Erkki Liikanen kertoo kirjassaan toiveestaan, että TV-sarja
”Sodan ja rauhan miehet” esitettäisiin televisiossa uudelleen. Toive toteutui
2017 ja sarja on edelleen nähtävissä Ylen Areenassa. Kiitos tästä. Syystä tai toisesta se on jäänyt minulta
näkemättä. Nyt se sopii sotaiseen mieleeni, kunhan ensin olen päässyt loppuun
Olavi Paavolaisen Synkän yksinpuhelun.
Liikasen kirja sen sijaan ei ole kovin sotainen. On siinä
riittävästi taistelun melskettä, mutta tyyli on hillitty ja asiallinen. Elävästi
ja hyvin kirjoitettu kirja omasta elämästä, sen poluista muuttuvassa Suomessa. Vähän tuntuu kuin kirjoittaja pidättelisi,
etten nyt ihan kaikkea viitsi sanoa. Vaan eihän sitä mies itselleen mitään voi,
kyllä se savolainen Liikanen (joka siis onkin puoliksi karjalainen)
purskahtelee näkyviin.
Pidin kirjan rakenteesta. Erityisesti siitä miten
Liikanen kuljettaa omaa ja sukunsa tarinaa niin, että se limittyy muuhun
yhteiskuntaan. Esimerkiksi Kekkosen
aikana tapahtuneesta noottikriisistä tieto saapuu koululainen Erkin
huilunsoittotunnille.
Pitääkö tykätä politiikasta tai pitääkö olla politiikan
seuraaja halutakseen lukea tämän kirjan? Ei tarvitse, mutta auttaahan se asiaa,
jos on kiinnostunut tietämään millainen Suomi oli silloin, kun Liikanen
aloitteli elämäänsä ja maailman parantamista.
On helppo ymmärtää, miksi niin monet kirjan lukeneet ovat
kokeneet samaistuvansa Liikasen tarinaan.
Niin samaistuin minäkin eikä tilannetta muuta miksikään se, että olen
sotavuonna syntynyt, kun Erkki on syntynyt sodan jälkeen. Sodan vaikutus oli
kova. Onneksi oli tehdas ja siellä työpaikka. Isäni rakensi oman talon, otti velkaa,
teki pitkää päivää ja kun rahat loppuivat ennen tilipäivää, tehtiin
ruokavelkaa. Sitä antoi yksityiskauppias, ei koskaan osuusliike. Aloitin joskus 13 vanhana kantaa kunnan ja
Voimalaitoksen postia. Oli tilanteita, joissa se pienen pieni palkkani auttoi taas
yhden päivän eteenpäin. Niin samanlaisia ovat tarinat eri puolilla Suomea
syntyneillä ja kasvaneilla.
Kaikilla ne eivät vain jatku samalla tavalla. Vuonna 1972
Erkki Liikasesta tuli kansanedustaja. Ikä 21 vuotta. Hän oli osa sitä suurta
muutosta, jossa useita alle kolmekymppisiä nousi eduskuntaan. Liikasella ei
kuitenkaan mikään alkanut tästä tehtävästä, vaan ketteränä tyyppinä hän oli
siihen mennessä ennättänyt olla jo monessa mukana. Kuten Teiniliitossa. Olen
aina ajatellut, että Teiniliitto on yhtä kuin Liikanen. Ehkä siitä puhuttiin
niin paljon silloin ennen. Kovin paljon
hän ei Teiniliiton toimintaa kirjassaan avaa, mutta kuvittelen sen olleen Liikaselle
järjestötoiminnan peruskoulu. Nuori mies
kohtasi ihmisiä ja hankki esiintymiskokemusta kiertäessään taksvärkkiprojektissa.
Ja onhan se jo tarina sinällään tämä painokoneen hankkiminen Dar es Salaamiin.
Jotkut vaan osaavat tehdä kaikkea eivätkä jää ihmettelemään, mikä on
mahdollista.
Kun pentuikäisenä aloittaa valtakunnallisella tasolla
poliittisen uransa, on tietysti kaikki mahdollisuudet päästä vaikka kuinka
pitkälle. Ja Liikanen pääsi. Hänen kirjansa kertoo miten hyvässä virrassa hän
kulki tehtävästä ja vastuusta toiseen.
Vaikuttaa siltä, että Erkki Liikanen on tykännyt kaikista
näistä elämänsä eri rooleista. Hän on tullut tunnetuksi supliikkimiehenä. Hän
olisi voinut tulla valituksi myös lastentarhan opettajaksi, koska ”sinulla on
niin hyvät tarinat”. Sanoi hänen tyttärensä Helena 8v. Tarinat ovat varmasti olleet hyvät avuksi niin
lasten kohtaamisessa kuin korkeampien herrojen jazzbrunsseilla Brysselissä.
Erkki Liikanen siirtyi suurlähettilääksi Brysseliin vuonna 1990.
Seuraavana vuonna sain olla mukana, kun silloisen työpaikkani Liikealan
ammattiliiton (nyk. PAM) johtoporras kävi tutustumassa Brysseliin. Myös Liikanen otti meidät vastaan
residenssissaan. Muistan, että oli aurinkoinen päivä ja taloa ympäröi todella
kaunis puutarha. Ja että herra suurlähettiläs sai minut punastumaan, kun hän kehui
ruskeaa silkkistä housupukuani: tuolla asulla voi mennä mihin vaan. Tämän muistan vierailusta. Ja häpeilemättä
vielä kehtaan sen kertoakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti