Enpä arvannut millaiseen tunnemyrskyyn joudun, kun annoin kotini myynnin välittäjälle. Kuvitelmani siitä, ettei myymisessä ja muuttamisessa ole mitään ongelmaa, osoittautui vääräksi. Olen aikuiselämäni aikana muuttanut tosi harvoin. Kaikkiaan vain viisi kertaa. Nykyisessä asunnossa olen asunut yli 40 vuotta. Se on pitkä aika. Koti ei muodostu vain neliöistä, myös ympäristö on tärkeä tekijä. Tärkeämpi kuin etukäteen ymmärsinkään.
Ennen Alppilaan muuttoa asuin puutarhakaupunki Tapiolassa ja Töölössä. Anopilleni Töölö oli rakas, Alppilaa hän vierasti. Varmaan vuonna 1984 Alppila olikin maineeltaan ja tavoiltaan erilainen kuin tänään. Kaikenlaista renttuporukkaa ja asunnottomia oli paljon. Meidänkin rappukäytävästä löytyi aina silloin tällöin kuorsaavia alan miehiä. Tänään heitä ei enää ole. Nyt heidät korvaa nuoriso. He tosin eivät kuorsaa rapussamme, mutta osaavat rikkoa ja sotkea sitä enemmän. Lohdutimme anoppia sanomalla, että muutimme Itä-Töölöön. Ihan vieressähän tässä ollaan.
Miksi siis olin muuttamassa? Ensimmäinen vaikutin oli ensi vuoden alussa alkava putkiremontti. Ajattelin, että häipyisin jaloista pois. Tiesin tietysti, että hintapyynnössä olisi otettava huomioon tulevan rempan kustannukset, mutta se ei ollut ongelma. Tärkeintä ei ollut saada rahaa säkkikaupalla, vaan pienempikin määrä olisi riittävä. Tarkoitus ei ollut ostaa uutta asuntoa, vaan siirtyä vuokralaiseksi.Toinen asia oli se, että asun talomme ylimmässä kerroksessa, hissiä ei ole eikä tule. Toisaalta myös nämä neljä kerrosta ovat olleet todelliset kuntorappuni. Päivän kuntoni kiittää rappuja ja Tapsua, jonka kanssa lähes 14 vuotta joka ikinen päivä ja useita kertoja kävelimme ne kerrokset. Hissittömyys ei siis ole ongelma paitsi jos sattuu jotain sellaista, etten pystyisi kävelemään omin avuin. Kun muutamia vuosia sitten puhuin asiasta naapurien kanssa, miehet sanoivat kantavansa minut. Totesin, että siinä vaiheessa kun tarvitsen apua, teistä ei enää ole kantajiksi. Hups!
Kuvittelin, että kun ei ole rahasta kiinni, löydän helposti hurmaavan asunnon. Vaikka tuntikaupalla luin ilmoituksia, en löytänyt. Jos kelpasi asunto, ei kelvannut alue. Vuosaaresta olisi löytynyt sopivia, mutta enhän minä nyt Vuosaareen muuta. Riittää, kun käyn siellä golfaamassa. Myöskään Jätkäsaari eikä edes Katajanokka kelvanneet. Liian syrjässä.
Siis syrjässä mistä? Minun uimahallistani, minun kirjastostani, minun keskuspuistostani, minun pikkukaupoistani. Ja ennen kaikkea siitä, että reilussa vartissa kävelen keskustaan tai terveysasemalle tai oopperaan ja teatteriin tai elokuviin. Ja jos en viitsi kävellä, ratikat vievät. Hiihtoladutkin ovat parin ratikkapysäkin päässä. Elämän puitteet ovat helpot. En ollut valmis luopumaan näistä.
Näin jäivät neliöni myymättä, vaikka viimeiset ostotarjoukset lähentelivät jo kipurajaa. Tämä neljä kuukautta kestänyt prosessi opetti paljon erityisesti siitä, että ainakin tämänikäiselle tuttuus on tärkeää. Uudessa on aina riskinsä, mutta on toki toisinkinpäin. Jätin onneni kokeilematta.
Nyt juuri on tärkeintä pihasta kuuluva mustarastaan laulu ja muisto aamuyön tunnista, kun täysikuu paistoi kasvoilleni.
