Majakanvartija muillekin kuin muumiriippuvaisille

 En ole muumiriippuvainen, mutta tunnistan itsessäni monia hepulin ja Pikku Myyn piirteitä. Teatteri Avoimissa Ovissa esitetään näytelmää, jossa naiset viettävät tuokioita muumien luojan Tove Janssonin jalkojen juuressa, ovat lähellä idoliaan.

Näytelmä ei ole esitys Tove Janssonista, vaan se peilaa kolmen naisen elämää  Janssonin kautta. Majakanvartijassa naiset nauravat, kipuilevat, itkevät ja loistavat.  Useasta pienestä kohtauksesta -  taitavasti toisiinsa sidotuista - syntyneessä näytelmässä on useita herkullisia hetkiä. Yksi hauskimmista oli muumiriippuvaisten tapaaminen. Päivät vain joskus ovat sellaisia hattivattipäiviä.

Joskus käy, niin kuin nyt minulle, että näytelmästä tuli ennen kaikkea kolmen naisen, kolmen näyttelijän juhla. Oli toki sisältöäkin, ei kai sitä ilman mitään voisi syntyäkään. Mutta nämä näyttelijät näyttämöllä Eeva Putro, Anu Koskinen ja Ella Pyhältö rakensivat  pienesti, mutta samalla niin hienosti, tarkasti ja koskettavasti vahvoja ja nautittavia kohtauksia. Että minä teistä pidin.

En haluaisi ketään nostaa erikseen esille, mutta Anu Koskisen Hemulin väitöstilaisuus oli hersyttävän hauska.  Dementiaa sairastavan äidin (Anu Koskinen) ja hänen tyttärensä (Ella Pyhältö) kohtaaminen oli herkkä ja raastava. Ja niin todellinen. Kyllä siinä kyyneleet silmiin nousivat.

"Minä piirrän sinua. Ja sinä piirrät minua. Kunnes kuolema meidät erottaa."

Näinkin siis voi teatterin keinoin ja hienolla näyttelijän työllä katsoa omaa elämää Tove Janssonin muumien maailman kautta. Eihän se maailma uskallanko, onko minusta siihen - ajatuksineen ole vain satua ja kuvittelua. Kohtaamme eri tilanteissa omat mörkömme.

Ymmärrän ihmisiä, joista on tullut muumiriippuvaisia.  Esimerkiksi Janssonin kirjan Taikatalven yksi pieni muumimamman vastaus esitettyyn kysymykseen syvän talviunen keskeltä kertoo niin paljon:

"Vastaus kohosi jostakin syvältä, sieltä missä asui naisellinen kiintymys perinteisiin: -surunauhat...ne ovat minun komerossani...ylimmällä hyllyllä...oikealla...Sitten hän vaipui jälleen uneen."

Golfmatkailua Canarialla

Pariviikkoisen golfmatkan jälkeen olo on nyt sekä tyhjä että hitusen avuton. Pitää ihan itse päättää mihin aikansa käyttää.  Enää en ole kuin sisäoppilaitoksessa, jossa ohjelma oli tarkasti määrätty: bussin lähtöajat, tiiausajat, ruoka-ajat. Kuulostaako kivalta? Ei, mutta silti se oli kivaa. Huolet olivat muilla, minun ei tarvinnut kuin nauttia kulloinkin tarjolla olevasta herkusta: golfista, ruoasta, seurustelusta, nukkumisesta. Yksinkertaista ja niin tervehdyttävää.

Sisäoppilaitos ei ehkä osu ihan nappiin, sillä olihan elämää ulkopuolella hotellinkin. Oli upea meri, rannan kävelytiet, baarit ja kaupat.  Ja loistava sää. Oli myös aikaa lukea ja seurata iPadin kautta mitä maailmalla tapahtuu. Se ulkopuolinen ei kauheasti kiinnostanut. Oli ihanaa kääntyä vain sisäänpäin, vain golfata ja seurustella ihmisten kanssa niin kuin ei mitään pahaa maailmaa olisikaan. Luulen, että tällainen loma on erityisesti työssäkäyville täydellistä terapiaa. Irtiotto arjesta. Mutta on se sitä myös eläkeläiselle. Rutiinit ovat kuolemaksi, siksi ne on välillä saatava rikki.

Golfloma on monella tapaa haastava. Se on sitä vielä enemmän, jos lähdet matkalle yksin. Miten sopeudut, tunnetko olevasi ulkopuolinen pariskuntien (useimmat ovat) keskellä vai saatko myös ihmisistä lisäenergiaa. Totta kai se on myös itsestä kiinni, mutta ainahan ei niin sanotusti natsaa. Kaksi viikkoa ei ole pitkä aika, mutta on kuitenkin silloin kun olet tunnista toiseen osa ryhmää. Siinä tarvitaan samoja asioita kuin elämässä yleensä: toisen huomioimista, läsnäoloa, kuuntelemista, luottamusta. Tyhjänpäiväisistä urputtamalla pilaat vain oman lomasi.

Suurin haaste on tietysti golf. Kymmenen peliä kahdessa viikossa. Jaksatko, osaatko ja ennen kaikkea, saatko onnistumisen kokemuksia. Ilman niitä mielentila kääntyy helposti nurjaksi.  Jos oma mieli jäkättää koko ajan omaa osaamattomuutta, inhottava kierre on valmis. Onneksi golfissa tulee kaikille epäonnistumisia ja onnistumisia. Se ei ole kenellekään pelkkää automatiikkaa. Peliseuran merkitys on suuri. Vietät noin viisi tuntia kolmen ihmisen seurassa. Onko ilmapiiri sellainen, että voit hengittää vähän kuin samassa ilmanalassa, että saat toisista voimaa etkä ala puristamaan grippiä sormenpäät valkoisina.  Nyt tuurasi peliseuran kanssa. Lyhyt yhteenveto: erityisen onnistunut matka.

Kuulin keskustelun, josta jäi mieleeni unelma: ykkösavauksella suoraan  par nelosen greenille. Tällä elän kesään.







Anfi Tauron väylät olivat kutkuttavia, kaukana tavanomaisista.

Kellokosken Prinsessa

Prinsessan tarinan tuntevat monet. Olin kuullut hänestä paljon, mutta en ollut nähnyt elokuvaa enkä lukenut Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan kirjoittamaa kirjaa. Otin kirjan matkalukemiseksi eikä se ollut ollenkaan huono valinta. Mielenkiintoinen ja todellinen tarina ihmisestä, joka 1930-luvulla joutui skitsofrenian vuoksi laitoshoitoon. Luin kertomuksen naisesta, jonka paineet mursivat.

Ehkä kukaan ei tietoisesti valitse elämää harhojen maailmassa, mutta Prinssesta lukiessani epäilin, ehkä jossain määrin niin voi tehdä. Olihan hänelläkin kaikkien harhojen keskellä kirkkaita hetkiä. Ehkä hän sillon ajatteli, että on helpompaa, paljon helpompaa, selvitä elämässä kuninkaallisena kuin Anna Svedholmina. 

En tiedä psykiatrian maailmasta paljoakaan, siksi olikin kiinnostavaa lukea myös mielisairaanhoidon kehityksestä. On hurjaa ajatella, miten erilaisten kokeilujen kautta, joissa hoidon kohteina ovat ihmiset, eivät rotat, on päädytty tämän päivän enemmän ihmistä kuunteleviin hoitoihin. Anna säästyi lobotomialta, mutta sai kyllä sähkösokkihoitoja, vaikka ne eivät hänelle apua tuoneetkaan.

Annalla oli hyvät geenit, hän eli 92 vuotiaaksi. Eikä edes dementoitunut. Muisti täsmälleen oikein kaikki ihmiset, joille hän oli antanut prinssin tai prinsessan nimen ja arvon. Kirja välittää kuvaa aivan ihastuttavan positiivisesta ja elämäniloisesta taiteilijasielusta, joka osasi ja halusi laulaa ja soittaa. Prinsessalla ei ollut tukenaan sukulaisia, mutta hänen lähipiirissään Kellokoskella oli paljon ymmärtäviä ihmisiä. Paikallisesta osuuspankista hän sai riittävästi shekkejä, jotta pystyi palkitsemaan alamaisiaan.

---------------

Kun katsoin Esa Suomisen fb:ssa välittämän videon kilometrien mittaisesta ruokajonosta Myllypurossa, en voi olla ajattelematta, kuinka moni heistä putoaa kyydistä. Menettää uskonsa selviytymiseen ja päätyy harhojen maailmaan kuin Prinsessa.

Keskellä kesää

Siitä on vuosia, kun olen viimeksi ollut Gran Canarialla. Nyt siis täällä eikä mikään näytä muuttuneen. Valkoihoiset pohjoismaalaiset ja eritoten saksalaiset grillaavat itseään niin kuin aina ennenkin.  Tunnen itseni selkeästi paremmaksi ihmiseksi. Minä sentään kävelen useita kilometrejä, työnnän golfkärryjä - ja nahka palaa ja paahtuu.

Sekä Meloneraksen että Anfi Tauron kentillä ovat kovilla olleet niin sieluni kuin kroppani. Ihan turhaan me Vuosaaren kentällä valitamme kukkuloista, jotka vievät pallomme. Tulkaapa tänne rotkojen maailmaan.

Ihan uusi juttu itselleni on älyauto. Se on pakollinen Anfi Tauron kentällä. Sen ymmärtää kerran kentän kierrettyään. Älyauto älytti minut täysin. Lähdin autolla ajaen etsimään pelikaverin palloa. Yhtäkkiä auto ei liiku mihinkään. Olin ajanut kielletylle alueelle. Pois pääsee peruuttamalla. Paitsi jos peruuttaa autonsa kallioon kiinni. Siinähän olin, auto ei liiku mihinkään suuntaan.  Takana vaara, edessä kielletty alue. Pääsin pois. Työntämällä.

Sanokaa vielä, etteikö matkailu avarra.

Hotellimme sisääntuloaula on kuin kirkko, sisäpiha tyylikäs espanjalaisen kylän plaza. Tarkoituksella tehtyjä.