Kreikkalaiset vaihtoivat vallanpitäjät

Kreikkalaiset käyttivät hyväkseen mahdollisuutensa. Äänestivät Syrizan valtaan. Tätä on demokratia. Se antaa mahdollisuuden vaihtaa vallanpitäjiä. Kansa antoi äänensä puolueelle, joka on luvannut heille parempaa elämää. Puolueen lupaus oli, että kreikkalaisia koskevia asioita ei enää päätetä Brysselissä. Sanoma tavoitti erityisesti  ne ihmiset, jotka viime vuosina ovat menettäneet työnsä ja rahansa. Nyt on ihmisille annettu toivoa paremmasta, mutta saavatko he toivolleen vastinetta?

Kukaan ei vielä osaa sanoa, oliko Syrizan vaalivoitto hyvä asia. Kreikkalaisten puolesta toivon sen sitä olevan, mutta ensimmäiset tiedot herättävät syvää epäilyä.  Ainakaan kovin nopeaa muutosta parempaan tuskin on odotettavissa, niin syvään alhoon maa on vajonnut. Aurinko ja ouzo lämmittävät, mutta kun korruptio jatkuu, veroja ei makseta ja laskut lankeavat maksettavaksi, eivät ne paljon lohduta.

Suomalaiset eivät ainakaan vielä ole ottaneet mallia kreikkalaisista äänestäjistä. Meillä ei viime vuosikymmeninä ole valtaan äänestetty vasemmistopuolueita. Eikö meillä sitten olisi tarvetta suureen räjäytykseen? Hyvinvointivaltio on murtumassa, rahat eivät enää riitä ja työttömyys kasvaa.  Valtaosalla suomalaisista menee kuitenkin hyvin.

Leipäjonot ovat pitkät. Jonoissa olevat ovat usein myös ihmisiä, jotka näkevät, ettei äänestämisestä vaaleissa ole heille mitään hyötyä. 

He eivät lähde taistelemaan demokratian sallimin keinoin, vaikuttamaan äänellään. On helppo sanoa, ei kannata, kaikki puolueet ovat samanlaisia. Eivät ole. Entistä vakuuttuneempi olen asiasta, kun tänään kuuntelin  työnantajien järjestämän puolueiden puheenjohtajien vaalikeskustelun.

Suomalaisilla on sisua,mutta pitäisikö meillä olla myös kreikkalaista ylpeyttä, joka saisi meidät huutamaan ääneen. Nyt vetäydymme ja olemme hiljaa. Luovutamme. Eikä se ole vielä keskustelua, että samat nimet/nimimerkit kommentoivat somessa kaikkea mikä liikkuu.

x x x

Siitä puoluetentistä sen verran, että Stubb määritteli konsensuksen: se on sitä että tehdään päätöksiä kabineteissa. Sanoo mies, joka on samassa hallituksessa varsinaisen konsensusmies Lauri Ihalaisen kanssa.

Taas he pelkäävät

Ensi tiistaina on kulunut 70 vuotta siitä, kun puna-armeijan sotilaat vapauttivat Krakovan lähellä sijainneesta Auschwitzin tuhoamisleiristä ne seitsemän tuhatta vielä joten kuten hengissäolevaa luurangon laihaa ihmistä. Heikki Aittokoski kirjoittaa asiasta hyvin päivän Hesarissa.

Olen nähnyt kaksi keskitysleiriä.Toisen juuri tämän Auschwitzin ja toisen Münchenin tuntumassa olevan Dachaun. Molemmat juutalaisten tappoleirejä, suurten kärsimysten paikkoja. Muistan erityisesti Auschwitzin museosta vitriinin, jossa oli paljon kenkiä, pieniä lasten kenkiä, naisten kenkiä. Kun seisoin kaasukammiossa suihkujen alla, ei mielikuvitukseni riittänyt kuin ohuelti kuvittelemaan sitä tilannetta, kun hanoista ei suihkunutkaan vesi vaan tappava kaasu.

Tuhoamisleireillä tapettiin noin kolme miljoonaa juutalaista.Saman määrän on arvioitu kuolleen, siis tapetun,muualla. Hitlerin aikaisen maailman teot olivat hirvittävät. Hän ei ole ainoa oman kansansa tappaja, muitakin hirviöitä tiedämme. Osan jopa aivan lähimenneisyydestä. Silti niitä on vaikeaa tämän päivän maailmassa ymmärtää.

Vai onko sittenkään. Pariisin tapahtumat ovat nostaneet vahvasti esille juutalaisuuden.Taas he pelkäävät. Taas on rasismi päivän kova sana. Olen sen verran huonosti historiani lukenut, etten osaa sanoa, miksi juutalaiset ovat jatkuvan ahdistelun kohteena. Juutalaiset ovat aina olleet varakkaita, taitavia liikemiehiä, myös hyviä tieteeentekijöitä. Mutta eivät kai nämä voi olla syitä?

Aittokoski kirjoittaa, että rikos oli saksalaisten, mutta muistaminen on koko Euroopan velvollisuus. Aiheesta on kirjoitettu useita kirjoja, tehty erilaisia elokuvia. On monta tapaa perehtyä asiaan. Kirjankaan ei tarvitse aina olla pahimmasta päästä.

John Boynen kirja "Poika raidallisessa pyjamassa" on herkkä kertomus lapsista, jotka ystävystyvät, vaikka toinen on aidan toisella puolella raidallisessa pyjamassa. Art Spiegelmanin Maus -sarjakuvakirja on toisenlainen, mutta hienosti näistä traagisista ajoista kertova.

Elämää pienen snautseritytön kanssa

Viimeiset kaksi viikkoa olen keskittynyt koiraani. Hän on saanut kaiken huomioni, myös suuren määrän helliä rapsutuksia.

Loppiaisen tienoilla koiran kyljessä vuosia ollut patti paisui, muttui kovaksi ja vihaisenpunaiseksi. Eläinlääkärin diagnoosi: tulehtunut kasvain. Tapsulle määrättiin antibioottikuuri ja vuorokaudeksi hänen ylleen puettiin hieno verkkopaita (kuvassa). Verkkopaita vaihtui sideharsovyöhön, jota vaihdoin kaksi kolme kertaa päivässä. Patti alkoi erittämään verensekaista mätää. Sitä tuli ensin yhdestä isommasta aukosta, lopulta kahdesta. Patti pieneni melkein silmissä.

Tapsu on tosi taitava sylkemään pillerin leukakarvoihinsa tai sylkemään sen lattialle. Niinpä koiralle koittikin herkkuviikko: jauhelihaa, maksalaatikkoa, nakkeja, meetvurstia. Siinä sivussa meni pillerikin. Tapsu on ollut pirteä ja energinen, vaikkei ollenkaan ymmärrä, miksei saa nuolla kipupaikkaa. Lenkiltä tullessa kotipihassa menivät jarrut päälle, koska Tapsu tiesi, että edessä on veden valuttaminen kipeän paiseen päälle.

Käpälämäen tohtori leikkasi pois sekä vuotavan patin että rinnassa olleen pienemmän patin. Diagnoosi: tulehtunut talirauhaspatti, pienempi rasvakasvain.

Tapsu joutuu pitämään kauluria melkein kaksi viikkoa, tikkejä ei saa nuolla eikä koskea. Tapsu sopeutui kauluriin heti. Muutaman kerran ovenpielet ovat kolisseet, mutta mikään  lenkkeilyn este se ei ole ollut.

Onneksi on pakkaskelit.  Kun kaulurin takia ei voi haavojen suojaksi laittaa suojaavaa sadetakkia, piti keksiä muuta. Millan neulomat pannat ovat nyt olleet tosi hyvässä käytössä (kuvassa). Ne suojaavat sopivasti.

Lapset ovat ihmetelleet kauluria ja naapurin Rokka kiersi ja kaarsi, tuijotti mietteliäänä, mikä Tapsun päässä oikein on.

Tässä pikkuinen päiväunillaan.

Mukavaa luettavaa sadepäivänä

Siilin eleganssi on ihastuttava, kiltisti ironinen kirja pariisilaisesta hienostotalon ovenvartijarouvasta. Hän ei edes halua muulta näyttää, vaikka onkin asukkaita sivistyneempi. Muriel Barberyn Siilin eleganssi on ystävällinen tarina meistä, toisiamme ylenkatsovista ja itsetunnoltamme vajavaisista ihmisistä. Näemme vain sen mitä haluamme nähdä, emme sitä mikä meillä todellisuudessa on edessämme.

Toinen tärkeä henkilö kirjassa on 12 vuotta vanha tyttö, joka ajattelee seuraavana syntymäpäivänään tekevänsä itsemurhan, koska elämässä on niin kovin vähän hyviä asioita. Hän on rikkkaasta perheestä, jossa  kissat syövät luksussapuskaa ja jättävät karvojaan kaikkialle. Eikä kukaan huomaa, etteivät kissat välitä kenestäkään.

Pienessä kirjassa on paljon hyvää pohdintaa elämästä. Tarkkasilmäinen ja viisas tyttö näkee aikuisten jatkuvan kiireen, hän näkee mummoistaan, mitä on vanheneminen.  Koska hyvin vanhan ihmisen elämä ei ole kaunista, hyvää eikä iloista, silloin ihmisen pitäisi keskitttää voimansa tähän päivään, tyttö ajattelee.  Pidä mielessäsi se, että jonain päivänä olet vanhainkodissa. Ajatus siellä olevasta ilottomasta elämästä saa sinut ylittämään itsesi joka päivä. Toivoa sopii.

Kirja on käännetty vuonna 2011 ja siitä on tehty elokuvakin. Vahinko, että on jäänyt näkemättä.

Helsinkiläisten terveydenhoidosta

En kadehdi heitä, joiden on näinä aikoina tehtävä päätöksiä niin kunnan hallinnossa kuin valtionkin. Monien asioiden kuten esimerkiksi Sote -uudistuksen, on kestettävä pitkälle. Olin kuuntelemassa Maija Anttilaa. Hän on viidennen kauden valtuutettu, puoluekanta SDP. Maija Anttila kertoi miltä sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistaminen näyttää Helsingissä.  Esitys oli varsin valaiseva, sillä kun oma tiedon saanti on lähes vain julkisen median varassa, en ole voinut kovin tarkoin muodostaa kuvaa siitä missä ollaan ja mihin ollaan menossa.

On niin helppoa ajatella, että palvelujen pitää olla ihmisen lähellä. Suuri terveysasemien lukumäärä tarkoittaisi, että se olisi lähelläni. Tiedämme myös sen, että ajan saaminen lääkärille ei ole aina helppoa. Paitsi että se joillain alueilla on. Me helsinkiläiset olemme hyvin eriarvoisessa asemassa. Toiset saavat lääkärille ajan parissa päivässä, toiset eivät meinaa päästä edes aikavaraukseen. Toinen yhtä tärkeä kysymys on se, millaista palvelua saamme terveysasemalta.

Maija Anttila kertoi, että on alueita erityisesti itäisessä Helsingissä, joissa on käytössä yli 70 eri kieltä. Hyvin erilaisista kulttuureista tulevien ihmisten kohtaaminen on jo asia sinänsä, mutta käytännön ongelmana on tulkkaus. Tuleeko ihminen oikein ymmärretyksi, kun asiaa pyöritetään neljänkin tulkkauksen kautta?

Nyt on tavoitteena saada kaupunkiimme monipuolinen terveys- ja hyvinvointikeskus. Pilotti on Kalasatamassa. Olennaisinta tässä suuremmassa kokonaisuudessa on se, että  heti ensimmäisellä käynnillä ihminen saisi oikean diagnoosin ja hoidon, eikä häntä enää palloteltaisi luukulta toiselle, sanoi Maija Anttila. Väistämättä olemme siis menossa suurempiin kokonaisuuksiin. Suuruus sinällään ei ole hyvä eikä huono asia, vaan olennaista on palvelun laatu.

Jotta näin keskitetty toiminta palvelisi myös ikäihmisiä ja huonompikuntoisia, sen on oltava hyvien liikenneyhteyksien varrella. Aivan näinä päivinä on keskusteltu Marian sairaalan sopimisesta tähän tarkoitukseen.  Näyttää menevän, niin kuin oikein onkin, ettei Maria sovi tähän tarkoitukseen, yhteydet sinne ovat huonot.

Vierähtää vielä varmaan vuosia ennen kuin kaikki on toisin. Mutta niin kuin kokemuksesta tiedämme, kymmenen vuotta ihmiselämässä ei ole paljon mitään.

Kytömäen Kultarinnassa luonto on lähellä

Anni Kytömäen Kultarinta on kirja, jonka meinasin muutaman kymmenen sivua luettuani jättää silleen. Haluan lukea romaania, en luontokertomusta. Jatkoin kuitenkin, koska lukupiirin kirjaa ei voi jättää kesken. Onneksi. Vähitellen Kultarinta alkoi avautua ja ennenkaikkea, koskettaa. En yhtään ihmettele, miksi suomalaiset haluavat lukea suomalaisten kirjailijoiden kirjoja. Niin kuin tämäkin kirja, ne kertovat historiastamme. Kultarinta kertoo ajasta, jonka melkein olemme eläneet ja ajankohdasta, jota emme ole vieläkään osanneet käsitellä.

Kytömäki tuo kirjansa henkilöiden kautta esille historiamme tapahtumat vuosisadan alusta sodan kynnykselle. Niin vuoden 1918 tapahtumat kuin lapualaisuudenkin aika. Surullisenoloisesta kirjasta löytyi myös herkkiä rakastumisen ja tykkäämisen hetkiä.

Kytömäki osaa kirjoittaa koskettavasti. Itselleni tuli aivan pakahduttava olo, kun tajuntaan meni kaiki se paha, missä ihmiset silloin elivät.  Silloin kun punaiset huivit olivat kiellettyjä, kun sini-musta oli valttia.Vaikka kuinka tiedän ne ajat, olenhan pohjantähteni lukenut, silti ne aina vaan jysähtävät suoraan sieluun. Tässä kirjassa erityisesti lapset ovat väkivallan kohteena.  Sillä väkivaltaahan se on, kun lapsi väkisin irrotetaan läheisistään.

Luontoa, metsää, lintuja ja karhuja Kytömäki kuljettaa läpi kirjansa sillä tavoin, että alkuhermostumisen jälkeen en enää kiinnittänyt siihen huomiota kuin hetkittäin. Tarinoita olisi voinut vähentää, kustannustoimittaja olisi voinut olla tarkempi. Reilusti pienempi määrä luontokuvausta olisi jäntevöittänyt kerrontaa.

Kytömäen "luontokieli" on kaunista:  "aallot kurnuttavat kallionkoloissa", "punarinnan silmät kuin mustat helmet", "aurinko kauhoo pilvet tieltään", mutta liika on liikaa, kun kesken kermavaahtoisen ja mansikkahilloisen pannukakun syömisen laulaa satakieli.

Loppujen lopulta hyvä lukukokemus.

Onko pakko olla Brysselissä, jos ei tykkää...

Joulun alla olo oli sellainen, että vaaleihin on vielä pitkä aika. Vaan mitä vielä, vain reilut kolme kuukautta. Viime vuosina eduskuntavaalien äänestysprosentti ei ole ollut kehuttava.  Sitä ei ainakaan nosta se, että valtaisalla äänimäärällä EU:n parlamenttiin valittu henkilö jättää homman vajaa vuosi siitä, kun on tullut valituksi. Perussuomalaisten Halla-aho palaa eduskuntavaalien ehdokkaaksi. Mitä mahtavat ajatella hänen äänestäjänsä? Ihan turhaa antoivat äänensä miehelle, joka ei nyt sitten tykkää ollakaan Brysselissä.

Mepit ovat sanoneet, että yksikin ihminen voi saada EU:ssa paljon aikaa, mutta pitää olla aktiivinen ja ennen kaikkea verkostua, luoda yhteyksiä, harrastaa sosiaalista seurustelua. Kaikista ei ole tähän.

Vaalien alla korostuvat vastakkainasettelut.  Jokaisella puolueella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Viime vaalien voittajapuolue on erikoisessa tilanteessa. Kun Perussuomalaiset eivät voitostaan huolimatta ottaneet vastuuta kantaakseen, vaan jäivät huutelemaan oppositioon, on heidän nyt päästävä hallitukseen. Ajattelee Soini. Halla-aho on tullut kirkastamaan puolueen kuvaa maahanmuuttoa koskevissa asioissa. Jos kansa äänestää Halla-ahon linjauksien mukaan, en ymmärrä, miten Perussuomalaiset voisivat olla seuraavassakaan hallituksessa.

Maahanmuutto on Perussuomalaisten mielestä taloudellinen ongelma ja sosiaalinen ongelma.  Mutta he eivät sano, että se on myös ihmisoikeuskysymys. Ihan vain vertailun vuoksi, Libanonissa on asukkaita jotain 4,5 miljoonaa. Maa on ottanut Syyriasta vastaan miljoona pakolaista. Jotkut antavat vähästäänkin. Meillä, yhdessä maailman parhaiten hyvinvoivista maista, ollaan taas aloittamassa tiukan linjan keskustelu. Toivon totisesti, että keskustelu pysyy asiallisella tasolla. Meillä on korjattavia asioita, kyllä, mutta kaiken perusta on se, että maahanmuuttajat ovat ihmisiä, eivät vain numeroita.

Aitoa vai teeskenneltyä

Kulttuuri on ihmiselle tärkeää. On tärkeää kokea tunne-elämyksiä, on hyvä saada itkeä ja nauraa. Herkistyminen tekee mielelle hyvää. Keskustelu hyvästä tai huonosta taiteesta on turhaa. Ei ole huonoa ja hyvää. Taide on täyttänyt tehtävänsä, kun se koskettaa tunteitani, ja se on tehnyt vielä enemmän, jos se saa minut ajattelemaan ja näkemään maailmaa uudella tavalla.

En pidä itseäni kovin kyynisenä, mutta jotkut syksyn television ohjelmista ovat olleet kovin tarkoituksenmukaiselta vaikuttavaa herkistelyä.  Katsojat halutaan saada itkemään. Ehkä me itkemmekin, kun ruudussa itketään. Seurasin "Vain elämää" -jaksoja, koska siinä on perustaltaan hyvä idea. Mutta se vetistely näytti väkisin tehdyltä. Katsojat oli saatu sitä odottamaan, koska edellisissäkin jaksoissa oli itketty. Oli itkettävä vaikkei itkettänyt. Ihan kuin tärkeintä ei olisi laulu, vaan se, miten tähti osaa herkistellä. Teennäisyys paistaa helposti läpi, ihan kuin turha kehuminen.

Tuntuu kuin televisiossa esitettäisiin nykyään surullisia tarinoita paljon enemmän kuin ennen. Ehkä tarkoitus on antaa meille katsojille tilaisuus olla mukana kollektiivisessa tuskassa, toisen ihmisen vaikeuksissa. Näiden ohjelmien yleisotsikoksi  sopisi hyvin Hectorin laulun sanat "Hauras on elämä, hetkessä särkyvää" . En juurikaan seuraa näitä ohjelmia, ne tuntuvat niin tirkistelyltä, vaikkei ehkä ole niin tarkoitettu. Mutta jokainen valitkoon kulttuurikokemuksensa sieltä mistä haluaa, mikä minä olen sitä ohjaamaan.
Kiekukoon Anita Snellmannin kukko meille monipuolista kulttuurivuotta 2015!

Anita Snellmannin töissä hehkuvat tunteet ja elämä.  Hyvän mielen näyttely sulkeutuu 7.1.