Anne Mattsson on kirjoittanut Tellervo Koiviston
tarinan. Kaikkihan me ”tunnemme” hänet
hänen omien kirjojensa ja lukuisten lehtihaastattelujen kautta. Tellervo
Koivisto on ollut valtakunnan julkkis yhtä kauan kuin miehensäkin, joten monen
vuosikymmenen aikana aineistoa on kertynyt paljon. Luulisin kirjan kiinnostavan
erityisesti heitä, jotka haluavat kurkata Manun ja Tellen yksityiseen maailmaan.
Se onnistuu, kun Tellervo Koivisto on antanut kirjoittajalle rakkauskirjeitään.
Kirja saattaa myös kiinnostaa heitä, jotka haluavat elää yksityiskohtaisia hetkiä
pääministerin ja presidentin puolison kanssa.
Kirjan ehkä kiinnostavin anti itselleni oli Tellervon
oma toiminta kansanedustajana ja kaupunginvaltuutettuna. Millainen poliitikko
hän oli, mitä asioita hän ajoi. Tietysti kirjassa kerrotaan myös Mauno Koivistosta. Koko kirjan tekeminen ilman itse herraa ei
varmaan olisi ollut mahdollista, sillä olihan rouvan miltei koko elämä miehensä
lähellä ja rinnalla elämistä. He olivat Koivistot.
En ole lukenut Tellervo Koiviston omia kirjoja, joten en
tiedä, onko tässä kirjassa samoja asioita. Luultavasti osin, mutta varmaan eri
tavalla katsottuina. Mattsson ei tyydy
kertomaan vain Tellervon elämästä, vaan taustoittaa hänen lähtökohtiaan kaukaa.
Kirjassa annetaan useita sivuja Tellervon vanhemmille ja erityisesti hänen
isälleen ja satakuntalaisen pienviljelijän elämän tarkastelulle. Mattsson
kirjoittaa, että sisällissodan ja maailmansodan melskeissä Einarista kasvoi sosialidemokraatti,
maltillinen vasemmistolainen ja tämä näkemys siirtyi myös hänen lapsilleen.
Tellervo Koivisto on todennut, että hän on aina ollut demari.
Tellervo Koivisto ei poliitikon vuosinaan ollut mikään
kansan kiihottaja. Hän ei ollut pitkien puheitten nainen sen paremmin
eduskunnassa kuin kaupunginvaltuustossakaan. Kaupunginpolitiikassa hän sanoo
viihtyneensä, mutta ei niinkään eduskunnassa. Eri poliittisiin tehtäviin hän
tuli aina valituksi hurjilla äänimäärillä eikä hänen tarvinnut tehdä edes
rahoja nielevää vaalityötä.
Kirjasta saa kuvan ehkä vähän laiskansorttisesta
naisesta, joka tarvitsee tönäisyä lähteäkseen liikkeelle. Eräänlaisen henkisen tönäisyn hän sai 60 –luvun
lopulla, kun naisen asemasta alettiin julkaista enemmän kirjoja ja
lehtijuttuja. Kotirouva Tellervo Koivisto sai herätyksen, koska nämä
kirjoitukset osuivat hyvin lähelle hänen omaa maailmaansa. Tämä uusi tapa puhua
tasa-arvosta, sai Tellervo Koiviston toimimaan myös yhdistys 9:ssä. Näistä
vaiheista ja siitä ajattelusta Mattsson on kirjoittanut monipuolisesti.
1960- ja 70 luvuilla Tellervo Koivisto pakinoi Suomen
Kuvalehteen. Ne olivat lehdessä hyvin luettuja. Ne myös osaltaan saattoivat siivittää
Tellervon (ja samalla Manun) suosiota. Silloin ei ollut somemaailmasta vielä
aavistustakaan. Alussa Koiviston pakinointi oli sellaista hauskoja terveisiä kotirouvalta
-tyyliä, mutta vähitellen teksti muuttui enemmän politiikkaa ja yhteiskuntaa
tarkastelevaksi. Kirjan mukaan Tellervo Koiviston
löysi kirjoittamalla oman identiteettinsä.
Näinhän se usein on. Asiat hahmottuvat ja tarkentuvat kirjoittamalla
terävämmin kuin pelkästään niitä ajattelemalla.
Tellervo Koiviston totiseen olemukseen sopii hyvin hänen
osuvat, ironiaa tihkuvat ilmaisut. Pitäessään puhetta satakuntalaisessa
osakunnassa, hän kiteytti satakuntalaisuuden tuttuihin sanoihin ”karu, juro ja
lauluton”. Ehkä me satakuntalaiset
olemme päältä päin tällaisia, mutta kyllä me osaamme myös syttyä
intohimoisesti. Kirjan kuvat ja tekstit
kertovat tästäkin puolesta.
----
Kirjassa kerrotaan Tellervo Koiviston suorittaneen Turun
Systeman konekirjoitusosaston alkeiskurssin, jonka kesto oli 50 tuntia. Turun Systema kiersi maakunnissa kouluttamassa
halukkaita konekirjoittajiksi. Tällaisen Systeman kurssin kävin minäkin. Opin
kirjoittamaan kymmensormijärjestelmällä. Opin sen nopeasti enkä ole tätä ”sokeasti”
kirjoittamisen taitoa hukannut elämäni aikana. Ainakin tässä asiassa on tullut toteen
näytetyksi sanonta, että minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti