Jalavan Mari ei luovuta, tappakaa vaikka

 Venäjää ei voi ymmärtää järjellä, siihen voi vain uskoa, kirjoitti runoilija Fjofor Tjuttsev 1860-luvulla.

 Mitä runoilija tänään kirjoittaisi?  Edelleenkään Venäjää ei voi ymmärtää järjellä, mutta ei siihen voi uskoakaan.  Ehkä olisi oikeampaa sanoa, että venäläisiä vallanpitäjiä ei voi ymmärtää eikä heihin uskoa. Se on nähty.  Sen sijaan venäläisen ihmisen itsensä on uskottava, jotta hän voi elää arkeaan, elämäänsä.Kun Stalin oli vallassa ja kun Putin nyt käyttää häikäilemättömästi valtaansa, oli ja on ihmisen arvo kovin vähäinen.  Vallanhimon paljaat kasvot ovat rumat.

 Sotaa on jatkunut jo kuukauden. Vaikka en aina haluaisi, seuraan aika intensiivisesti uutisia Ukrainasta.  Vielä en ole niihin turtunut ja vielä ne koskettavat varmasti myös siksi, että sodan lopputuloksella on niin suuri merkitys myös meille suomalaisille.

Sain Stalinin ajan maailman vastaani, kun kävin katsomassa näytelmän ” Marian tunnustus-muistokirjoitus hevoselle”. En tiedä, milloin tämän näytelmän harjoitukset ovat alkaneet, mutta tuskin kukaan tekijöistä on osannut arvata millaiseen ajankohtaan esitykset osuvat.  Aivan hurja yhteensattuma. 

Näytelmä on yksi niistä niin monista Stalinin ajan vainojen uhrien kertomuksista.  Hanna Kirjavainen on kirjoittanut fiktiivisen tarinan inkerinsuomalaisen Mari Jalavan kohtalosta. Se perustuu petroskoilaisen uskonsoturin Maria Kajavan elämänkertaan. Hän puolusti luterilaista uskontoaan aikana, jolloin se oli rikollista.  Seuraamukset olivat sen mukaiset.  Hänet vietiin Siperiaan, hän menetti miehensä ja kaksi lastaan. Niin kuin niin monille tapahtui Stalinin aikana. 

Ajattelin, että näytelmän seuraaminen voi tuntua ahdistavalta, kun koko ajan on mielessä kaikki se mitä tapahtuu Ukrainassa.  Marian tunnustus ei todellakaan ole komedia, siinä on paljon pahaa niin kuin vain voi olla silloin, kun ihmistä nöyryytetään ja alistetaan ja kun hänellä ei ole mitään arvoa ihmisenä. Jollain kummalla tavalla esitys ei kuitenkaan ole täysin synkkä, ja antaahan se lopuksi myös toivoa.

 Kiitän ja kumarran teatterille ja esityksen tekijöille.  ”Marian tunnustus” tarrasi kiinni, kosketti ja ajatteluttaa edelleen.  Ella Pyhällön Mari on hienoa, vahvaa näyttelijäntyötä.  Taas kerran.  Ella vie taitavasti katsojan Marin eri mielentiloihin, suruun ja vihaan, mutta myös leikkiin ja hyviin hetkiin.  Jalavan Mari ei luovuta, tappakaa vaikka.  Siinä oli hänen voimansa. Niin sanovat myös monet ukrainalaiset tänään. 

Vaikka aika on juuri nyt mitä on, tämäkin näytelmä vahvistaa uskoa vapaan elämänmuodon tärkeydestä.  Tai ehkä juuri siksi, että aika on mitä on.  Tärkeä näytelmä.

 Teatteri  Avoimissa Ovissa esitetään näytelmää ”Marian tunnustus – muistokirjoitus hevoselle” vielä ainakin huhti-toukokuussa. Pääroolissa Ella Pyhältö ja tärkeässä toisessa roolissa Outi Pulkkinen.   Ohjaus on Hanna Kirjavaisen.

 

 

 

 

Pienempää sanaa kuin tragedia ei voi käyttää

 On itsestään selvää, että voin lähteä Paloheinän pelloille hiihtämään.  Aurinko paistaa, ja on juuri sellainen kevättalven aamu, jota rakastan.  On paljon valoa, on melkein kevät, mutta ihan vielä talvi ei anna periksi. Tunnen vahvasti olevani oikeassa paikassa. Kotona.

Toista on nyt sadoilla tuhansilla ukrainalaisilla, jotka pakenevat tankkeja ja ammuksia. Heiltä otetaan pois niin paljon. Heiltä otetaan pois koti. Niin monet menettävät myös rakkaitaan, koska Putin on täydellisen välinpitämätön ihmisistä.  Hänelle ei ole mitään merkitystä sillä, että ammukset räjähtävät asuintaloissa ja surmaavat naisia ja lapsia.

 Sotaa on nyt kestänyt viikon eikä loppua ole näkyvissä.  Ukrainalaiset ovat valmiita antamaan henkensä, jotta heidän kotinsa, oma maansa, säilyisi itsenäisenä, eikä heitä alistettaisi diktatuuriin.  Minäkin haluaisin kuulla ulkoministeri Lavrovilta vastauksen kysymykseen, miksi ukrainalaiset pakenevat länteen, jos kerran Putin on tullut pelastamaan heidät. Ei taida vastausta tulla ihan heti.

  Putin on ylentänyt itsensä tsaariksi, hän on siis Jumalasta seuraava.  Hän on valehtelemalla ja raukkamaisella toiminnallaan katkonut kaikki kapeatkin luottamuksen säikeet. Ajattelen samoin kuin monet heistä, jotka sanovat Putinin menettävän enemmän kuin voittavan, vaikka sitten voittaisikin tämän käynnissä olevan sodan.  Kuka enää koskaan haluaa olla tekemisissä tuollaisen ihmisen kanssa, jonka toiminta on niin häpeällistä, että siihen on vaikeaa löytää sanoja.

Kukaan ei tiedä, mihin tämä sota päättyy. Tuleeko lopulta seinä vastaan ja Putin joutuu nöyrtymään vai jatkuuko sissisota seuraavat vuodet vai onko tulossa vielä jotain julmempaa, jonka kohteeksi joutuvat muutkin kuin ukrainalaiset.

 Putin valehtelee myös omalle kansalleen. Kerstin Kronvall  kertoo twitterissä, että hän on vuosien saatossa usein kohdannut venäläisiä, jotka ovat sanoneet, että heitä kohdellaan ulkomailla huonosti. Olen aina vastannut, että on yksi maa, jossa venäläisiä kohdellaan erityisen huonosti, nimittäin Venäjä.

Osalle venäläisiä Putinin valtakausi on sopinut oikein hyvin.  Keskiluokalla menee hyvin, ainakin toistaiseksi. He elävät omassa kuplassaan, uskovat herransa sanaan eivätkä halua tietää muusta mitään. Niin kuin joku sanoi, mekin elämme täällä omassa kuplassamme, mutta saamme sentään valita kuplamme itse.

 Helsingin kaduilla kuulee usein venäjää. Nyt joku tyhmä on esittänyt, ettei YLE saisi lähettää venäjänkielisiä uutisia.  Olisi aika älytöntä kieltää ne, koska juuri nyt niitä tarvitaan. Tiedämmehän, miten vääristyneesti lännestä Venäjällä kerrotaan.  Äärimmäisen tyhmää on myös loukata Suomessa asuvia venäläisiä ja heidän lapsiaan. Eihän heillä ole tähän kaikkeen osaa eikä arpaa eivätkä he ole halunneet sotaa.  Pikemminkin tämä kaikki masentaa ja hävettää heitä.  Tämä sota on Putinin ja vain Putinin sota.

 Mutta aina sitä vain ihmettelee, miten valta voi keskittyä vain yhdelle ihmiselle.