Anja Snellmannin kirjaa oli vaikea lukea ja ymmärtää. Toisaalta kirja on aivan selkeä tarina siskoksista, joista toisella on kitalakihalkio ja vaikea reuma. Vaikeus tulee siitä kaikesta muusta. Marun (ja Anjan) elämä ei kirjassa etene loogisessa järjestyksessä, vaan se hyppelehtii edes sun takaisin. Erilaiset sivupolut rasittavat lukemista. Välillä mennä loikitaan tutusta ympäristöstä, kodin komeroista Kreikkaan ja Intiaan. Ja puhutaan paljon muista, ulkopuolisista ihmisistä.Jos tämän kaiken sietää, kerronnasta alkaa saada otetta. Kasvaa ymmärrys pikkusiskon tilanteeseen. Millaista on olla murrosikäinen, kun isosisko kävelee oudosti ja on vetäytyvä. Mitä sanoa kavereille, kun totuutta ei kehtaa kertoa. On pakko valehdella. Omaa pahaa oloa ja avuttomuutta, syyllisyyttä saa kantaa koko elämänsä ajan. Hyviäkin tunteita on, mutta niiden näyttäminen ei tahdo onnistu. Eikä ihmisen silmistä näkyvää hätähuutoa nähdä tai ei osata lukea.
Honkasalon elokuva sai parhaan elokuvan Jussin ja myös ohjauksesta Jussin. Filmin kuvausta on kehuttu yli kaiken, kuvausta ja sen taiteellisuutta. Siitä on helppo olla samaa mieltä, mutta ei filmi varmaankaan ole mikään kassamagneetti.
Minulle kävi elokuvan kanssa vähän samalla tavalla kuin kirjan. Hetkittäin se otti täysin imuunsa, välillä olin ihan ulkona. Kestän aika huonosti pahuutta ja pahanolon tunteita. Niitä tässä filmissä riittää. On epätoivoa, pelkoa, hyvin vähän ystävyyttä ja rakkautta. Betonia koko elämä katsoi sitä miltä kulmalta tahansa.
Mutta poika, Johannes Brotherus, oli kertakaikkisen hellyttävä omaa identiteettiään etsivänä nuorena. Kaikki olisi voinut mennä toisinkin, ehkä. Tässä tarinassa siihen ei annettu mitään mahdollisuuksia.
Jotain ehdottoman hyvää oli sekä Betoniyössä että Pääomassa. Molemmissa on sellaista karheutta ja kauneutta, joka jää mieleen pitkäksi aikaa. Ja ehkä taas hitusen enemmän ymmärrän erilaisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti