Olen lukupiirissä, jossa olemme neljän vuoden aikana lukeneet monenlaisia kirjoja. Jotkut ovat kiehtoneet enemmän, toiset vähemmän. Kinnusen kirjasta pidimme kaikki aivan varauksetta. Eeva-Liisalla kirjan lukeminen jäi viime hetkeen. Hän haki kirjan lukupiiriä edeltävänä päivänä, aloitti lukemisen puolenpäivän jälkeen ja lopetti ennen puolta yötä, kun ei yksinkertaisesti malttanut lopettaa. Kirjan rakenne on sellainen, että se kannattaakin lukea aika tiiviillä tahdilla.
Neljäntienristeys on niin todellisen oloinen tarina meistä hiljaisista, puhumattomista suomalaisista, äkeistä ihmisistä, anopista, sodan tuomasta traumasta ja homoista silloin ja siihen aikaan kun homous oli vielä rikos. Kinnunen kirjoittaa kaikesta konstailemattomasti, hän ei selitä eikä moralisoi. Tällaista vain elämä oli ennen sotia ja sotien jälkeen aikana jolloin pitäjissä ei vielä ollut ulkovaloja eikä kodeissa jääkaappeja.
Lukupiirimme keskusteli, voiko kätilö Marja olla oikeasti totta. Kyllä voi, sillä kätilöitten on täytynyt tuohon aikaan olla vahvoja ja rohkeita naisia. Heidän työpaikkansa ei ollut steriili sairaala, vaan äidit synnyttivät hyvinkin alkeellisissa oloissa Suomen maaseudulla.. Kätilönä ei mikään hienohelma olisi pärjännyt, vaan siinä työssä naiselta tarvittiin aika ronskiakin otteita. Oliko Marjan tapa tyttärensä kanssa toimia oikea, onkin sitten toinen asia.
Mutta tämä ihmisen puhumattomuus, tämä vaikeus ilmaista tunteita, niin helliä kuin vihaisiakin. Se jähmettää ihmisen eikä sitten osata enää sitäkään vähää. Samalla kuitenkin ihmisellä on ikuinen kaipuu ihmisen luo. Tästä kaikesta Kinnunen on kirjoittanut lukemisenarvoisen kirjan.
Luen harvoin kirjaa ainakaan heti välittömästi uudelleen. Nyt tekee mieli aloittaa Neljäntienristeys alusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti