Kytömäen Kultarinnassa luonto on lähellä

Anni Kytömäen Kultarinta on kirja, jonka meinasin muutaman kymmenen sivua luettuani jättää silleen. Haluan lukea romaania, en luontokertomusta. Jatkoin kuitenkin, koska lukupiirin kirjaa ei voi jättää kesken. Onneksi. Vähitellen Kultarinta alkoi avautua ja ennenkaikkea, koskettaa. En yhtään ihmettele, miksi suomalaiset haluavat lukea suomalaisten kirjailijoiden kirjoja. Niin kuin tämäkin kirja, ne kertovat historiastamme. Kultarinta kertoo ajasta, jonka melkein olemme eläneet ja ajankohdasta, jota emme ole vieläkään osanneet käsitellä.

Kytömäki tuo kirjansa henkilöiden kautta esille historiamme tapahtumat vuosisadan alusta sodan kynnykselle. Niin vuoden 1918 tapahtumat kuin lapualaisuudenkin aika. Surullisenoloisesta kirjasta löytyi myös herkkiä rakastumisen ja tykkäämisen hetkiä.

Kytömäki osaa kirjoittaa koskettavasti. Itselleni tuli aivan pakahduttava olo, kun tajuntaan meni kaiki se paha, missä ihmiset silloin elivät.  Silloin kun punaiset huivit olivat kiellettyjä, kun sini-musta oli valttia.Vaikka kuinka tiedän ne ajat, olenhan pohjantähteni lukenut, silti ne aina vaan jysähtävät suoraan sieluun. Tässä kirjassa erityisesti lapset ovat väkivallan kohteena.  Sillä väkivaltaahan se on, kun lapsi väkisin irrotetaan läheisistään.

Luontoa, metsää, lintuja ja karhuja Kytömäki kuljettaa läpi kirjansa sillä tavoin, että alkuhermostumisen jälkeen en enää kiinnittänyt siihen huomiota kuin hetkittäin. Tarinoita olisi voinut vähentää, kustannustoimittaja olisi voinut olla tarkempi. Reilusti pienempi määrä luontokuvausta olisi jäntevöittänyt kerrontaa.

Kytömäen "luontokieli" on kaunista:  "aallot kurnuttavat kallionkoloissa", "punarinnan silmät kuin mustat helmet", "aurinko kauhoo pilvet tieltään", mutta liika on liikaa, kun kesken kermavaahtoisen ja mansikkahilloisen pannukakun syömisen laulaa satakieli.

Loppujen lopulta hyvä lukukokemus.