Antti Eskola kirjoittaa vanhuudesta

Ihmisen täytyy olla aika vanha, että vanhuudesta tulee hänen mieleensä Henry Theelin  laulu "Siell rantamökissäå istuupi hän, tuo vanhus harmajapää....  No ehkä 82 vuoden iässä oleva on sillä tavoin vanha, että hän on tanssinut tanssinsa lavoilla silloin, kun Henry Theel lauloi, siis joskus 50 -luvulla.

Professori Antti Eskola on kirjoittanut kirjan vanhuudesta, siitä miten vanhuus helpottaa, huolestuttaa mutta on myös kiinnostava. Eivät nämä tämän ikäiset vanhukset mitään vuosistaan välitä, vaan kirjoja syntyy. Tänä vuonna  91 vuotiaana kuolleelta Arne Nevanlinnalta ilmestyi kirja vielä tänä vuonna.

Eskola käsittelee kirjassaan ihan hyviä ja oikeita vanhuuteen liittyviä asioita, mutta niitä uskon asioita on ihan liian kanssa. Vaikka hän ei siis, kuten niin monta kertaa on sanottu, ole uskovainen. Silti vähempikin olisi  tällä kertaa riittänyt.

Vanhusten yksinäisyydestä puhutaan paljon. Siitä Eskolakin kirjoittaa ja miettii, miltä tuntuisi jos  Mummon kammarista tulisi ulkoiluttaja, "joka haluaa tehdä päivän hyvän teon lievittämällä hänelle sinänsä yhdentekevän vanhan miehen yksinäisyyttä".  Teoriassa hyvä ajatus, mutta ei sovi Eskolalle. Ei taitaisi sopia minullekaan, vielä.  Mutta toisaalta, kun Eskolakin (niin kuin minäkin) kaipaa keskusteluseuraa, niin mistä sen etukäteen voi tietää, etteikö sieltä  kammarista saattaisi tulla saattajaksi mielenkiintoinen, keskusteleva ihminen?

Eskola ei halua itselleen vierasta kävelyttäjää, mutta hän haluaa vierailta ihmisiltä kirjeitä, jotka käsittelisivät näitä hänen kirjoissaan olevia ajatuksia.
Kirjan  kiinnostavin osa oli otsikoitu "Vanhuuden psykologiaa: halut, kyvyt ja tarjoumat". Siinä Eskola pohtii professori Jyrki Jyrkämän esille nostamien käsitteiden kautta elämäämme. Mitä me vanhat vielä haluamme, mitä me osaamme ja mihin meille tarjotaan mahdollisuus.  Eskola on pohdiskeluissaan ihan pikkuisen ristiriitainen.  Hän toivoo, että hyvä ruoka, viina ja seksi säilyisivät hänen kuolemaansa saakka, mutta silti hän kokee ruuan laittamisen turhauttavana, koska tulos kuitenkin syödään ja jäljelle jäävät likaiset astiat.

Olisiko aiheellista haluta ruokaseuraa? Ja unohtaa kaupan valmisruuat. Vaan niinhän se kai menee, että mikä vielä muutama vuosi sitten kiinnosti ja halutti, se ei sitä enää tee.  Ei halua nähdä esimerkiksi ruuanlaitosta aiheutuvaa vaivaa, vaan menee yli siitä mistä  helpoiten pääsee. Toiminta vähän kaikessa kuin automatisoituu, niin kuin Eskola kirjoittaa. Tämän löytää itsestään jokainen vanhempi ihminen.

Kirjassa on useita sellaisia näkökulmia, joista olisi mukava keskustella noin suurin piirtein ikäistensä kanssa. Nuorempien kanssa ei ehkä löytyisi samanlaista oivallusta. Luulo tämäkin.