On varhainen maanantaiaamu. Istun saunan lauteilla ja nautin löylyjen ihanan pehmeästä lämmöstä. Ei tee mieli tehdä yhtään mitään, vain olla. On alkamassa viides kuukausi, kun viikkoni alkaa aamusaunalla ja -uinnilla. Saunassa on muutamia muitakin samalla aamurytmillä kulkevia ihmisiä. Seuraan kolmen naisen ryhmää. Ovat varmaan noin kahdeksan kymppisiä. Saunomisen jälkeen he kiinnittävät vesijuoksuvyöt ja kävelevät reilusti yli puoli tuntia. Uintiratani on kävelyalueen vieressä. Kuulen, kun tädit juttelevat keskenään koko kävelyn ajan.Välillä pysähtyvätkin toviksi altaan matalassa päässä. Tärkeämpää kuin kova kuntoilu, on yhdessäolo, seurustelu ja virkistäytyminen. Saunomisen jälkeen näen heidät hallin kahviossa. He ovat tehneet tätä yhdessä jo yli 20 vuotta.
Ystävälläni on motivoiva tavoite. Hän treenaa kuntosalilla, koska haluaa saada yhtä hyvän kunnon kuin minulla on. Hän on minua 14 vuotta nuorempi. Sanon kuitenkin varmuuden vuoksi, että hänellä on vahva taipumus liioitella puheitaan. Vaan kukapa sitä ei ottaisi kehuja totena vastaan.
Joku aika sitten olin Einon kanssa keskuspuistossa. Tapasimme siellä iloisen ja puheliaan naisen, ehkä vähän yli seitsemänkymppisen. Hänen harrastuksiinsa kuuluu ruoan tuominen linnuille ja peuroille. Samalla kunto kohoaa, kun kävelee metsässä ja kantaa selässään painavaa ruokareppua. Siinä kävellessämme hän kertoi elämästään, mies on kuollut ja 90 vuotias äitinsä on rullatuolissa. Sanoi, että yli kahdeksankymppisenä jaksaa vielä tehdä kaikkea, mutta 90 täytettyään ihminen romahtaa. Sanoin Einolle, nyt jatketaan matkaa. Vaikka kuinka olisi kiva keskustella, tuosta en halua kuulla enempää.
Ikävuoteni eivät helpota elämää, kuitenkin vuosikymmenien myötä tulleet liikkumisen rutiinit auttavat. Mutta on hetkiä, jolloin minäkin tarvitsen käskyttämistä. On päiviä, jolloin tukkoinen olo on niin vahva, ettei tee mieli tehdä yhtään mitään. Silloin haen Einon lenkkikaveriksi. Se on auttanut aina, mieli kevenee hetkessä. Toinen minua suuresti liikkumaan motivoiva tekijä on kuntokalenteri, johon olen kirjannut ja kirjaan kaikki jumpat, uimiset, kävelyt ja mitä ikinä harrastankin. Jos sunnuntaina huomaan, että nyt on tekeminen jäänyt viikolla vajaaksi, on korjaus tehtävä sunnuntaina. Kyllä ihminen vähän saa itseään pakottaa. On minulla sitten niitäkin tilanteita – tosin nykyään aika harvoin, jolloin joudun sanomaan itselleni, muista ikäsi, älä revittele.
Toivoisin, ettei elämässäni kovin nopeasti tapahtuisi radiaaleja muutoksia. Ehkä se on pähkähullu toive, kun kerran kaiken romahduttava vuosikymmen on jo turhan lähellä. Toisaalta en pyydä mahdottomia. Kunpa nuo nivelrikkoiset polvet eivät ärtyisi niin paljon, että estäisivät kävelyn ja uimisen. Toisaalta, kun kerran liike on lääke, niin kitinät pois ja ulos. Polvet tottuvat kävelyyn, kun ovat aikansa kipuilleet. Ihan uutena juttuna on noussut esiin pelko siitä, että mitä jos kesken oopperan/teatterin/leffan iskeekin kramppi reisiin? Sanokaa vielä, että ikä on vain numero.
Vaikka menee jankuttamiseksi, sanon silti: kävely on useilla mittareilla ja tutkimuksilla osoitettu liikuntamuodoksi, joka riittäisi monille tuomaan terveyttä ja virkeyttä elämään. Ei tarvitse kuin päivittäin lähteä ovesta ulos. Näin keväällä ulkoilu on vielä niin suurenmoista, kun mustarastaat heräävät laulamaan ja maailma on valoa tulvillaan. Ei ole savusumua, on raikkaita tuulia ja ihan pian kukkasetkin kurottavat maan alta esille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti