Elämä on jatkuvaa valintaa

 Minusta ei ikinä olisi tullut poliitikkoa – ainakaan hyvää – koska ymmärtäisin ihan liikaa erilaisia näkökantoja.  Asioista voisi ajatella näin, mutta voisi ajatella toisinkin.  Olisin kuin Viulunsoittaja katolla Tevje, joka keskusteli Jumalansa kanssa, mutta halusi myös ymmärtää tyttärensä tahtoa mennä naimisiin rakkaansa eikä lihakauppiaan kanssa. Joskus omassa arjessa päätöksen tekeminen voi olla vaikeaa.  Mitä valitsen, mitä jätän ottamatta, menenkö vai en, mutta tietysti on monia asioita, joita ei tarvitse sen kummemmin miettiä.  

Jos minun pitäisi valita kauneushoitolan ja hierojan välillä, valitsisin hierojan. Jos pitäisi valita romanttinen komedia tai lännen elokuva, valitsisin länkkärin.  Jos pitäisi valita Kauniit ja rohkeat tai kirja, valitsisin kirjan.  Jos pitäisi valita Paula Koivuniemi tai Miles Davis, valitsisin jazzin. Jos pitäisi valita vehnäpatonki tai ruisleipä, valitsisin ruisleivän.

 Valintamme voivat muuttaa elämäämme vähitellen niin ettemme sitä edes heti huomaa.  Itse havaitsin eräänä päivänä, että punainen liha puuttuu menuistani miltei kokonaan.  Jauhelihan muodossa sitä sentään toisinaan on. Joskus muinoin pippuripihvi kermakastikkeella ja ehkä vielä konjakilla liekitettynä, oli suurta herkkua. Vieläköhän tuo maistuisi? En tiedä, ehkä pitäisi kokeilla ja varata pöytä ravintola Lehtovaarasta!  Possuakaan en ole syönyt paitsi jouluna ja senkin kylässä.  Ja miten niitä kinkkuja ennen paistoinkaan! Kaikki lammasherkutkin ovat jääneet jonnekin.

Muutokset ruokatavoissani eivät ole muuttuneet tiukalla ja yhtäkkisellä päätöksellä, että nyt en enää lihaa syö. Kaikki on tapahtunut pikkuhiljaa, vähitellen. 

Toiset meistä ovat luonteeltaan päättäväisempiä kuin toiset, mutta onhan se tosi vaikeaa tehdä päätöstä varsinkin silloin, kun ei tarkalleen tiedä mitä haluaa.  Kuinkahan monesti olenkaan kuullut kysymykseen, mitä nyt tehdään, vastauksen, päätä sinä. Tai olen sanonut itse niin. Joskus sitä toivoo, että varsinkin isommissa asioissa olisi joku auttamassa päätöksenteossa.   Ettei ihan kaikesta tarvitsisi itse päättää, ja ottaa vastuuta. Olen tietty tähän näinä vuosina jo tottunutkin, melkein.

 Viime perjantai-illan piti olla ihan normaali, mutta ihan sellainen siitä ei tullut.  Olin menossa talomme saunaan, kun päätin tervehtiä tuttua koiraa. Kyykistyin, ojensin käteni, koira tuli, nuuhkaisi kättäni ja seuraavassa hetkessä iski terävän hampaansa etusormeeni.  Hups että tuli verta. Tuli myös lääkärireissu, yksi tikki sormeen, antibiootit ja tetanuspiikki.

 En saanut shokkia enkä tullut hysteeriseksi. Vasta vuorokautta myöhemmin herkesin itkuun ja sen taas sai aikaan ihan toinen juttu. Koirasta vastuussa oleva naapurini katsoi sormeani, ja sanoi, että nyt on lähdettävä lääkäriin. Heti. Minä epäröin, että tarvitseeko.  Kyllä on mentävä, lähden viemään sinut. Sillä välin kun kävin vaihtamassa saunatakin asiallisempaan vaatteeseen, hän varasi ajan, odotti siellä aika pitkäksi venähtäneen hoitoajan, haki lääkkeeni apteekista, ja toi kotiin.

Itkin sitä, kun joku otti vastuun siitä mitä nyt on tehtävä. Hoiti kaiken eikä minun tarvinnut tehdä mitään.  Olin vain potilas verisen sormen kanssa. En muistanutkaan miten hyvältä tuntui olla huolenpidon kohde.  Koira oli hänen, joten saamani palvelu oli tietysti ihan oikein, mutta se ei selitä pois eikä vähennä omaa tunnettani.

Äitienpäivän kunniaksi valkovuokot parhaimmillaan.