Kapellimestari tarvitsee hyvät selkälihakset

Viime viikolla Esa-Pekka Salonen johti Stravinskyn Kevätuhrin Musiikkitalossa.  Radion Sinfoniaorkesteri soitti. Se on edelleen kuultavana sekä katsottavana Yle Areenasta. Samoin siihen liittyvät hienot Minna Lindgrenin toimittamat haastattelut. Sanoisin, että hyvin sivistävää.

Istuin Musiikkitalon kolmannella rivillä melkein kapellimestarin selän takana. Se tiesi sitä, että musiikin kuunteluun yhdistyi saumattomasti kapellimestarin seuranta. Hänen selkänsä ja  hänen tahtipuikkonsa liikkeet ja kasvoista näkyvä täydellinen keskittyminen olivat miltei silmieni  tasalla. Oli tosi valloittavaa nähdä läheltä Salosen työskentelyä.Nähdä, miten vahvalla rytmillä ja määrätietoisesti hän tahtipuikkoaan heilutteli.Vaikka ei se kyllä mitään heiluttelua ollut. Se oli mitä suurimmassa määrin hallittua käsien liikettä, joka sai voimansa hartioista ja selästä.

En tiedä, tarvitseeko Salosen selkä tällaisen johtamisen jälkeen hierontaa vai onko pikeminkin niin, että kun hän oikeasti käytti johtamisessa koko kroppaansa, hartianseutu ja lapaluut saivat niin paljon liikettä etteivät lihakset  pääse jumiutumaan. Luulen, että minulta jäi joku pakanallinen musiikkihetki kokematta, kun lumouduin seuraamaan Salosen vahvaa fyysistä johtamista.

Kun Esa -Pekka Salonen johtaa Stravinskyn Kevätuhria, sitä ei tehdä pienesti eikä vaatimattomasti. Ehkei tuollaista teosta voi niin tehdäkään. Kevätuhri on musiikkia, jonka rytmin suuriin vaihteluihin on kuulijan helppo upota, mutta on se varmaan hienoa myös kapellimestarille. Lindgren sanoikin tämän olevan yksi Salosen lempiteoksista.

Kevätuhri kertoo kevään kunniaksi järjestettävistä pakanallisista menoista, jossa yhden neidon on tanssittava itsensä kuoliaaksi. Kuulinko ja ymmärsinkö kaikkea tästä? En varmaankaan, mutta Hesarin otsikon kanssa on helppo olla samaa mieltä: Kevätuhri puhkesi rytmiraivoon.

Niin kuin huomasit, tämä ei ollut musiikkiarvostelu. Siihen minusta ei edes olisi, mutta sanon sentään jotain: fagotin soittoa oli hieno kuunnella.

Juha Vakkurin matkassa Afrikassa

On varmaan sama missä järjestyksesä Juha Vakkurin kirjat lukee. Ne eivät ole aikaan sidottuja eivätkä ole jatkokertomuksia.  Kirjat kertovat Afrikasta, valtaisan kokoisesta maan osasta, joka ei yhdellä kulkemisella aukea. Aukeaako koskaan ja kenellekään valkoihoiselle, en tiedä. Joka tapauksessa Juha Vakkuri on tehnyt voitavansa. Hän ei ole tyytynyt tarkastelemaan maata YK:n maastoauton kyydissä, johon siihenkin hänellä olisi ollut mahdollisuus. Vaan hän on siirtynyt maasta toiseen niin kuin paikalliset kulkevat, busseilla ja puskatakseilla.

Olen lukenut vasta kaksi hänen kirjoistaan. Kummassakaan ei kerrota ryöstöistä, ei pahoinpitelyistä, ei mistään sellaisesta. Kirjoissa kerrotaan paikallisista ihmisistä, ystävällisyydestä, byrokratiasta, pölyisistä kylistä, täysinäisistä busseista.

Juha Vakkuri on hämmentävä ihminen. Tai no en tiedä, onko hän hämmentävä,sillä enhän tunne koko miestä muuten kuin hänen  kirjojensa kautta. Ehkä on oikeampaa sanoa, että hänen tapansa matkustaa Afrikan sydämessä, on hämmentävä. Miten hän uskaltaa?  Kirjat antavat siihen yhden vastauksen. Hän suhtautuu afrikkalaisiin niin kuin ihmisiin suhtaudutaan. Kunnioittavasti ja ystävällisesti. Ehkä se, että hän on ainoa valkoihoinen, saa paikalliset antamaan hänelle rauhan. Ajattelevat varmaan, että tuosta miehestä tuskin on mitään haittaa.

Hänen kirjansa "Afrikan poikki" on ilmestynyt vuonna 2009. Otan tästä kirjasta vain yhden kohdan, joka kertoo siitä, että jo seitsemän vuotta siten hän näki sen mikä tänään on totta:

"Mitä syvemmälle Nigeriin ja Tsadiin menen, sitä selvemmin olen ekskursiolla köyhyyden ytimeen. Mitä näille maille voisi tehdä? Mitä nigeriläiset ja tsadilaiset itse voisivat tehdä? Lähteä vaeltamaan Saharan poikki Pohjois-Afrikkaan ja sieltä Eurooppaan? Sellaista kansainvaellusta on ennustettu liki 40 vuotta. Aktiivisimmat nuoret lähevät jo nyt kohti Eurooppaa, samalla tavalla kuin toimeliaat suomalaiset lähtivät aikoinaan siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin. Mutta vielä pakolaisia ei ole niin paljon, että sitä voitaisiin kutsua kansainvaellukseksi. Mitä pitää tapahtua, että miljoonat lähtevät ylittämään Saharaa? Kuinka monta menetettyä satoa? Kuinka monta diktaattorien hallitsemaa vuotta? Kuinka monta lapsikuolemaa omassa perheessä. Jos kansainvaellus Eurooppaan joskus tulee, se merkitsee satojen tuhansien tai kenties miljoonien kuolemaa. Useimmat matkalle lähtevät tietävät sen riskit. Mutta entä jos muita vaihtoehtoja ei ole? Kysyys siis Vakkuri kirjassaan.

Vuosi sitten olimme Suomessa keskellä kansainvaellusta. Olimme hämmentyneitä ja peloissamme. Lisäisikö ymmärtämystämme, jos vaikka lukisimme Vakkurin kokemuksia hänen Afrikan matkoiltaan? Uskoisin näin käyvän, sillä Vakkuri kirjoittaa afrikkalaisesta todellisuudesta ymmärtävästi ja viisaasti.

Antti Eskola kirjoittaa vanhuudesta

Ihmisen täytyy olla aika vanha, että vanhuudesta tulee hänen mieleensä Henry Theelin  laulu "Siell rantamökissäå istuupi hän, tuo vanhus harmajapää....  No ehkä 82 vuoden iässä oleva on sillä tavoin vanha, että hän on tanssinut tanssinsa lavoilla silloin, kun Henry Theel lauloi, siis joskus 50 -luvulla.

Professori Antti Eskola on kirjoittanut kirjan vanhuudesta, siitä miten vanhuus helpottaa, huolestuttaa mutta on myös kiinnostava. Eivät nämä tämän ikäiset vanhukset mitään vuosistaan välitä, vaan kirjoja syntyy. Tänä vuonna  91 vuotiaana kuolleelta Arne Nevanlinnalta ilmestyi kirja vielä tänä vuonna.

Eskola käsittelee kirjassaan ihan hyviä ja oikeita vanhuuteen liittyviä asioita, mutta niitä uskon asioita on ihan liian kanssa. Vaikka hän ei siis, kuten niin monta kertaa on sanottu, ole uskovainen. Silti vähempikin olisi  tällä kertaa riittänyt.

Vanhusten yksinäisyydestä puhutaan paljon. Siitä Eskolakin kirjoittaa ja miettii, miltä tuntuisi jos  Mummon kammarista tulisi ulkoiluttaja, "joka haluaa tehdä päivän hyvän teon lievittämällä hänelle sinänsä yhdentekevän vanhan miehen yksinäisyyttä".  Teoriassa hyvä ajatus, mutta ei sovi Eskolalle. Ei taitaisi sopia minullekaan, vielä.  Mutta toisaalta, kun Eskolakin (niin kuin minäkin) kaipaa keskusteluseuraa, niin mistä sen etukäteen voi tietää, etteikö sieltä  kammarista saattaisi tulla saattajaksi mielenkiintoinen, keskusteleva ihminen?

Eskola ei halua itselleen vierasta kävelyttäjää, mutta hän haluaa vierailta ihmisiltä kirjeitä, jotka käsittelisivät näitä hänen kirjoissaan olevia ajatuksia.
Kirjan  kiinnostavin osa oli otsikoitu "Vanhuuden psykologiaa: halut, kyvyt ja tarjoumat". Siinä Eskola pohtii professori Jyrki Jyrkämän esille nostamien käsitteiden kautta elämäämme. Mitä me vanhat vielä haluamme, mitä me osaamme ja mihin meille tarjotaan mahdollisuus.  Eskola on pohdiskeluissaan ihan pikkuisen ristiriitainen.  Hän toivoo, että hyvä ruoka, viina ja seksi säilyisivät hänen kuolemaansa saakka, mutta silti hän kokee ruuan laittamisen turhauttavana, koska tulos kuitenkin syödään ja jäljelle jäävät likaiset astiat.

Olisiko aiheellista haluta ruokaseuraa? Ja unohtaa kaupan valmisruuat. Vaan niinhän se kai menee, että mikä vielä muutama vuosi sitten kiinnosti ja halutti, se ei sitä enää tee.  Ei halua nähdä esimerkiksi ruuanlaitosta aiheutuvaa vaivaa, vaan menee yli siitä mistä  helpoiten pääsee. Toiminta vähän kaikessa kuin automatisoituu, niin kuin Eskola kirjoittaa. Tämän löytää itsestään jokainen vanhempi ihminen.

Kirjassa on useita sellaisia näkökulmia, joista olisi mukava keskustella noin suurin piirtein ikäistensä kanssa. Nuorempien kanssa ei ehkä löytyisi samanlaista oivallusta. Luulo tämäkin.