Kirjasta "outolintu"

Kun Mikael Jungner valittiin SDP:n puoluesihteeriksi, ajattelin, onpa outo valinta.
Luin miehen kirjan "Outolintu". Pidän edelleen miestä outona mutta kiehtovana. Monta kertaa kirjaa lukiessani ajattelin, että on se hullu, mutta älykäs. Vapaan kasvatuksen saanut Jungner on osannut ja halunnut käyttäytyä  varsin vapaasti. Mies on juristi ja on sallinut itselleen kaikenlaiset toilailut.

Hänellä on hyvää tekstiä johtajuudesta ja myös omasta johtamisestaan Ylessä.  Minusta tuntuu, että hänen olisi pitänyt vielä tovi saada jatkaa Ylen pomona. Jungner kirjoittaa luottamuksesta ja politiikan peleistä. Luottamuksesta olen kyllä sitä mieltä, että se on ansaittava. Lahjana en osaa sitä nähdä. Eivätkä pelit politiikasta lopu. Kyynisyyden vaara on suuri, näyttää koskettaneen myös tätä miestä. Ehkä hänessä kuitenkin on edelleen niin paljon pientä poikaa, että positiivinen ote säilyy.

Tanssi Borzovin kanssa

Elämässä pitää olla haasteita. Eivätkä ne haasteet tarkoita laskuvarjolla hyppäämistä, vaikka tietty, joillekin oman rohkeutensa mittaaminen hullunrohkealla suorituksella voi olla se oikea haaste. Itse olen ollut aika rämäpäinen, kylmäänkin veteen hyppäävä tyyppi. Ehkei ihan kaikkeen olisi tarvinnut elämänsä varrella sukeltaa, mutta toisaalta, tuskin vahingoitin toisia ihmisiä. Jos sitten oma sielu vähän kärsikin, niin eipä se ole pahaa tehnyt.


Ratikan kyljessä mainostetaan elokuvaa Great Gatsby. Elokuva on taas kokenut uuden tulemisen, pitäisiköhän mennä katsomaan ja katsoa se nyt loppuun asti. Se oli joskus 1970 -luvun lopulla, kun elokuva meni ainakin Tampereella. Silloin filmin katsomisesta ei tullut yhtään mitään. Olin niin hermostunut, jännittynyt ja levoton, etten osannut ollenkaan keskittyä koko Kultahattuun. Lähdin kesken pois.

Seuraavana päivänä edessäni oli ensimmäinen televisio -esiintymiseni. Olin silloisessa työssäni ollut joidenkin juhlatilaisuuksien juontajana ja yhden sellaisen jälkeen sain TV -kakkoselta kutsun tulla koe-esiintymiseen. Ensin luulin pyyntöä pelkäksi vitsiksi, mutta totta se kuitenkin oli. Eikä tullut mieleenikään olla menemättä. Mitäs pyysivät!

Sen seurauksena olin sitten syksyn aikana neljässä urheiluaiheisessa KurVi -viihdeohjelmassa. Muistaakseni ohjelma tuli lauantai-iltana. Vastuu ohjelmassa oli Antero Viherkentällä. Mieleeni ei ohjelmanteosta ole jäänyt mitään erityistä. Paitsi se, että siihen meni aina kokonainen päivä ja sitten tietysti se ensimmäinen lähetys.

Se tapahtui Tampereen Jäähallista. TV2 oli saanut vieraaksen yhden kovimmista satasen pinkojista maailmassa. Hän oli Neuvostoliiton Valeri Borzov, jota ohjelmassa haastattelin. Olin saanut naamaani sellaisen meikkauksen, etteivät tutut varmaankaan minua tunnistaneet ja itse tunsin itseni täysin oudoksi. Itse ohjelmasta ei ole paljon muistoja, mutta iltamyöhällä meidät vietiin Tampereen yöelämään, kaupungin kattojen yläpuolelle Hämeensiltaan.

 Ja siellähän se sitten tapahtui, pääsin tanssilattialle tumman ja komean Borzovin kanssa. Tanssimme hyvin hillitysti.

Tämän päivän elämässäni haasteet eivät ole suuren suuria. Tai ehkä kuitenkin ovat, mutta ne ovat vaan erilaisia kuin nuorempana. Nyt pitäisi osata elää sillä tavoin, että joutuu "käyttämään" itseään, sekä kroppaansa että päätänsä. Ettei homehdu eikä jämähdä. Siksi minä näitä blogejakin kirjoittelen etteivät aivoni aivan surkastuisi. Hetkittäin haasteellista.

Onnellisuus on monia asioita

Asiat limittyvät joskus hauskasti. Lueskelin kevään Solidaarisuus -lehteä, joka käsitteli onnellisuutta meillä, Nicaraguassa, Ugandassa ja Somalimaassa. Tuossapa hyvä blogin aihe, ajattelin. Sain potkua lisää luettuani päivän Hesarista  Markku Ojasen haastattelun. Hän on kirjoittanut kirjan onnellisuudesta tai kai pikemmin onnellisuuden esteistä, joista suurimmiksi hän sanoo yksinäisyyden, katkeruuden ja pelon

Kovin erilaisista lähtökohdista me haemme onnellista elämää. Suomalaiset elävät onnen maassa. Satumaassa. 2000 -luvun tutkimus kertoo, että me olemme kahdeksanneksi onnellisin maa maailmassa. Työtön, vähillä rahoilla elävä tai sairas ihminen ei varmaankaan pohdi omaa onnellisuuttaan, mutta ei myöskään rahan runsaus takaa onnellista elämää.

Nicaraguassa onnellisuus liittyy siihen, kuinka täydesti ihmiset voivat elää omaa elämäänsä. Köyhät ihmiset pelkäävät muutosta, tietojen ja taitojen puute pitää köyhyydessä silloinkin kun olisi mahdollisuus parempaan. Eikä nälkäinen ole onnellinen.

Ugandassa on koulutettu yhteisöaktivisteja puuttumaan perheväkivaltaan. He yrittävät luoda turvallisuutta, vaikuttaa siihen, ettei vaimoja ja lapsia pahoinpidellä. Adrine Kesande sanoi: "ihminen tarvitsee hyvän aviosuhteen, vapautta ja turvallisuutta ollakseen onnellinen." Ja vielä: viihdyn työssäni, pomoni pitävät minusta eivätkä ahdistele.

Somalimaa: "jokainen meistä haluaa tulla onnelliseksi. Kun oma maa ei pysty tarjoamaan hyvinvointia, sitä lähdetään etsimään muualta".

Emmepä paljon eroa toisistamme, me maailman lapset Afrikassa ja Suomessa.

On helppo uskoa, että optimistinen ihminen on onnellisempi kuin pessimistinen.  Eli oman hyvinvointimme kannalta on olennaisen tärkeää,  miten me suhtaudumme elämään. Ja toisiin ihmisiin. Myönteisesti ja rohkeasti vai peläten kaikkea uutta ja erilaista.

Markku Ojanen sanoo, että ihmisyyteen kuuluu kateellisuus, mutta epäoikeudenmukaisuuden huomioiminen ei ole kateutta. Kateellinen ihminen voisi kyllä miettiä, mitä oikeastaan kadehtii. Kannattaako naapurin uuden auton tai uuden onnen kadehtimisella saada itsensä tyytymättömäksi ja pahimmassa tapauksessa oikein katkeroituneeksi ihmiseksi?

Onnellisuus ei ole jatkuva olotila. Se koostuu monista pienistä hetkistä.
Kun mustarastas heläyttää iltasoittonsa, sen kuuleminen on onnea.

-----

Solidaarisuus on vuonna 1970 perustettu suomalainen kehitysyhteistyöjärjestö.
Solidaarisuuden työstä hyötyy 150 000 ihmistä Nicaraguassa, Ugandassa ja Somalimaassa.
www.solidaarisuus.fi.

Moraalitonta toimintaa

Mistä vihapuhe kumpuaa? Mikä saa tavallisen suomalaisen käyttämään uhkaavaa, solvaavaa ja suorastaan ala-arvoista kieltä?

En ole  seurannut verkossa tapahtuvaa keskustelua, mutta olen tietysti kuullut kasvavasta vihapuheesta. YLEn uutisointi asiasta havahdutti.  Ihmiset kertovat omalla nimellään ja kasvoillaan, miten heitä on uhattu ja millaisia viestejä he ovat saaneet. Se  todella konkretisoi vihapuheen kamaluuden.

Keitä te kirjoittajat oikein olette, mitä teille itsellenne on sattunut, että käytätte tällaista kieltä?

Ehkei se kaikki ole vihapuhetta, vaan oman huonon olon sanelemaa tekstiä, joka pitää syytää julkisuudesta tutuille ihmisille. Poliitikoille, toimittajille, tutkijoille ja piispoille. Muun muassa.  Varmaankaan viesteillä ei aina tarkoiteta sitä pahinta eli kun uhkaan sinut tappaa, niin siitä ei seuraa sen enempää.  Silti en uhkaavaa sanomaa vähättelisi.

Luin jostain, että valtaosa vihateksteistä kirjoitetaan myöhäisenä lauantai-iltana. Yksi tulkinta voisi olla, että kun on juotu vihaviinaa, niin johonkin kiukku on  purettava. Pitää saada sanoa. Ja sanoa se niin rumasti ja törkeästi kuin ikinä osaa. Eikä enää riitä se, että sen saa huutaa kotona vaimolle. Eikä siihen riitä kansanradio, koska siellä ei voi solvata ihmistä.

Miksiköhän oletan, että useimmat haukkujat ovat miehiä? Ehkä siitä, että niin usein haukku on kohdentunut naisiin ja nimenomaan vahvoihin naisiin. Vihaiset miehet uhkaavat väkivallalla, kun osaaminen ei muuhun riitä.  Ovatkohan haukkujat pieniä poikia, joille äiti on pitänyt pliian kovaa komentoa vai naissuhteissaan pettyneitä "sankareita", tiedä tuota. Itsenäinen ja itseensä luottava nainen osaa pitää puolensa ilman että hänen tarvitsee käyttää fyysistä voimaa. Se saattaa häiritä itsetunnoltaan heikompien miesten elämää. Sitten ei enää osata sanoa muuta kuin  " he ovat niitä itsestään liikaa luulevia ämmiä".

Osaa suomalaisia yhdistää viha ja epäluulo kaikkea ulkomaalaista ja kaikkea sellaista vierasta kohtaan, mikä ei ole tuttua omasta ympäristöstä. Kuka raivoaa eri värisistä ihmisistä, ruotsin kielestä, kuka erilaisista parisuhteista.  Ehkä kaiken takana on suuri pelko. Pelko kaiken muuttumisesta. Ja muutoshan ei koskaan tunnu hyvältä.  Ihminen on sama kuin ennenkin kaikkine tunteineen, mutta maailma nyt vain yksinkertaisesti on toinen. Parempi ja huonompi,mihin sitä nyt kukin haluaakaan verrata.

Ehkä kaiken  keskellä voi olla vaikeaa  kuulla ja ymmärtää muuttuvaa maailmaa, mutta ei rumien huutaminen eikä ihmisten pelottelu mitään auta. Mahtaako siitä tulla edes  itselle hyvää oloa.  Ei se nyt kauhean kohottavaa ole ajatella, että sainpas sanottua - kun sen tekee nimettömänä. Eikä varsinkaan kasvoista kasvoihin, vaan verkossa.
Sanoisin, että aika moraalitonta toimintaa.

Rahan valtaa vastaan

Päätin sivistää itseäni. Käväisin viikonloppuna Sosiaalifoorumissa, jossa käsiteltiin mm. veroparatiiseja.  Asia, josta on puhuttu, mutta josta tulevaisuudessa puhutaan varmasti yhä enemmän. Miten ihmeessä tässä järjestäytyneessä maailmassa - nimenomaan eurooppalaisessa maailmassa - on voinut kehittyä ja kasvaa tällainen systeemi, joka antaa rikkaille mahdollisuuden mellastaa ilman vastuuta?

Matti Kohonen kertoi veroparatiiseja tutkitun kauan, mutta selvyyttä niistä ei ole saatu. Kyse ei ole mistään pikkusummista, sillä on arvioitu, että yli puolet maailman kaupasta kulkisi veroparatiisien kautta.  Se tietää siis hurjaa määrää saamatta jääneitä veromarkkoja. Eniten salaisia tilejä on Sveitsissä, mutta Britannian Cayman saaret tulee heti perässä, seuraavina Luxembourg ja Hong Kong.

Oman lukunsa muodostaa rikollinen raha: huumekauppa, ihmisten salakuljetus, varastetut autot, tullaamattomt savukkeet. Rikollisesti hankitun rahan peseminen onnistuu helposti kaikkialla maailmassa, sanovat asiaa tutkineet. Rikollisesti hankittu raha käytetään rikollisesti eli siitä saa osansa mafia ja terroristit.  Kai tähän on jotain jarruja saatu, mutta luultavasti ne ovat kuin pisara meressä.

Suomessa on kaupparekisteri, josta selviävät kaikkien yrityksien tiedot, mutta toisin on muualla. EU voisi tietysti aloittaa omasta pesästään ja kieltää pankkisalaisuudet EU -maissa kuten Luxenbourgissa, Irlannissa, Itävallassa ja Belgiassa. Olisihan sekin jo alku. Vaan en tiedä, mitä pitäisi tapahtua, että avoimuus tässä asiassa lisääntyisi. Nykytilanteesta on pitkä matka avoimeen rahatalouteen. Veronkierto ja rahanpesu ovat laajoja ja osin hyväksyttyjä.

Ehkä asia alkaa purkautua sisältä käsin. Päivän uutinen kertoo Hervé Falcianista, joka työskenteli Sveitsissä brittiläisessä HSBC -pankissa ohjelmistokehittäjänä.  Hänen sanotaan varastaneen 130 000 salaisen tilin tiedot.

Sveitsin lakien mukaan Falciani on rikollinen, ja he haluavat hänet Sveitsiin tuomittavaksi. Espanjalaiset ovat eri mieltä eikä ihme, silä onhan Falcianin tietojen avulla saatu Espanjan valtion kassaan 250 miljoonaa euroa. Kai sellaisesta kiittäisi jokainen valtio ja varsinkin  sellainen valtio, jolla menee niin  huonosti kuin Espanjalla tänään. Siinä maassa voi hyvin vain jalkapallo.

 Falcianin tiedoilla on voitu periä satoja miljoonia euroja pimitettyjä veroja myös Ranskassa ja Italiassa. Sama maailman suurimpiin pankkeihin lukeutuva HSBC jäi Yhdysvalloissa juuri kiinni Meksikon huumejengien rahanpesusta.  Niin kuin Falciani sanoo, pankki ei tarvitse veroparatiiseja,  vaan se on itsessään sellainen.

Huuda tässä sitten moraalista ja oikeudenmukaisuudesta! Onneksi on aina ihmisiä, jotka haluavat huutaa. Helsingin sosiaalifoorumissa puhuttiin paljon ja monista asioista. Foorumin tavoitteena on, mikäs muu kuin parantaa maailmaa. Ja niin kuin foorumin lehtisessä sanotaan: " Rahan valta ja ahneuden dynamiikka ei saa jyrätä ihmisarvoa."

Viikko pelkkää herkuttelua!

Nyt on pakko tunnustaa, että tämän hetkisessä elämässäni saan suurimman nautinnon hyvästä ruoasta. Jos nyt ihan vähän liioittelen. Ruoka on hyvin tärkeä asia ainakin silloin, kun olen matkoilla ulkomailla. Olisihan se kauhea pettymys, jos en saisi lomamatkalla kokea yhtään ruokanautintoa.

Viime viikon matkalla ei ollut pulaa suurista nautinnon hetkistä. Turkki on maa, jossa osataan tehdä hyvää ja mieleistäni ruokaa. Olen lähes kaikkiruokainen, mutta juuri tässä maassa kasvisruoka valloittaa minut täysin. Miten osaavatkin tehdä niitä niin monipuolisesti.  Olen huomannut erityisesti Italiassa, että alkuruoat ovat usein pääruokia parempia ja vähän niin oli nyt Turkissakin.

Buffeepöydän antimista jäivät erityisesti mieleeni eri tavoin valmistetut paprikat ja munakoisot. Grillattuna, paahdetuttuna, täytettynä ja soseutettuna.  Lisänä täyteläistä ja mintulla maustettua jogurttia. Voisin elää tällaisella ruoalla. Pitihän sitä tietysti maistaa lammasta - miltei suli suussa -  sekä jauhetusta pihvilihasta ja lampaasta valmistettua, vahvasti maustettut adana kebabia. Kalan suhteen olen vähän ronkeli, koska Suomessa on maailman paras kala, mutta sea bass oli hyvää, ei käy kiistäminen.

Olisi pitänyt kysyä, kuinka paljon henkilökuntaa hotellimme keittiössä oli. Ihan pienellä määrällä ei näitä päivittäisiä ruokia tehty.  Joka ilta tarjolla oli kymmenittäin pieniä, miltei kuin snapsilaseihin tehtyjä annoksia. Kattaus oli  kaunis ja houkutteleva.

Pohdimme, mihin joutuu loppuruoka. Ainakin osa meni tyylikkäästi kierrätykseen. Seuraavana päivänä kasviksia oli erilaisissa liha-ja kalapadoissa,  aamiaisella tarjottiin erinomaisella täytteellä valmistettuja suolaisia voitaikinaleivonnaisia. Leipää ei tarvinnut syödä, oli nin paljon muita herkkuja ja aamusta alkaen tarjolla oli erilaisia pullia ja makeaa.
Jälkiruokapöytä olikin sitten oma lukunsa. Mantelista ja hunajasta valmistettu baklava on, sanoisinko äärimmäisen makea herkku, mutta huomasin aika usein sortuvani suklaaseen, jota lajia kakkuina ja pikkuleivoksina oli useampaakin sorttia.

Eipä tässä muu auta kuin aloittaa kokeilut, koska satun omistamaan turkkilaisen keittokirjan. Ensimmäiseksi ruoaksi ajattelin tehdä "Yogurtlu Havucia".  Se on porkkanaa jogurtissa.

Olin siis golfmatkalla Turkin Belekissä. Aurinko paistoi koko viikon, linnut lauloivat ja kukat kukkivat. Mitä minä näistä kirjoittaisin, kun parasta kaikessa oli ruoka!

Ja kun mikään ei ole turistille tarpeeksi hyvää, niin kesällä hotellin keittiössä vierailee Michelin - tähtiä saaneiden ravintoloiden kokkeja muualta maailmasta. Voi kun nyt eivät pilaisi hyvää turkkilaista ruokaa.

Totta vai mielikuvaa?

Kolmosen ratikassa tuoksahti viina. Nuorehko mies puoliltapäivin hyvin lievässä tilassa.  Lähes siistin näköinen, lieneekö työtön vai olisiko lomalla vai kulkeeko muuten vaan omia polkujaan?  Annoin mielikuvitukseni laukata itselleni täysin vierasta ihmistä katsellessa. Ja haistellessa.

Näinhän teemme kaiken aikaa. Luomme mielikuvia asioista ja ihmisistä, joita emme ole koskaan tavanneet. Lehtien imagojutut ovat tässä hyväksi avuksi. Kaikkihan me olemme tienneet, millainen ihminen on Matti Nykänen tai  Katri Helena. Kunnes sitten tulevat panurajalat. Ja taas saa mielikuvamme täytettä.

Kotini lähettyvillä asuu aika iäkäs, hyvin pitkä ja laiha nainen. Hän kävelee hitaasti ja varovaisesti, mutta vakaasti. Olisiko entinen opettaja, mietin.  Sitten saan kuulla, hän on diakonissa. Muistan lapsuudesta kylämme diakonissan, hän oli jotenkin harmaa ja hiljainen, mutta hänen tehtävänsä olikin olla auttava käsi. Heijastaako siis ihmisen olemus hänen työtään tai tehtäväänsä?

Ennen saattoi ihmisen ulkonäöstä päätellä hänen asemansa yhteiskunnan portailla.  Oli pastori, kauppias, apteekkari, opettaja. Eivätpä opettajat enää erotu ainakaan pukeutumisen perusteella, mutta eipä ole heidän statuksensakaan sama kuin ennen.

Ministerien status lienee noin suurin piirtein entisellään, mutta mikään muu ei sitten olekaan. Kävin kuuntelemassa ministeri Krista Kiurua, kun hän kertoi näkemyksiä asuntopolitiikasta.  Likaltahan tuo näytti eikä ollut edes punaisia hiuksia (kuvissa on ollut), mutta puhetta tuli kuin tykinsuusta ja aidolla satakuntalaisella murteella. Se ei tietysti minua, keikyäläistä, häirinnyt.
Tämä ministerilikka ei ainakaan piiloutunut epäselvän ilmaisun taakse, vaan kertoi näkemyksensä ja tavoitteensa varsin selkeästi.  Onpa hauskaa seurata, millainen rumba asuntopolitiikassa alkaa.

Saako siis ministeri näyttää ei ministeriltä? Näyttäköön miltä tahansa kunhan osaa asiansa.  Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän välitän ulkoisista puitteista. Naisillahan niitä paineita on miehiä enemmän, mutta sittenkin on olennaista mitä ajattelee, sanoo ja tekee.

Mielikuvien luomisessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Ongelmaksi se tulee silloin, jos kuulemme vain omaa mielikuvaamme emmekä sitä, mitä ihminen todella sanoo. Esimerkiksi Timo Soinin puheet ovat vuosien varrella olleet sellaista herjanheittoa, että  minun on tosi vaikeaa kuulla, puhuuko hän joskus ihan asiaakin vaiko jauhaa iänikuista propagandaansa.

Vuosien varrella olen saanut oppia, ettei toisen päähän voi mennä.  En minä voi tietää, mitä sinä ajattelet, ellet sano ajatuksiasi ääneen. Ja luulemaan en ala. Tai siis ainakin yritän olla luulematta, kuvittelematta mietteitäsi.  Jos tähän kuitenkin sortuisin, olisipa hyvä jos muistaisin, että silloin olen tekemisissä vain oman mielikuvitukseni ja kuvittelemani asian kanssa. Eikä sillä välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Saattoihan ratikassa tapaamani mies viettää vain yhtä keväistä stressistä vapaata päivää.