Salakuuntelu oli arkipäivää

1970 – luvulla oli julkinen salaisuus, että KGB kuunteli Viru –hotellissa vierailevia ulkomaalaisia. Ehkä kuunteli myös hotellin henkilökuntaa. Tästä kaikesta on hotellissa jäljellä pieni museo, jonne pääsee vain oppaan kanssa. Nyt olen minäkin tämän museon nähnyt. 

Opas kertoi kaikesta siitä hassusta, mihin neuvostovallan aikana saattoi törmätä. Nimenomaan suhteessa ulkomaalaisiin, kun heidän kanssaan ei saanut olla minkäänlaisessa kosketuksessa. Tai sai, mutta valvotusti.

Tiesimmehän me, että Viru –hotellissa ja ehkä muuallakin harjoitettiin salakuuntelun, mutta toisaalta emme tienneet emmekä tiedä, kuinka tiukkaa ihmisten vartiointi ja kuuntelu oikeastaan oli. Luulen, että sitä oli enemmän kuin  mitä ymmärrämme. Tänään sellaista on Pohjois-Koreassa.

Oppaan tarina oli hetkittäin hervottoman hauska. Hän kertoi, että hotellivieras saattoi huoneensa vessassa manata paperin tai saippuan puutetta. Eikä mennyt kuin viisi minuuttia, kun niitä tuotiin. Tai jos valitti televisionsa toimimattomuutta, hetkessä oli korjaaja oven takana. Tottako vai keksittyä, en tiedä. Kertojina ovat kuulemma olleet silloiset hotellin työntekijät.

Siitä huoneesta, josta salakuuntelua johdettiin, on tainnut tulla äkkilähtö. Kaikenlaiset kuuntelua varten tarvittavat vempaimet olivat nähtävissä ja kupissa haisi mahorkkaa.

Kaikenlainen kaupankäynti oli jyrkästi kielletty, mutta silti sitä tehtiin. Aina löytyi keinoja ja oppaan mukaan kerrosvalvojat olivat tässä ratkaisevassa asemassa. He saattoivat vieraan huoneesta hakea sinne jätetyt nailonsukat ja jättää rahaa pöydälle ilman, että ihmiset tapasivat toisiaan.

Museon pöydällä oli kaksi sanomalehteä, joista toisen etusivun täytti ilmoitus Neuvostoliiton johtajan Leonid Breznevin kuolemasta ja toisen hänen seuraajansa Juri Andropovin kuolemasta. Kuvat olivat samankokoisia ja teksti sanasta sanaan sama. Ehkä he olivat kuoltuaan samanarvoiset.

Olisi minullakin oma ”seinillä on korvat” –tarina, mutta jääköön toiseen kertaan.

Oopperaa ja satakielen säveliä

Eilen saattoi olla toistaiseksi kaunein kesän illoista. Oli lämmintä, illan tullen aivan tyyntäkin, aurinkoista. Vietin iltani sisätiloissa, oopperassa, eikä harmittanut ollenkaan.

Olen oopperamusiikin suhteen varsin myöhäisherännäinen. Minkäänlaista kotikasvatusta en tähän musiikin lajiin ole saanut. Mitä enemmän olen käynyt oopperassa, sitä enemmän se kiehtoo.

Richard Wagnerin syntymästä on 200 vuotta. Oopperamme juhlisti Wagneria esittämällä viisi tuntia kestävän Tristanin ja Isolden tarinan.  Etukäteen ajattelin, että saatanpa pitkästyä. Tässä tarinassa ei nimittäin ole suuria joukkokohtauksia, on vain kahden ihmisen rakastuminen ja tietysti kuolema. Oopperat kun eivät taida koskaan päättyä "he saivat toisensa" loppukohtaukseen. Paitsi kuolemassa.

En pitkästymyt, en ollenkaan. Ei minulla ole sanoja kertoa miten huikean hienoa musiikkia sain kuulla, miten herkästi ja kauniisti sopraano Marion Ammanin ääni soi. Olisin voinut jatkaa kuuntelemista loputtomiin. Hetkittäin suljin silmäni ja annoin vain uskomattoman kauniiisti soljuvan musiikin vaikuttaa ja vyöryä.

Nyt olen ainakin oman osani antanut Richard Wagnerin syntymän juhlintaan.  Teema lähetti viime viikolla Nibelungin sormuksen, taisi tulla jotain kuusitoista tuntia.  Ihan tarkkaan ottaen tarkoitukseni oli vain kuunnella, ei katsoa. Toisin kävi.  Tarina oli niin kiehtova ja jännittävä, että se vei minut mennessään. Katsottava oli - ja kuunneltava.

On se ihanaa, kun on vielä vaikutteille altis.

Kun kävelin oopperasta kotiin, niin koko noin parinkymmenen minuuttia kestäneen matkan ajan sain herkutella aina vaan hienosta musiikista. Useat satakielet lauloivat ja kuulaassa, hiljaisessa yössä laulu kaikui kauaksi.

Olipa täydellinen kesäilta.

Meidän juttu

Kirpputorilauantaina meidänkin talon ihmiset kattoivat oman  takapihamme kaikenlaisella tavaralla. Sitä oli maassa ja puussa, pöydilläkin.  Meistä oli hauskaa kokeilla omaa kirpputoria.  Sen järjestäminen kertoo myös siitä, että talossa asuu keskenään pärjääviä ihmisiä.

Kerrostalossa asuminen tarkoittaa sitä, että naapurit on otettava huomioon. Kun talossa asuu lapsiperheitä, yksinään asuvia ja kun ihmisillä on koiria ja kissoja, on tietysti kaikki mahdollisuudet jonkinasteiseen  kähinään. Toisaalta taas, eihän sopuisassa elämässä muuta tarvita kuin ystävällisyyttä ja toisen kuulemista. Ja sen ymmärtämistä, ettemme kaikki ole samanlaisia.

Tukholman lähiöissä ja vähän muuallakin Ruotsissa on viime päivinä käyty suurilla kierroksilla. En ole vain lehtitietojen varassa olevana saanut tolkkua, miksi siellä poltetaan ja räiskitään. Vaikka kaikki alkoikin maahanmuuttaneiden lähiöstä, en silti usko syynä olevan rasismin. Tiedot kertovat erilaisten rikosllisjoukkojen olevan liikkeellä, mutta surullista on tietysti se, että mukana riehuvat myös tolkkua vailla olevat teini-ikäiset.

Tuoreessa Ydin -lehdessä on mielenkiintoinen keskustelu Nasima Razmyarin ja Petr Potchinchtchikovin kesken. Se kertoo heistä maahanmuuttajista, mutta myös meistä suomalaisista.  Nasima sanoo keskustelun lopuksi, että hänen perheensä on asunut Suomessa 20 vuotta eikä heitä ole katsottu ikävästi missään. Mutta nyt he kokevat näin. Jotain on muuttumassa eikä hyvään suuntaan.

Sen sijaan jotain todella hyvää yhteiskunnastamme kertoo, että me teemme yhdessä tällaisia kirpputoripäiviä ja katujen ravintolapäiviä. Se on hyvää siksi, ettei se ole vain mun juttuni, vaan meidän. Yhteistyöhön kykenevät ihmiset eivät lähde "potkimaan päähän"eri värisiä ja muualta tulleita ihmisiä. Näin haluan uskoa. Tyhmää idealismiako?

Vanhaksi leimattu

Ohitan kadulla nuoren naisen. Perääni kuulu huuto:

- Hei, etkö sinä olekin se Vesilinnankadun täti.

Ai täti, veljieni lapset ovat saaneet ehdottoman kiellon: minua ei täditellä.

- Kyllähän minä sillä suunnalla asun.

- Miten sinä näin kauaksi olet kävellyt?

- Olin koiran kanssa kävelyllä hakemassa koiralle ruokaa. Kyllähän koira nyt tämän jaksaa.

- Niin koira varmaan jaksaa, mutta sinä...

Tyttö pyöräili jo eteenpäin,  huusin kuitenkin perään:

- Hiihdin sentään talvella neljä sataa kilometriä, kai sitä nyt jaksaa viisi kilometriä kävellä.

Minut on leimattu vanhaksi.

Näkevänä ja kuulevana luonnossa

Ystäväni Pirjo seuraa lintuja ja tunnistaa linnun sen liverryksestä. Hän seuraa joutsenten pesintää Töölönlahdella ja näkee pöllön jököttävän rantakoivussa. Pirjo voikin nauttia lintujen konsertista hyvällä omalla tunnolla, kun on niitä ruokkinut kaiken talvea.

Oma tuntumani lintuihin on varsin rajallinen.  Olen sentään oppinut mustarastaan huilumaisen laulun ja satakielen liverryksen.  Muutenkin olen varsin rajallinen luontoihminen.  Tykkään metsässä vaeltamisesta ja vesien äärellä olosta, mutta niinhän me melkein kaikki suomalaiset teemme.

Mutta toiset tykkäävät luonnosta ja eläimistä vielä vähän enemmän. Niin kuin Heikki Willamo.

Olen tutustunut häneen Luonto -lehden, netin ja kirjansa "Huuhkajavuorella" kautta. Willamo on tehnyt useita muitakin kirjoja, mutta olen nähnyt vain tämän ja Siitosen kanssa kirjoitetun Kuukkeli -kirjan. Huikeita kuvia, vahvaa ja koskettavaa tekstiä.

Tulin melkein kateelliseksi.  Että joku on voinut kokea tällaista. Että joku on halunnut altistua metsän lumolle useiksi kuukausiksi. Itse en uskaltaisi, pimeys pelottaisi. Ja möröt. Niitähän suomalainen metsä on täynnä.

Sekä Pirjo että Willamon kuvat ja tekstit ovat opettaneet minua kuulemaan ja näkemään luontoa tarkemmin. Tällä hetkellä lintujen konsertti on maailman parasta musiikkia. En sentään kehtaa huomauttaa siitä  kuulokkeet korvilla kulkeville nuorille. Ehkeivät he ole vielä kypsiä herkistymään mustarastaan luritukselle.

Jännäri pankkimaailmasta

Tulipa skitso olo lukiessani rinnakkain Jarkko Sipilän ja Scott Stevensonin yhteiskirjaa "Rahaa metsästämässä" ja Nicholas Shaxsonin tietokirjaa veroparatiiseista. Molemmissa kirjoissa puhutaan luottojohdannaisista. Ja rahamaailman huijauksesta.

Sipilän kirja on dekkari, joka alkaa murhalla. Enemmän se kuitenkin käsittelee ahneutta ja Wall Streetin maailmaa  kuin murhaajan etsintää. Kirja on fiktiota, mutta pohjautuu vuosien 2007-2008 talouskriisiin. Ei ihme, että kaikki romahti. Huijata voi vain aikansa.

Kirjan antama kuva amerikkalaisesta pankkimaailmasta on karmea.  Se maailma on häikäilemätön, kova ja kylmä. On toki myös ystävyyttä kunnes oma etu sanelee ystävänkin pettämisen. Luistavasti kirjoitettu jännäri.

 Ehkä opimme kriisistä jotain, ehkä emme. Ahneus on ihmisen perusominaisuus.

Minun vastuuni elämän suunnasta

Selässäni kävivät kylmät väristykset, kun luin ajatuspaja Liberan juttua.   Ihmiset tässä ajatuspajassa puhuvat vapaudesta. Markkinoiden vapaudesta, yksilön vapaudesta ja kaiken kaikkiaan vapaasta yhteiskunnasta. Sanovat siellä olevansa sitoutumattomia, mutta sitä en usko, sillä niin Evan suuntaan menevää ajattelua sieltä tulee.  Libera laittaa vastakkain julkisen sektorin ja yksityisen sektorin.  Ja tietenkin aina julkista mollaten.  Libera ei saa julkista tukea, mutta eipä se sitä tarvitsekaan, kun taustavoimana on Björn Wahlroos.

Onhan vapaus ihana asia, saat valita mitä tahansa, ostaa mitä tahansa, asua missä tahansa. Riittää, kun on rahaa. Työttömän perheen vapaus onkin ihan jotain toista maata. Amerikassa  vapaus on varmaan todella ykkösasia, mutta sieltäkö meidänkin pitäisi ottaa mallia?

Vaikka viime vuosina on näyttänyt siltä, että yksilökeskeisyys on Suomessa lisääntynyt ja toisista ihmisistä välittäminen on vähentynyt, en kuitenkaan jaksa uskoa tähän. En halua uskoa, että tämä olisi tulevaisuutemme suunta. Myös ajatus vapaasta työelämästä ilman minkäänlaista työlainsäädäntöä tai ammattiyhdistysliikettä on mahdoton.   Jokainen pärjätköön omillaan - ajatus ei voi olla hyväksi kenellekään.

Aki Ollikaisen kirja Nälkävuosi kertoo koruttomasti siitä, mitä oli elää yhteiskunnassa, joka ei tarjonnut turvallisuutta, jossa oli elettävä ihmisten armopaloilla.  Eikä tästä ajasta nyt ole hirmuisen kauan. Äitini äidin äiti oli silloin parikymppinen nuori nainen. Elettiin nälkävuotta 1867-68.

Meninkö liian kauaksi? Enää emme kuole nälkään, mutta kuolemista on sekin, että  joutuu kulkemaan syrjittynä tai ilman näköalaa paremmasta tulevaisuudesta. Jos me eriydymme yhä enemmän erilaisiin maailmoihin, me lakkaamme ymmärtämästä toisiamme.  Silloin murenee myös luottamus ja  ajatuskin oikeudenmukaisemmasta yhteiskunnasta.

Lainaan edesmennyttä Pirkko Aroa, joka sanoi, ettemme elä täällä vain omaa minää varten, vaan tämä elämä on meidän yhteistä ja me olemme vastuussa siitä, mihin ollaan menossa. Sekä pienissä että suurissa asioissa.