Tämä tarina voisi olla aivan tosi, ajattelin luettuani Anni
Kytömäen kirjan Kivitasku. Mistä lienee Kytömäki kirjansa idean ammentanut,
mutta hienosti hän liittää yhteen tätä päivää ja mennyttä. Ihmisiä ongelmiensa
kanssa, mutta ei vain sitä. Kirja on sukupolviromaani, joka kuvaa hyvinkin
erilaisista lähtökohdista olevien ihmisten elämää, jotka jännittävästi kutoutuvat
yhdeksi kokonaisuudeksi.
Kytömäki rakentaa taitavasti kuvia ihmisten kohtaloista
elävät he sitten Venäjän yksinvaltiaan alaisuudessa tai pienessä suomalaisessa
kylässä. Tai elämästä tällä vuosituhannella. Rinnakkain kulkevat venäläinen poliittinen
vanki, suomalaisten rakkaus luontoon, kaipuu yksinkertaiseen elämään, haluun ja
tarpeeseen paeta yksinäisyyteen. Kirjassa on paljon rakkautta, mutta se ei kaiken
aikaa huuda kovaa, vaan on joskus hyvinkin piilotettua. Mutta sellaistahan
elämä on, vivahteita täynnä.
Kytömäen luontosuhde on tässä kirjassa samanlainen kuin oli edellisessä. Sitä on paljon, vaikkei se taida ihan niin runsasta olla kuin
Kultarinnassa. Ei luonnon läheisyys romaanissa ole mitenkään haitaksi varsinkin
kun sitä tietää juuri tältä kirjailijalta odottaa. Mutta myönnän, että tällaiselle jalat maan
pinnalla varsin tukevasti kulkevalle sitä on vähän liikaa. Kytömäen luontokieli
on herkkää ja puhuttelevaa:
”Metsä
tiukuttaa ja pyrähtelee, yön ajaksi voimistunut talvi uupuu valvomaan, tuuli
haukottelee aamua. ”
Kytömäen toinen kirja
on täsmälleen yhtä paksu kuin ensimmäinen oli, lähes kuusi ja puolisataa
sivua. Kun Kultarinnassa oltiin metsässä ja karhujen myyttisessä maailmassa,
tässä kalliot avautuvat ihmishahmoina. Tai sitten eivät. Sekä Kultarintaa että
tätä kirjaa olisi voinut lyhentää sata- kaksisataa sivua eikä tarina olisi siitä
kärsinyt. Mutta toisaalta, tällaisia lukuromaaneja on niin harvassa. Sitä
paitsi Kytömäki osaa säilyttää jännitteen.
Tässä se ei ehkä ole tainnut olla aina kovin helppoa, koska tarinassa
eletään, ei vain eri aikakausissa, vaan myös todella erilaisissa maailmoissa.
Alussa olin ymmälläni, missä nyt oikein mennään. Kytömäki tutustuttaa kirjansa ihmisiin pikkuhiljaa.
Ihan ensin on Helena. Kiltisti kerrottu, mutta hetkittäin hyvinkin kylmäävää asiaa. Sitten on Veka ja Sofia, joiden taakse piiloutuu enemmän kuin
ensilukemalta tuntuu. Ylipäätään kirjan henkilöillä ei mene hyvin. Tai ehkä on
parempi sanoa, että he eivät ole aina sinut itsensä kanssa. Tarina etenee
monenlaisten kipujen kautta. Kaikkea ei aina heti ymmärräkään. Mikä on Helenan salaisuus, mihin Sonja
katoaa, kuka hän on. Ja sitten toisaalla
Maaria, noita, joka käy ”mustan mudan alla, vetten alla, pohjakivien alla”. On
Katinka ja Albert /Sergei, ruhjottu ja
rujo mies johon lapsi rakastuu.
Suomen maaseutu on
täynnä pikkuteitä ja kärrypolkuja, jotka ovat syntyneet vähitellen, ja joita
alueella asuvat ovat kulkeneet ja muovanneet. On kiehtovaa ajatella kirjan Riutanlahtea
itäsuomalaisessa järvimaisemassa, jonne kuljetaan ikivanhaa tietä, jota on aina
kuljettu. Joka aikanaan on, ehkä, rakennettu venäläisten vankien pakkotyönä.
Mitä pitemmälle tarina etenee, sitä tiiviimmin
se ottaa mukaansa. Kytömäki on osannut piirtää draaman kaaren hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti