On ihmisiä, jotka panostavat oman kodin sisustamiseen sen jokaista yksityiskohtaa myöten. Sitten on meitä muita. Meille riittää, että kodissa on riittävä määrä tarvittavia tavaroita. Oman lukunsa muodostavat pariskunnat, joista molemmat tuovat yhteiseen kotiin omat tavaransa. Näin syntyy kodikasta asumista tai sitten ei. Omat sisustustaitoni ovat lähinnä olleet sitä, että olen kierrättänyt sohvaa ja kirjahyllyä huoneen eri puolille. Kun en erityisesti keräile tavaroita, on kotini aika lailla vapaa kaikesta turhasta. Mikä sitten aina onkaan turhaa, tiedä sitä, mutta pitää olla tilaa tanssia.
Maailma opettaa. Vieläkin. Vietin evakkoviikkoni kauniiden taulujen ja valojen koristamassa asunnossa. Pienen eteisen täytti valollaan suurehko kattolamppu, joka kaikessa komeudessaan oli ihan överi, yliampuvuudessaan niin ihana. En ole ikinä tykännyt mistään kiiltävästä ja läikkyvästä, mutta näiden päivien aikana tämä lamppu alkoi kutittamaan. Mitähän jos!
Nyt lähes samanlainen lamppu loistaa eteiseni katossa. Välkehtii ja kimaltaa. Poissa on kaikki askeettisuus, nyt koreillaan.
Enpä olisi arvannut löytäväni itsestäni tällaista puolta. Olen korujenkin suhteen kurja tapaus. On lahjaksi saatuja koruja, on omiakin ostoja, mutta ne viihtyvät enemmän laatikossa kuin kaulallani. Miten syvälle onkaan uponnut oppi, ettei pidä hienostella. Aivan niin kuin Sinikka Nopola sen sanoi: ”ei tehrä tästä ny numeroo”.
En ihan oikeasti olisi tarvinnut lamppua, minullahan on jo sellainen, vaan emmehän me aina osta tarpeisiimme. Kiinnostavaa olisi löytää vastaus siihen, mikä herätti minut haluamaan välkehtivää kattokoristetta, jolla tietytty on myös käyttöarvoa. Ennen muinoin vähän epävarmempana ihmisenä en olisi voinut tällaista valintaa tehdä. Kaikki mikä on liikaa, liian kiiltävää, liian koreilevaa, kaikki mikä ei ole aitoa, on mautonta. Ikä on tainnut tuoda mukavaa väljyyttä tavaroihin, ihmisiin ja yleensä elämään suhtautumisessa.
Saattaa olla, että tarve loistavalle lampulle lähti myös pölystä ja kaikesta tästä sekasotkusta mitä putkiremppa tuotti. Tuli halu saada vastakohdaksi jotain kaunista ja kiiltävää. Kaikki kaunis ei ole turhaa. On paljon kauniita esineitä (ja kirjoja), joita on ilo vain katsella. Taulutkin voivat kantaa muistoja.
14 viikkoa kestänyt evakkous vahvisti sen minkä jo vanhastaan tiesin: valo on myös tärkeä sisustaja. Olen aina asunut valoisissa asunnoissa. Jos jonain päivänä muutan majaa, on yksi tärkeimmistä valintakriteereistä valon määrä ja suunta. Olipa taas ihanaa, kun viime viikolla heräsin kuun paistaessa kasvoilleni.
Mutta onhan valossakin muttansa. Sain tulokset syksyiseen unitutkimukseeni. Unitutkijatohtori sanoi, että nukun levottomasti. Sen tiesinkin, muttta sitä en tiennyt, että minulla on lievä uniapnea. Tosin siihen tohtori sanoi, ettei se ole ongelma, koska happisaturaatio on minulla priimaa. Näkee, että olet kuntoillut paljon, hän sanoi. Evakkoaika osui pimeään aikaan eikä makuuhuoneeseen tullut ollenkaan valosaaastetta. Niinpä nukuin uskomattoman hyvin.
Unitutkijatohtori sanoi, että verhot ikkunoiden eteen, niin unesi laatu paranee. Ehkä otan neuvosta vaarin paitsi kuutamoisina öinä.
