Taas kevään tuulen
soi huilu iloinen.
Sen kutsun kuulen maan yltä murheisen.
Se riemun valjaat taas päästää valloilleen
puun oksat paljaat
se muuttaa harpukseen.
Toinen ja hyvin vahva runomuisto 50 -luvulta: Tampereella TSL:n järjestämällä kurssilla esiintyi Veikko Sinisalo. Vaikka aikaa on vierähtänyt puoli vuosisataa, muistan vieläkin mitä tämä suuri taiteilija esitti: Itkevän huilun. Tiedättehän tuon Larin Kyöstin ihanan ja aina yhtä vaikuttavan runon, joka alkaa näin:
mut en ääntä ma siihen saanut
aattelin: ei ole onneni haltia
soittajan lahjoja mulle jaannut
soi, seli, soi, seli, lahjoja jaannut
ja ma kaikille huilua näytin.
Runoudessa on voimaa, vaikka kaikkien runoilijoiden sanoma ei aina hetkessä aukeakaan. Eikä tarvitsekaan aueta. Eilen illalla muisteltiin teatteri Avoimien Ovien illassa Mirkka Rekolaa. Suomen Lausujain Liiton lausujat esittivät runoa ja proosaa, lopuksi vielä keskustelun kautta syvennettiin Rekolan runojen sanomaa. Rekolan runoissa on paljon mystiikkaa, ehkä ne ovat siksi jääneet itselleni vieraiksi. Mutta niin se vain on, että kun malttaa pysähtyä ja kuunnella, runoilijan sanoma alkaa avautua. Rekolan runoudessa ehkä kiehtovinta (minulle) on sen vahva aforistisuus.
Viimeisestä Elämäntarinasta löysin Eila Kostamon Rekolaa muistelevan kirjoituksen lopusta seuraavan herkun:
Parasta mitä muistan
oli käydä ostamassa
muistivihkoja
kova- ja vahakantisia
taskuunsopivia
kirjoittaa
parasta mitä muistan.
(Valekuun reitti 2004).
Ja kun minusta ihaninta on uusi vihko, tyhjät valkoiset sivut, jotka odottavat, odottavat...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti