Juha Vakkurin matkassa Afrikassa

On varmaan sama missä järjestyksesä Juha Vakkurin kirjat lukee. Ne eivät ole aikaan sidottuja eivätkä ole jatkokertomuksia.  Kirjat kertovat Afrikasta, valtaisan kokoisesta maan osasta, joka ei yhdellä kulkemisella aukea. Aukeaako koskaan ja kenellekään valkoihoiselle, en tiedä. Joka tapauksessa Juha Vakkuri on tehnyt voitavansa. Hän ei ole tyytynyt tarkastelemaan maata YK:n maastoauton kyydissä, johon siihenkin hänellä olisi ollut mahdollisuus. Vaan hän on siirtynyt maasta toiseen niin kuin paikalliset kulkevat, busseilla ja puskatakseilla.

Olen lukenut vasta kaksi hänen kirjoistaan. Kummassakaan ei kerrota ryöstöistä, ei pahoinpitelyistä, ei mistään sellaisesta. Kirjoissa kerrotaan paikallisista ihmisistä, ystävällisyydestä, byrokratiasta, pölyisistä kylistä, täysinäisistä busseista.

Juha Vakkuri on hämmentävä ihminen. Tai no en tiedä, onko hän hämmentävä,sillä enhän tunne koko miestä muuten kuin hänen  kirjojensa kautta. Ehkä on oikeampaa sanoa, että hänen tapansa matkustaa Afrikan sydämessä, on hämmentävä. Miten hän uskaltaa?  Kirjat antavat siihen yhden vastauksen. Hän suhtautuu afrikkalaisiin niin kuin ihmisiin suhtaudutaan. Kunnioittavasti ja ystävällisesti. Ehkä se, että hän on ainoa valkoihoinen, saa paikalliset antamaan hänelle rauhan. Ajattelevat varmaan, että tuosta miehestä tuskin on mitään haittaa.

Hänen kirjansa "Afrikan poikki" on ilmestynyt vuonna 2009. Otan tästä kirjasta vain yhden kohdan, joka kertoo siitä, että jo seitsemän vuotta siten hän näki sen mikä tänään on totta:

"Mitä syvemmälle Nigeriin ja Tsadiin menen, sitä selvemmin olen ekskursiolla köyhyyden ytimeen. Mitä näille maille voisi tehdä? Mitä nigeriläiset ja tsadilaiset itse voisivat tehdä? Lähteä vaeltamaan Saharan poikki Pohjois-Afrikkaan ja sieltä Eurooppaan? Sellaista kansainvaellusta on ennustettu liki 40 vuotta. Aktiivisimmat nuoret lähevät jo nyt kohti Eurooppaa, samalla tavalla kuin toimeliaat suomalaiset lähtivät aikoinaan siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin. Mutta vielä pakolaisia ei ole niin paljon, että sitä voitaisiin kutsua kansainvaellukseksi. Mitä pitää tapahtua, että miljoonat lähtevät ylittämään Saharaa? Kuinka monta menetettyä satoa? Kuinka monta diktaattorien hallitsemaa vuotta? Kuinka monta lapsikuolemaa omassa perheessä. Jos kansainvaellus Eurooppaan joskus tulee, se merkitsee satojen tuhansien tai kenties miljoonien kuolemaa. Useimmat matkalle lähtevät tietävät sen riskit. Mutta entä jos muita vaihtoehtoja ei ole? Kysyys siis Vakkuri kirjassaan.

Vuosi sitten olimme Suomessa keskellä kansainvaellusta. Olimme hämmentyneitä ja peloissamme. Lisäisikö ymmärtämystämme, jos vaikka lukisimme Vakkurin kokemuksia hänen Afrikan matkoiltaan? Uskoisin näin käyvän, sillä Vakkuri kirjoittaa afrikkalaisesta todellisuudesta ymmärtävästi ja viisaasti.