina ja kondiittorina. Elämäntyönsä hän teki Tampereen Työväen Teatterissa, oli 15 vuotta Pyynikin kesäteatterin toiminnanjohtajana, ohjasi harrastajateattereissa ja opetti Tampereen yliopiston näyttelijäopiskelijoita. Hän näytteli jonkin verran myös televisiossa ja elokuvissa.

Kalliolahti oli 70 vuotias tehdessään Vanhus ja meri - ohjelman radiolle vuonna 1987.  Pidin hänen äänestään.

Taas kerran on todettava, mitä tästä elämästä tulisi, ellei olisi  YLEn Areenaa.

Kun kävin Havannassa, totta kai kävin juomassa

 daiquirin Hemingwayn kantapaikassa.

Erkki Liikanen: ”sinulla on niin hyvät tarinat”

Erkki Liikanen kertoo kirjassaan toiveestaan, että TV-sarja ”Sodan ja rauhan miehet” esitettäisiin televisiossa uudelleen. Toive toteutui 2017 ja sarja on edelleen nähtävissä Ylen Areenassa. Kiitos tästä.  Syystä tai toisesta se on jäänyt minulta näkemättä. Nyt se sopii sotaiseen mieleeni, kunhan ensin olen päässyt loppuun Olavi Paavolaisen Synkän yksinpuhelun.

Liikasen kirja sen sijaan ei ole kovin sotainen. On siinä riittävästi taistelun melskettä, mutta tyyli on hillitty ja asiallinen. Elävästi ja hyvin kirjoitettu kirja omasta elämästä, sen poluista muuttuvassa Suomessa.  Vähän tuntuu kuin kirjoittaja pidättelisi, etten nyt ihan kaikkea viitsi sanoa. Vaan eihän sitä mies itselleen mitään voi, kyllä se savolainen Liikanen (joka siis onkin puoliksi karjalainen) purskahtelee näkyviin.

Pidin kirjan rakenteesta. Erityisesti siitä miten Liikanen kuljettaa omaa ja sukunsa tarinaa niin, että se limittyy muuhun yhteiskuntaan.  Esimerkiksi Kekkosen aikana tapahtuneesta noottikriisistä tieto saapuu koululainen Erkin huilunsoittotunnille.

Pitääkö tykätä politiikasta tai pitääkö olla politiikan seuraaja halutakseen lukea tämän kirjan? Ei tarvitse, mutta auttaahan se asiaa, jos on kiinnostunut tietämään millainen Suomi oli silloin, kun Liikanen aloitteli elämäänsä ja maailman parantamista.

On helppo ymmärtää, miksi niin monet kirjan lukeneet ovat kokeneet samaistuvansa Liikasen tarinaan.  Niin samaistuin minäkin eikä tilannetta muuta miksikään se, että olen sotavuonna syntynyt, kun Erkki on syntynyt sodan jälkeen. Sodan vaikutus oli kova. Onneksi oli tehdas ja siellä työpaikka. Isäni rakensi oman talon, otti velkaa, teki pitkää päivää ja kun rahat loppuivat ennen tilipäivää, tehtiin ruokavelkaa. Sitä antoi yksityiskauppias, ei koskaan osuusliike.  Aloitin joskus 13 vanhana kantaa kunnan ja Voimalaitoksen postia. Oli tilanteita, joissa se pienen pieni palkkani auttoi taas yhden päivän eteenpäin. Niin samanlaisia ovat tarinat eri puolilla Suomea syntyneillä ja kasvaneilla.

Kaikilla ne eivät vain jatku samalla tavalla. Vuonna 1972 Erkki Liikasesta tuli kansanedustaja. Ikä 21 vuotta. Hän oli osa sitä suurta muutosta, jossa useita alle kolmekymppisiä nousi eduskuntaan. Liikasella ei kuitenkaan mikään alkanut tästä tehtävästä, vaan ketteränä tyyppinä hän oli siihen mennessä ennättänyt olla jo monessa mukana. Kuten Teiniliitossa. Olen aina ajatellut, että Teiniliitto on yhtä kuin Liikanen. Ehkä siitä puhuttiin niin paljon silloin ennen.  Kovin paljon hän ei Teiniliiton toimintaa kirjassaan avaa, mutta kuvittelen sen olleen Liikaselle järjestötoiminnan peruskoulu.  Nuori mies kohtasi ihmisiä ja hankki esiintymiskokemusta kiertäessään taksvärkkiprojektissa. Ja onhan se jo tarina sinällään tämä painokoneen hankkiminen Dar es Salaamiin. Jotkut vaan osaavat tehdä kaikkea eivätkä jää ihmettelemään, mikä on mahdollista.

Kun pentuikäisenä aloittaa valtakunnallisella tasolla poliittisen uransa, on tietysti kaikki mahdollisuudet päästä vaikka kuinka pitkälle. Ja Liikanen pääsi. Hänen kirjansa kertoo miten hyvässä virrassa hän kulki tehtävästä ja vastuusta toiseen.

Vaikuttaa siltä, että Erkki Liikanen on tykännyt kaikista näistä elämänsä eri rooleista. Hän on tullut tunnetuksi supliikkimiehenä. Hän olisi voinut tulla valituksi myös lastentarhan opettajaksi, koska ”sinulla on niin hyvät tarinat”. Sanoi hänen tyttärensä Helena 8v.  Tarinat ovat varmasti olleet hyvät avuksi niin lasten kohtaamisessa kuin korkeampien herrojen jazzbrunsseilla Brysselissä. 

Erkki Liikanen siirtyi suurlähettilääksi Brysseliin vuonna 1990. Seuraavana vuonna sain olla mukana, kun silloisen työpaikkani Liikealan ammattiliiton (nyk. PAM) johtoporras kävi tutustumassa Brysseliin.  Myös Liikanen otti meidät vastaan residenssissaan. Muistan, että oli aurinkoinen päivä ja taloa ympäröi todella kaunis puutarha. Ja että herra suurlähettiläs sai minut punastumaan, kun hän kehui ruskeaa silkkistä housupukuani: tuolla asulla voi mennä mihin vaan.  Tämän muistan vierailusta. Ja häpeilemättä vielä kehtaan sen kertoakin.