Hetki menneessä ajassa

Salli Hantunen on kuollut joulun alla – 105 vuoden ikäisenä. Tunsin hänet – tai ehkä on oikeampaa sanoa, että äitini tunsi hänet silloin ennen 50 – ja 60 luvuilla. Mutta mekin tapasimme Sallin kanssa noin puoli vuosisataa sitten. Salli oli monessa mukana, aktiivinen ammattiyhdistysliikkeessä, poliittisessa liikkeessä, sosialidemokraattisessa naisliikkeessä. Kirjoitti muistelunsa 92 vuoden ikäisenä!

Viime sunnuntain luin, että Annikki Arvo on kuollut. Tunsin hänet 70 –luvulla. Olimme yhdessä käynnistämässä vanhaa naisvoimisteluseuraa, Helsingin Työväen Naisvoimistelijoita. Olimme johtokunnassa, jumppasimme ja ohjasimme. Teimme kaikkea sitä mitä olimme molemmat koko elämämme ajan tehneet: liikuimme ja liikutimme muita, vapaaehtoisina ilman mitään palkkioita. Siihen aikaan painijoitten ja nyrkkeilijöitten mitalit olivat tärkeämpiä kuin tyttöjen salijumpat. Tänään seuratyöntekijöitäkin muistetaan. Viimeksi olin tällä viikolla tätä todistamassa, kun TUL heitä syntymäpäivänään palkitsi. He ovat tunnustuksen ansainneita.

TULn syntymäpäivän vastaanotolla, yhdenlaisella coctailtilaisuudella – on pitkä perinne. Jo 60 -luvulla Pekka Martin kutsui sidosryhmien edustajia yhteiseen tapaamiseen. Silloin ne järjestettiin legendaarisessa ravintola Sillankorvassa, jonka silloisen hovimestarin tiukka ja kaiken näkevä katse sai rappusia nousevan miettimään, olenko edustuskelpoinen. Eihän se sitä paitsi olisi edes hänelle kuulunut, mutta muisto tainnee kertoa enemmän nuoren naisen omasta epävarmuudesta.

Työväen Urheiluliitto on perustettu 26.1.1919 eli sadan vuoden syntymäpäivä on lähellä. Kun liitto täytti 50 vuotta, olin järjestämässä juhlia. Kiinnitimme liiton perustamisesta kertovan laatan Koiton talon seinään Simonkadulla. Pakkasta oli 26 astetta, Eila ja Terttu seisoivat kunniavartiossa nenänpäät punaisina mutta ryhdikkäinä. Tänään laattaa ei talon seinästä löydä. Varsinainen juhla vietettiin silloin Kulttuuritalolla, kunniavieraana oli presidentti Kekkonen. Juhlan historiikkiosuuden juontajan ääni oli viime lokakuussa kuolleen Paavo Noposen.

Näin oman ikänsä löytää edestään, jos sen nyt olisi sattunut unohtamaan. Oma historia kävelee vastaan kuolinilmoituksien kautta. Tai se kävelee vastaan tutun ihmisen hahmossa, jonka nimeä ei heti, jos ollenkaan, muista. Tervehdin vastaanotolla iloisesti hymyilevää naista, hetken löi tyhjää, tunnen mutta kuka. No tietysti, Hymyilevä mies -elokuvan pääosassa ollut nainen. Ei näyttelijä, vaan hän, ihan itse, nyrkkeilijä Olli Mäen rakastettu Raija. He olivat jälleen mukana niin kuin niin monesti ennenkin. Hymyilevä mies oli tehnyt hyvän vaikutuksen myös heihin – elokuvalle pohjan antaneelle – pariskunnalle.