Kilpaurheilu kiihdyttää ja viihdyttää

Hiihtomuotia 60 -luvulla. Kuva otettu Käsivarren Lapissa, Peeralla.

Taas olen siinä tilanteessa, että oman elämän historia nousee, miten sen sanoisin, päivitykseen. Siiri Rantanen hiihtää, istuu palkintojensa keskellä, televisio haastattelee ja lehdissä on kuvia.  Taisipa tulla nuoremmillekin selväksi, kuka on Siiri Rantanen.  Viime vuosina olen hiihtoladulla ollessani naureskellut, että täältä tulee siirirantanen, hitaasti mutta varmasti. Vaan enpä tiedä, vieläkö sitten, kun olen 92v, hiihtelen edes hiljakseen niin kuin tämä entisaikojen kilpahiihdon sankari teki tällä viikolla.  Siiri Rantanen ja Mirja Hietamies olivat hyvin nuoren naisen idoleja silloin joskus. Ja luistelija Toivo Salonen, jonka lehtikuvat saivat huulipunapusuja. Niin nätti poika.

Voisin laulaa, että hiihtäjä olin itsekin. Isäni taisi yrittää minusta kilpahiihtäjää, ainakin hän huolella voiteli sukseni ja kannusti ladulle. Kyllä me sitten veljeni kanssa kahmimmekin kauhean määrän pikkulusikoita ja kakkulapioita ja sen sellaisia pieniä palkintoja niin Keikyän Yrityksen kuin kunnankin kilpailuista.  Joku tämän viikon hiihtäjistä sanoi, että ennen kilpailua pitää käydä yhtenään vessassa, kun vatsa on niin sekaisin. Muistan tämän hyvin. Toiset hermoilevat päällään, toiset vatsallaan.  Mutta kilpailemattakaan ei voinut olla, se oli enimmäkseen hauskaa.  

Kuin toisesta maailmasta, mutta yhtäkaikki, omaa historiaani edelleen: Lenita Airisto. Hän on ollut aina. Viime vuosien misseistä en pystyisi nimeämään ainuttakaan.  Mutta nämä Suomen neidot, Lenita ja Teija ja Armi, heitähän ei voi unohtaa.  En kuitenkaan sano, että muistan heidän valintansa kuin eilisen päivän. Mutta sen sanon, että he ovat edustaneet monella tapaa tosi laadukasta suomalaista naista. Vaikka olenkin joskus kommentoinut vähätellen Lenitaa, että jaksaakin räpättää joka paikassa, en silti voi olla ihailematta.  Vähättely on varmasti juontanut juuresta tästä meidän suomalaisuudestamme. Eihän tuollainen ”minäpä teille näytän” –tyyli oikein luontevasti meille istu.  Mutta Lenitalle on istunut monta vuosikymmentä.  Ehkä tässä on käynyt niin, että Lenitaankin voi tottua.  

En tiedä, keitä tästä ajasta muutaman vuosikymmenen kuluttua muistetaan, ketkä ovat somekulttuurin luomia tähtiä.Tuskin ainakaan nämä axelit, jotka haluavat jakaa muidenkin nähtäväksi oman osaamisensa tason sängyssä.

Mutta oli se silloin ennen jotenkin niin neitseellistä aikaa kilpaurheilussa. Ei ollut kuvaa, jota katsella, mutta silti radion edessä ei saanut olla kukaan.  Melkein kaiken näki, kun kuunteli Pekka Tiilikaisen kiihkeää selostusta.  Tänään ei tarvinnut kuvitella, tänään sen näki. En ollut edes ajatellut katsoa viiden kympin hiihtoa, mutta mitä vielä, melkein katsoin – 45 kilometriä näin sitä taistelua.  Pulssini rauhoittumiseen meni varmaan tunti. Sen taas kiihdytti Heikkisen Matti. Tässä on vielä toivoa, veri kiertää ja kuumeneekin.