Hanya Yanagihara: Pieni elämä on julma ja kaunis

Olisinko lukenut tämän kirjan, jos olisin tiennyt millainen se on? Voisin kysyä myös, haluanko tietää kaikesta siitä pahasta mitä aikuiset ihmiset tekevät lapsille ja nuorille. Milloin kirkon suojassa, milloin harrastuksissa, kotona, kaikkialla. Eikä vain silloin ennen vaan koko ajan. Tänäänkin.  Lähes päivittäin saamme lukea seksuaalisesta väkivallasta, jonka uhreja ovat nuoret. Pojat ja tytöt.

 En lopettanut kirjan lukemista siinä vaiheessa kun tajusin mistä on kyse.  En sulje tältä maailmalta silmiäni – miten voisinkaan – mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vaikeampaa on näiden rumien asioiden kohtaaminen.

”Pieni elämä” on yi 900 sivua käsittävä kirja, joka kertoo neljästä opiskelutoverista New Yorkissa. Ennen kaikkea kirja kertoo Judesta.  Se on kertomus hänen lapsuudestaan, munkkiveljien suorittamista pahoinpitelyistä ja raiskauksista.  Ja elämästä poikaprostituoituna. Vuosia kestänyttä hyväksikäyttöä hän ei pysty aikuisenakaan unohtamaan, vaan se seuraa koko ajan mukana. Vaikka Jude menestyi ja kouluttautui huippujuristiksi, hän ei kyennyt, ei osannut puhua ja purkaa omia kokemuksiaan vaan eli kuin niiden vankina. Menneisyys vaurioitti syvältä.  Se myös määritti hänen ihmissuhteensa. Uskallanko luottaa, uskallanko rakastaa.  

Judella oli lähellään useita ihmisiä, jotka osoittivat hänelle hyväksyntää ja rakkautta. Hän sai jopa uudet vanhemmat. Se ei kuitenkaan riittänyt, se ei ollut tarpeeksi.  Tai tavallaan, se oli myöhäistä.

Hanya Yanagiharan kirja on hyvin pakahduttava. Se laittoi tunteet liikkeelle. Ehkä on liioittelua sanoa, että olin miltei koko kirjan lukemisen ajan kuin vereslihalla muttei paljon toisinkaan.

Kaikesta pahasta huolimatta kirjaa voi silti sanoa myös rakkauskirjaksi.  Siinä on paljon vankkaa ja syvää rakkautta ja ystävyyttä. Hyvin kauniita kohtauksia kahden miehen välisestä rakkaudesta, vaikka kirja ei olekaan sinällään homoista kertova.

Yritin lukea kirjaa iltalukemisena, mutta aina se ei onnistunut.  Ja jos lukeminen onnistuikin, sitten ei nukkumisesta tullut mitään. Itketti vain ja tuntui pahalta.  

Kun olin lukenut noin 300 sivua, mietin, miksi tämä kouraisee niin syvältä. Tietysti vastaus on siihen selvä. Ei ole mahdollista lukea tuskaa tuntematta kirjaa, jossa lasta käytetään julmasti hyväksi.

Kun olin puolivälissä, ajattelin, nyt tämä jo saisi riittää. Miksi lukea kirjaa, joka vie yöuneni ja annan kirjan tapahtumien kertautua unissani.  En kuitenkaan jättänyt kirjaa kesken, ja hyvä niin. Sillä olihan siinä myös paljon hyviä ja valoisia hetkiä. Se oli vaikeasta aiheesta koukuttavasti kirjoitettu kirja.

On kirjoja, joita voi lukea aina uudelleen. Tätä kirjaa en haluaisi lukea. Mutta silti sanon, lukemisen arvoinen kirja.  En olisi toivonut, että se olisi jäänyt minulta lukemattomien kirjojen joukkoon.

Oopperaraiskaus

Olin eilen oopperassa nauttimassa Verdin musiikista. Trubaduurissa on paljon kaikkea hyvää. Olen kaukana musiikin ammattilaisesta eikä ooppera ole minulle mikään jokapäiväinen asia. Mitä enemmän olen vuosien varrella kuunnellut erilaisia oopperoita, sitä enemmän huomaan niistä pitäväni. Outoa(?) on ehkä se, että Wagnerin oopperat kiehtovat eniten. Mutta Trubaduurissa sain kyllä kokea, miten upeaa Verdin musiikki on.  Halusin hetkittäin vain sulkea silmäni ja antautua pelkkään kuuntelemiseen varsinkin silloin, kun sopraano Elena Stikhina lauloi.

Oopperan teema on ikiaikainen – rakkaus, viha, kuolema. Tragiikkaa on näyttämöllä yli tarpeen.  Nyt tässä esityksessä oli vielä muutakin, joka hämmensi.  Esitys melkein alkaa raiskauskohtauksella. Suuri joukko tummiin pukeutuneita miehiä ahdistelee tarjoilijatyttöä ja lopulta yksi raiskaa muiden katsellessa ja avustaessa.

Se oli kummallinen hetki katsomossa ainakin minulle. Kuuntelenko basson komeaa laulua vai katsonko samanaikaisesti näyttämöllä tapahtuvaa raiskauksen visualisointia?  Olenhan nyt kuitenkin vain oopperassa, kauniin ja syvästi koskettavan musiikin keskellä eikä muu maailma kaikkine #metoo –juttuineen pitäisi olla täällä,  vaan jossain toisessa todellisuudessa. Vai voiko olla toisia todellisuuksia?

Kansallisooppera on varoittanut oopperassa olevan kohtauksia, joista herkimmät ihmiset saattavat järkyttyä.  Tarvitseeko olla yliherkkä järkyttyäkseen tällaisesta? Pehmensin itselleni kohtauksen sillä tavoin, että jos tämä on kelvannut vuodesta 1852 alkaen, niin ehkä sen on kelvattava nytkin.  Ohjaaja ei ole katsonut tarpeelliseksi poistaa sitä esityksestä.

Näin asia ei kuitenkaan ole. Tähän ei olisi ollut pakkoa, vaan valinta oli täysin ohjaajan.

Asia valkeni minulle aamun Hesarista, jossa Taina Dahlbom kertoo kolumnissaan, että Trubaduuria on voitu esittää vuodesta 1852 saakka aina ilman raiskauskohtauksia. Tämä oli siis ohjaajalta uusi juttu, jolla hän halusi sanoa jotain. En tiedä, mitä.  Dahlbom kysyy samaa ja sanoo, ettei raiskauskohtaukselle löydy selitystä eikä jatkoa oopperassa.

Trubaduuri on selvästi naisvihamielinen ooppera. Siinä tönittiin, kaadettiin ja satutettiin naisia monin tavoin. Piti oikein miettiä, oliko väkivaltaista käyttäytymistä todella paljon vai jäikö raiskauskohtaus karuudessaan niin päähäni, että näin koko oopperan alkukohtauksen silmin. Ehkä se oli oopperan alkuperäinen henki, mutta ainakaan se ei olisi tarvinnut enää yhtään ylimääräistä naisväkivaltaa. 

Mitä tuntevat ja ajattelevat näissä kohtaukissa esiintyvät ihmiset. Dahlbom kirjoittaa:
Epäilen vahvasti, ettei tilanne ole ollut täysin ongelmaton käpälöijille, raiskaajalle ja viiltelijällekään. ”

Tästä kaikesta on puhuttu viime aikoina paljon, mutta mikä on muuttunut? Lainaan Dahlbomia:

 ”Ja nyt Kansallisoopperan Trubaduurissa nähdään, ettei tämä keskustelu ole vaikuttanut siellä, missä sen olisi pitänyt.”

Anni Kytömäki: Kivitasku

Tämä tarina voisi olla aivan tosi, ajattelin luettuani Anni Kytömäen kirjan Kivitasku. Mistä lienee Kytömäki kirjansa idean ammentanut, mutta hienosti hän liittää yhteen tätä päivää ja mennyttä. Ihmisiä ongelmiensa kanssa, mutta ei vain sitä. Kirja on sukupolviromaani, joka kuvaa hyvinkin erilaisista lähtökohdista olevien ihmisten elämää, jotka jännittävästi kutoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi.

Kytömäki rakentaa taitavasti kuvia ihmisten kohtaloista elävät he sitten Venäjän yksinvaltiaan alaisuudessa tai pienessä suomalaisessa kylässä. Tai elämästä tällä vuosituhannella.  Rinnakkain kulkevat venäläinen poliittinen vanki, suomalaisten rakkaus luontoon, kaipuu yksinkertaiseen elämään, haluun ja tarpeeseen paeta yksinäisyyteen. Kirjassa on paljon rakkautta, mutta se ei kaiken aikaa huuda kovaa, vaan on joskus hyvinkin piilotettua. Mutta sellaistahan elämä on, vivahteita täynnä.

Kytömäen luontosuhde on tässä kirjassa samanlainen kuin oli edellisessä. Sitä on paljon, vaikkei se taida ihan niin runsasta olla kuin Kultarinnassa. Ei luonnon läheisyys romaanissa ole mitenkään haitaksi varsinkin kun sitä tietää juuri tältä kirjailijalta odottaa. Mutta myönnän, että tällaiselle jalat maan pinnalla varsin tukevasti kulkevalle sitä on vähän liikaa. Kytömäen luontokieli on herkkää ja puhuttelevaa:  

”Metsä tiukuttaa ja pyrähtelee, yön ajaksi voimistunut talvi uupuu valvomaan, tuuli haukottelee aamua. ”

 Kytömäen toinen kirja on täsmälleen yhtä paksu kuin ensimmäinen oli, lähes kuusi ja puolisataa sivua. Kun Kultarinnassa oltiin metsässä ja karhujen myyttisessä maailmassa, tässä kalliot avautuvat ihmishahmoina. Tai sitten eivät. Sekä Kultarintaa että tätä kirjaa olisi voinut lyhentää sata- kaksisataa sivua eikä tarina olisi siitä kärsinyt. Mutta toisaalta, tällaisia lukuromaaneja on niin harvassa. Sitä paitsi Kytömäki osaa säilyttää jännitteen.  Tässä se ei ehkä ole tainnut olla aina kovin helppoa, koska tarinassa eletään, ei vain eri aikakausissa, vaan myös todella erilaisissa maailmoissa.

Alussa olin ymmälläni, missä nyt oikein mennään. Kytömäki  tutustuttaa kirjansa ihmisiin pikkuhiljaa. Ihan ensin on Helena. Kiltisti kerrottu, mutta hetkittäin hyvinkin kylmäävää asiaa. Sitten on Veka ja Sofia, joiden taakse piiloutuu enemmän kuin ensilukemalta tuntuu. Ylipäätään kirjan henkilöillä ei mene hyvin. Tai ehkä on parempi sanoa, että he eivät ole aina sinut itsensä kanssa. Tarina etenee monenlaisten kipujen kautta. Kaikkea ei aina heti ymmärräkään.  Mikä on Helenan salaisuus, mihin Sonja katoaa, kuka hän on.  Ja sitten toisaalla Maaria, noita, joka käy ”mustan mudan alla, vetten alla, pohjakivien alla”. On Katinka ja  Albert /Sergei, ruhjottu ja rujo mies johon lapsi rakastuu.  

 Suomen maaseutu on täynnä pikkuteitä ja kärrypolkuja, jotka ovat syntyneet vähitellen, ja joita alueella asuvat ovat kulkeneet ja muovanneet. On kiehtovaa ajatella kirjan Riutanlahtea itäsuomalaisessa järvimaisemassa, jonne kuljetaan ikivanhaa tietä, jota on aina kuljettu. Joka aikanaan on, ehkä, rakennettu venäläisten vankien pakkotyönä.

  Mitä pitemmälle tarina etenee, sitä tiiviimmin se ottaa mukaansa. Kytömäki on osannut piirtää draaman kaaren hyvin.