Sitä saa mitä tilaa

Persujen puoluetoiminta ei nyt sinällään innosta, mutta kun tarjottimella tarjotaan, pakkohan siitä on jotain sanoa. Politiikka on välillä hyvin jännittävää ja kun ei itse ole mukana, siitä voi jopa nauttia. Tätä syksyä odotettiin kuumana poliittisena syksynä. Sellainen siitä tosiaan tuli, vaikka tuskin kukaan oletti persujen  tilanteen räjähtävän näin käsiin  jo nyt.

Sebastian Tynkkynen taitaa olla vain omaa kilpeään kiillottavat mies, jonka maailmankuva tuskin poikkeaa halla-aholaisesta ajattelusta. Eli rajat on pistettävä kiinni, suomalainen yhteiskunta ei teitä erivärisiä kaipaa. Tästä ei ole nyt kyse, vaan persujen demokratiakäsityksestä. Eli saako puolueen johtoon valittu kyseenalaistaa hallituksessa istuvan puolueensa toimintaa. Persuissa ei saa.  Soini on kärkäs korostamaan demokratiaa ja sääntöjen noudattamista. Mikä ihme sai hänet taustajoukkoineen antamaan Tynkkyselle lähtökäskyn?  Onhan se aika hassu juttu, että tyyppi erotetaan puolueesta, mutta silti hän voi jatkaa puoluehallituksessa. Saisipa olla kärpäsenä kokoushuoneen katossa.

Nähdyssä näytelmässä, joka vielä jatkuu, ei oikeasti ole ollut mitään naurettavaa, mutta irvileuat ovat ainakin somessa kunnostautuneet. Monen toimittajan ärhäköitymiseen vaikuttaa varmasti myös se, että Soini on viime vuodet vienyt heitä kuin pässiä narussa. Nyt maksetaan takaisin. Soinin omenat ja melonit ovat tarjottimella.

 Poliitikot eivät aina halua vastata esitettyyn kysymykseen. Soini on tässäkin ihan oma lukunsa. Johtaja ei vaivaudu vastaamaan jos kysymys ei miellytä. Siksi olikin tosi hauska juttu, kun hän sanoi, ettei Tynkkynen ole vastannut hänelle esitettyyn kysymykseen. Ei vaikka on kysytty kahteen kertaan. Hyvin on poika oppinut Johtajansa tavat.

 Ei tämä tähän jää, vaikka nuori mies hiljenisikin, sillä en hetkeäkään usko hänen puhuvan tyhjän päältä eli ettei hän tietäisi mitä kentällä puhutaan. Tuskin tämä kaikki on  Soinillekaan tullut yllätyksenä, sillä onhan hän tiennyt, millä tavoin ajattelevilta  persut ovat vaaleissa äänet saaneet.

Näin komean talon seinustalla pakolaiset toivotettiin tervetulleeksi Madridissa.

Terveisiä Madridista

On aina jännittävää tulla uuteen miljoonakaupunkiin. Mitenkähän se ottaa vieraan vastaan, sitä miettii. Madrid otti suoraan syliinsä. Tunnin sisällä tulostamme olimme jo herkkukinkkujen äärellä Museo den Jamonissa. Ei se mikään museo ollut, vaan kauppa ja baari. Ja huudon kera.Sopeuduimme tuossa tuokiossa. Eihän tällaisessa paikassa voi kuin viihtyä. Kauppahallissa myytiin enempi tapaksia,viiniä ja olutta kuin ruokaa alkutekijöissään. Kannattaisikohan Hakaniemen hallin tehdä opintomatka Madridiin? Kuva antaa aavistuksen paikasta.

Esto no es una crisis, es una estafa

Kun naisessa on aina asunut pieni vallankumouksellinen sielu, oli siinä ja siinä etten lähtenyt monen tuhannen marssijan mukaan. Eikä ollut hiljainen marssi. Iskulauseet kaikuivat ja musiikki soi. Poliisitkin olivat paikalla. Niinhän ne ovat Suomessakin, mutta enpä ole nähnyt meillä täkäläisten autoja. Eivät ne ihan tankkeja olleet. Vaalit ovat tulossa. On aika ilmaista mielipide. Täällä se tehdään kuuluvasti.

Ostin yhdeltä marssijalta kantaa ottavan, vähän äkäisesti kuvitetun kalenterin ensi vuodelle.  Jos eivät sanat aukea, kuvat kertovat riittävästi. Ehkä tätä voi soveltaa myös Suomessa, sillä uhat ja pelot ovat yhteiset, ihmisten toiveet kaikkialla samanlaiset. 

Pelkistettyä teatteria

Kansallisteatterin Omapohja -näyttämöllä Ria Kataja ja Mikko Nousiainen esittävät  pariskuntaa. joka kihelmöi keskinäisessä suhteessaan. Näyttämö on paljaaksi riisuttu, sen muodostaa vain jonkinlainen tumma laatikkomainen lava. Muita tekijöitä ei ole, on vain kaksi näyttelijää ja heidän puheensa. Sitä puhetta sitten riittääkin. Jos tämä näytelmä olisi tullut televisiosta, olisin varmaan aika nopeasti napsauttanut ruudun kiinni.  Nyt sitä mahdollisuutta ei ollut, mutta toisaalta, kyllä tämän sieti katsoa.  Jotain kai kertoo sekin, että  jälkeenpäin mietin, mihin se lähes kaksituntinen hävisi.

En tiedä, mikä tässä näytelmässä kiehtoi. Ehkä se oli Ria Katajan tapa pyörittää tekstiä. Mikko Nousiainen oli selkeästi tasapainoisemman oloinen, ei niin kaiken aikaa tuskainen kuin naisensa. Joka tapauksessa molemmat olivat hyviä. Kun lavalla ei ole ylimääräistä rekvisiittaa, ja  jos puhuttu sana ei pidä otteessaan, alkaa helposti seurata epäolennaisia asioita. Kuten Ria Katajan hiuksia ja kuinka hän jatkuvasti siirsi niitä pois kasvoiltaan.

"Keuhkot" -näytelmää on mainostettu ekologisena näytelmänä. Ei se sinne kovin vahvasti kallistunut, vaikka metsistä ja hiilijalanjäljistä puhuttiinkin.  Esimerkiksi näin:

"Mä voisin lentää New Yorkiin ja takasin joka päivä seittemän vuoden ajan enkä silti sais aikaseks yhtä isoo hiilijalanjälkee kuin tekemällä lapsen. Kymmenen tuhatta tonnia hiilidioksidia. Painaa saman verran kuin Eiffel -torni. Mä synnyttäisi Eiffel -tornin."
.
Enemmän kuin ekologiaa näytelmä kuvasi kahden aikuisen ihmisen epävarmuutta ja vähän kaaoksenomaista elämää, jossa rakastuttiin ja erottiin ja sitten taas oltiin yhdessä.

Omapohja on pieni teatteri, jossa äänet kantavat hyvin. Myös katsojien reaktiot. Näytelmä oli minusta enemmän vakava, no, ainakin asiat olivat vakavia. Dialogi oli kuitenkin hersyvää, se hymyilytti.  Muutama naiskatsoja pyrskähti muutaman kerran nauramaan varsin kovaäänisesti. Siinä jo ennätin miettiä, enkö itse ymmärrä näytelmän huumoria ollenkaan. Sellaista se on huumorinkin kanssa. Toinen nauraa kovaa, toinen hykertelee itsekseen.

Meillä on kahdet kasvot

Pidän mielelläni itseäni niin sanottuna 60 -lukulaisena. Pidän siitä huolimatta, etten ollut aktiivinen sen paremmin rauhan kuin muissakaan yhden asian liikkeissä. Jos oli altis yhteiskunnallisille vaikutteille - kuten olin - niin varmasti sen ajan henki tarttui. Jos ei muuten, niin kirjoista.

Lukupiirini viime kirjana oli Harper Leen kirja "Kuin surmaisi satakielen". Olin ostanut sen vuonna 1965 eli puolivuosisataa sitten. Löysin kirjahyllystäni muitakin 60-luvulla ilmestyneitä ja rotusorrosta kertovia kirjoja. Erkki Tuomiojan toimittamassa "Valkoisen vallan Afrikka" kirjassa hän kirjoittaa alkusanojensa lopussa näin:

"Kaikkien alueen asukkaiden kohtalot - niin afrikkalaisten, aasialaisten, sekarotuisten kuin valkoistenkin - liittyvät läheisesti yhteen. Tuntuu sitä kuin valkoiset politiikallaan ehdoin tahdoin kaivaisivat itselleen isoa hautaa. Se voi myös olla sama hauta, johon toiveet väkivallattomasta, vapaasta ja ihmisoikeuksia kunnioittavasta maailmasta haudataan." 
Tämä on kirjoitettu vuonna 1969.

Tänään myös me suomalaiset olemme peilin edessä: määrittelemmekö ihmisen arvon hänen ihonvärinsä perusteella.

"Kuin surmaisi satakielen" on kirjoitettu 50 -luvulla. Kirjaa lukiessa on syytä pitää mielessä millainen Amerikka ja sen etelävallat  siihen aikaan oli. Mustat eivät olleet mitään, enintään palvelijoita, valkoiset hallitsivat. Kirja on kertomus elämästä pienessä alabamalaisessa kaupungissa, jonka elämänmenoa ja ihmisiä tarkastellaan lapsen silmin. Se  tekee kirjasta kiltin, mutta myös hauskan ja rehellisen. Lapsi ei ole valmiiksi ennakkoluuloinen.

Harper Lee on itse alabamalainen. Siksi varmaan hän osaa niin herkullisesti kuvata pienen paikkakunnan hiljaista elämää, jossa naiset kokoontuvat iltapäivän kahvikutsuille ja  ovat iltaan mennessä pehmeitä kuin hikikarpaloilla ja hyvänhajuisella talkilla kuorrutetut leivokset. Tarina kulminoituu oikeusjuttuun. Valkoisen naisen sana mustan miehen sanaa vastaan. Usein valhe voittaa totuuden, koska  musta väri on tuomittu häviämään. Näin on ollut aina ja näin on liian usein vieläkin.

On hämmentävää huomata, miten jotkut asiat ovat vain vähän muuttuneet. Edelleenkin meillä on kahdet kasvot: osalla ihmisiä on hädän kasvot, osalla ei.  Ja me "paremmat" ihmiset emme näe hätää,  katsomme ohi tai ylhäältä alaspäin.

Arkiston kätköistä löydetty ja tänä vuonna julkaistu Harper Leen toinen kirja "Kaikki taivaan linnut" ei minua valloittanut paitsi kirjan loppupuoli, jossa rotukysymys nousi selkeästi esille. Mutta tässä kirjassa äänessä ovatkin aikuiset.

Eduskunta III ei silittele

Kun poistuin Eduskunta III näytöksestä Ryhmäteatterista, kohtasin rappukäytävässä Vesa Vierikon tuijottavat silmät Mielipuolen päiväkirjasta.  Olivatpa sopivan kysyvät: kukahan tässä maailmassa on mielipuoli tai vähintäänkin vähän hullu? Keihin voi uskoa?

Olo oli tyhjä reilun kolmen tunnin höykytyksen jälkeen. Sillä höykytykseltä se tuntui, kun syylliset nostettiin tikunnokkaan. Mikä oli faktaa, mikä fiktiota, sitä en aina tiennyt, mutta valtaosa sanotusta oli otettu poliitikkojen kirjoitetuista ja puhutuista teksteistä. 

Totta kai näytelmällä luotiin mielikuvaa politiikoista.

 Virkamiesten ja eritoten valtionvarainministeriön roolista on viime kuukausina puhuttu paljon. Näytelmässä he esiintyivät kasvottomina, huputettuina, mutta vahvaa valtaa käyttävinä.

Mikä saa ministerin nöyrtymään tai ehkä antautuminen on parempi sana, virkamiehille? Sekö, ettei itsellä ole riittävästi tietoa vai se, että luottamus virkamieheen on niin kova, ettei voi ollenkaan epäillä virkavastuulla puhuvaan ihmiseen. Mutta sittenkin, ihmisiä hekin ovat. Erehtyväisiä.

Muistan kun Eduskunta kakkonen sai minut raivoihini. Se oli niin epäoikeudenmukainen. Nyt tiesin etukäteen mitä odottaa, osasin jo nauraakin.  Esityksessä oli paljon hauskaa, mutta myös sellaista, joka sai hyvin hiljaiseksi. Tällainen teatterimuoto on siitä katala, että se näyttää mitä oikeasti tiedät  asioista. Siis et tiedä.  Ja niistäkin, joista jopa olet luullut jotain tietäväsi.

On siellä vallan huipulla kuka tahansa, aina tuntuu olevan kyse yhden vaihtoehdon politiikasta.  Jokainen menee vuorollaan EU:n selän taakse vaikkei tarvitsisi. Kyllähän se ensin naurattaa, kun näytelmässä kumotaan pääministeri Sipilän ukaasit valheina.  Mutta sitten jälkeenpäin: kuinka paljon meitä oikein huijataan.  Miksi meitä pelotellaan, että sieltä se komissio on juuri nyt tulossa sanomaan suorat sanat?

Näyelmässä oli paljon asioita, joiden pohtimista voisi jatkaa. Kotiin kävellessä ajattelin, tämä on demokratiaa, että meillä voidaan esittää tällaista. Eivät tästä kaikki tykkää, mutta minusta on hyvä, kun oma ajattelu saa uusia aineksia.