Kävin aamulla uimassa Kallion hallissa kilometrini. Oli poikkeuksellisen vähän uimareita, joten oli herkkua uida melkein omalla kaistalla koko kolme varttia. Sen tiedän, että uintipäivälle riittää tämä yksi suoritus, tosin palautuminen on sitä nopeampaa mitä paremmat yöunet ovat takana. Yksinkertaista matematiikkaa tällä iällä.
Viime viikolla päätin, että vaikeutan gymstickin nostoa. Painoa tuli vähän lisää ja juuri sen verran liikaa, että muu kroppa ei pysynytkään mukana. Alaselkä kipeytyi eikä sallinut viikonloppuna minkäänlaista kumartelua. Valittelin tilannetta ”henkilökohtaiselle” fyssarilleni. Kai toivoin saavani jotain säälittelyä. Häneltä ei sellaista saa. Sanoi vain, että seuraavalla kerralla ei sitten kipeydy. Muutenkin hänen kestoreseptinsä minun pieniin valituksiini on, että siitä vaan kävelemään, ei lepo mitään paranna.
Elokuussa vannoin pyhästi, että syksyn tullen aloitan kuntosalikäynnit. Niin usein olen aloittanut, mutta aina olen lopettanut muutaman kerran jälkeen. Näin näyttää taas käyvän. Ulkokuntosaleilla olen käynyt ja kotona harjoitellut, mutta tiedän, ettei se ole sama asia. Jotain siinä vain on sellaista suorittamista, johon en itseäni saa. Juuri nyt olisi kuitenkin hyvä saada tehokkuutta harjoituksiini. Siis jos vielä ensi kesänä haluan golfata. Aina kentällä voi vaan kävellä, mutta kun vielä haluaisin antaa pallolle kyytiäkin.
Kävelen aika paljon. Suunnittelen lenkkini niin, että nousuja olisi ainakin jonkin verran. Tosin kotialueellani tässä asiassa ei tarvita mitään suurta erityissuunnittelua, aina on joku mäki tai raput noustavana. Mutta tietysti mäen alla voi ajatella, kipitänkö hissukseen vai nostaisinko pulssia. Päivän kunnon mukaan mennään. Se taas alkaa olla aika vaihteleva. Välillä jaksaa, välillä ei. En olekaan ikuisesti nuori. Hämmentävää sekin.
Päivän lehdestä luin, että suomalaiset rakastavat lisäravinteita. Niistä on puhuttu kauan. On sanottu, etteivät ne oikeasti hyödytä mitään. Kun syöt terveellisesti, saat ruoasta kaiken tarvitsemasi. Tässäkö vastaus onkin: nappi on helpompi ottaa kuin miettiä, mitä tänään taas söisi. Onhan siinä ongelmansa. Oman pääni päällä loistaa pyhäinen rinki, en ole koskaan syönyt lisäravinteita. Toisaalta, minulla on myös aikaa suunnitella ja valmistaa ruokani.
Vaan olisipa se aina näin yksinkertaista. Viitsimisestä on kyse. Kattilallisesta linssisoppaa saa ruoan hyvinkin neljäksi päiväksi. Parempi sekin kuin että päivän ruokana alkaisi viikkotolkulla olla pekoni ja makkara.
En tiedä, onko tämä ollenkaan ikäkysymys (vaikka usein niin ajattelen), mutta päivästä on todella paljon pelastettu, jos tiedossa on hyvää ruokaa.
Olisivatpa kuntosalit aina näin komealla paikalla kuin keikyäläisillä Kokemäenjoen rannalla.
