Kirsikkapuisto

Kirsikkapuisto alkoi videokuvalla. Mitenkäs muuten. Se on tänä syksynä ollut Kansallisteatterin näytelmissä huippusuosittua. Sillä tavoin saadaan vauhtia, lähikuvaa ja suuria kasvoja, saadaan näyttelijä miltei katselijan iholle. Samalla se on kuin näytelmän kuvittamista. Kun näyttelijä sitten tulee videokuvasta näyttämölle, hän näyttääkin hyvin pieneltä ihmiseltä. Kontrasti on vahva.

Katsomossa oli valtavasti nuoria ihmisiä, koululaisia. Luulisin, että he pitivät "television" katsomisesta. Minua uuvutti katsoa niska kenossa korkeuksiin, kun kerrankin olin ottanut paikan läheltä katsomoa nähdäkseni tarkoin Esko Salmisen ja Ismo Kallion. No, kyllä sitten näinkin.

Sinällään näytelmä ei ollut hassumpi, vaikka en siitä suuresti vaikuttunutkaan. Mutta että junanvaunut näyttämöllä, se oli aika hauska juttu.

Vuosisadan rakkaustarinat

Vuosisadan rakkaustarina on mieletön kirja. Märta Tikkanen kertoo arkipäivästään paljon alkoholia käyttävän miehensä Henrik Tikkasen kanssa. Kirja ilmestyi 1970 -luvun lopulla eikä silloin oltu totuttu näin suoraan ja kaunistelemattomaan puheeseen siitä, mitä alkoholi perheelle merkitsee. Ja mihin kaikkeen on sopeuduttava heidän, jotka eivät juo. Märta kirjoittaa:  "Se joka juo ei tunne hiljaisuutta joka laskeutuu perheen ylle ja ympärille".

Vuosisadan rakkaustarina on paljon muutakin kuin alkoholikuvausta. Se on hetkittäin kuin sotakertomus, taistelua vallasta ja omistamisesta, mutta myös rakkaudesta.

Märta Tikkasen pari vuotta sitten ilmestynyt kirja Emma ja Uno on kertomus hänen isovanhemmistaan. Sekin on kertomus rakkauden alistamasta naisesta. Nuori Emma ihailee ja rakastaa miestään, tekee hänelle lapsia ja kohottaa jalustalle Unon, suuren kansansivistäjän, maailmanparantajan. Kun Emma on 25 vuotias, hän saa kuudennen lapsensa eikä enää asu Unon kanssa. Kirjan omistuskirjoitus kertoo kenen vastuulla arjen pyörittäminen oli: "Emma ja Uno Stadiuksen muistolle ja "kaikille meille kuudelle äidin lapselle".

Vuosisadan rakkaustarinat on Kansallisteatterin näytelmä, joka pohjaa Tikkasten teoksiin. Kun näytelmän katsomisesta on nyt parisen viikkoa, mielessäni väikkyvät näyttämökuvat rooliensa vankeina olevista naisista. Emman vanhin lapsi Margit, Märtan äiti, on rauhallinen ja arvokas nainen. Hän sanoo:  olkaa lapset hiljaa, isä tekee töitä.  Siinäkin avioliitossa kaikki alistettiin miehelle. Oikeastaan aina ei ollut edes vaihtoehtoja, koska valta oli sillä joka toi perheeseen rahat.

Kaisa Korhonen on ohjannut Kansalliseen hyvärytmisen esityksen, mutta olisi se voinut olla lyhyempi, kesto oli yli kolme tuntia. Vähemmälläkin alleviivauksella olisi Märtan, hänen äitinsa ja isoäitinsä tarina auennut. Märtaa näytelmässä esittänyt Cécile Orblin oli aivan ihastuttava, kaikessa viattomuudessaan hyvin koskettava.

Onko 50 vuotta pitkä aika? Nuorelle ihmiselle se varmasti on sitä, mutta itseni ikäisille se on melkein kuin eilistä päivää. Etenkin kun tässä alkaa olla helpompi muistaa vanhoja kuin tuoreita asioita. Silloin korostettiin naisen tehtävää kodin onnellisuuden luojana ja ettei mies konsanaan voi olla niin hyvä kasvattajan tehtävässä kuin nainen. E-pillerien lisääntymisen myötä uskottiin, että myös äidinrakkaus vähenee. Naisella oli arvoa vain kodin hyvänä hengettärenä.

Keskusteluun tasa-arvoisesta perhe-elämästä ja siihen vaikuttavista  yhteiskunnan päätöksistä ei ole vielä sanottu viimeistä sanaa.

Kjell Westön "Kangastus 38" - hänen paras kirjansa?

Kjell Westö teki sen taas. Kirjoitti hienon kirjan.  "Kangastus 38" ei anna meidän unohtaa kansalaissotaamme. Westö kuvaa taitavasti vuoden 1918 vankileirin jättämää piinaavaa muistoa nuoren naisen mieleen ja ruumiiseen. Miljaneiti, Matilda, rouva Wiik - arvostetun naisen kolme arvoituksellista hahmoa.

 Mukana on tietysti suomenruotsalainen herrakansa, joka on rikas, pahoinvoiva, itseensä sulkeutunut.  Jollain kumman tavalla Westö kirjoittaa kuin olisi kaikkien puolella. Tai jos ei nyt aivan samalla puolella, niin jokaista, erilaista ja poikkeavaakin ymmärtävä. Hän ei katso Pitkänsillan eri puolilla asuvia ihmisiä musta-valkoisesti.  Niin kuin ei ole tehnyt sitä muissakaan kirjoissaan.

Ja totta kai jälleen kerrotaan Helsingistä, millainen se oli vuonna 1938, mitä filmejä silloin esitettiin ja keitä filmitähtiä rakastettiin, mitä musiikkia kuunneltiin. Pidän suuresti tällaisesta paikallistamisesta.

Vuonna 1938 Hitler oli jo valtias ja juutalaisvainot alkaneet. Emmekä me suomalaiset olleet tästä ulkona. Siitä kertoo todellisuuspohjainen esimerkki urheilukilpailusta Stadionilla. Miten niin, etteikö politiikka kuuluisi urheiluun? Se on aina kuulunut.  Olisipa kiva tietää, miten Westö on päässyt tämän tapahtuman jäljille, jossa kisan selkeä voittaja sijoitettiin neljänneksi. Juutalaisen ei silloin sopinut pärjätä.

"...mutta minua hämmästyttää se, että te luulette että oikeudenmukaisuus on jotain itsestään selvää. Oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus." (Kangastus 38).

Kun saa olla ylpeä työstään

Omista työvuosistani on jo vuosia, mutta muistot eivät ole kadonneet. Siksi ei tarvittu muuta kuin yksi pitkä iltapäivä kolmen läheisimmän työtoverin kanssa, niin johan muistot ryöppysivät. Erityisesti sen jälkeen, kun ystäväni olivat lähteneet ja jäin yksin ajatuksieni kanssa.

Ihminen ei varmaan keskellä työhössäkkää osaa aina riittävästi arvostaa työyhteisöään. Näin matkan päästä sen näkee kirkkaammin. Kaikkia työtovereitaan ei tietenkään voi rakastaa, eikä edes tykätä, mutta kaikkia voi sietää ja joidenkin kanssa voi suorastaan nauttia asioitten eteenpäin viemisestä. Oman työn onnistumisessa hyvät työtoverit ovat aarteita enkä yhtään ihmettele tämän päivän nuoria, jotka haluavat työltään myös hyvää työyhteisöä eikä vain rahaa.

Onnekkaita ovat ne ihmiset, jotka ovat saaneet olla (tai ovat) työssä, jonka vaativuustaso on riittävän suuri. Työssä, joka välillä väsyttää ja kyllästyttääkin mutta johon haluaa panostaa, jossa on se jokin. En ole kaivannut entisiin töihin, mutta olen  kaihoa tuntien muistanut vahvoja onnistumisen hetkiä. Eläkeläisen ei tarvitse stressata itseään, mutta eipä enää saa kokea niitä huippujakaan.

Luonani olleiden työtovereitten kanssa teimme ensimmäisinä yhteisinä työvuosinamme töitä tavallaan poikkeavissa tai ainakin erilaisissa olosuhteissa. Uudistimme suuren ammattiliiton (Liikealan ammattiliitto/PAM) perinteistä jäsenkoulutusta. Se oli hetkittäin tosi tuskaista, kun niin kuin aina, toiset olivat jo tekemässä, toiset vasta meinaamassa. Silloin 1980 -luvulla oli suuri muutos heittää  syrjään kalvosulkeiset ja ottaa tilalle opetuskeskustelut, musiikki ja runot.

Koulutuksen sisältö oli sen laatuista, että meitä itsekutakin olisi voinut kutsua pieneksi jarisarasvuoksi. Mutta tietysti olimme vähän parempia. Pohdimme arvojamme ja sitä, kuinka vaikeaa on hallita elämäänsä ja onko se edes mahdollista. Mietimme, miksi pelottaa puhua pomolle ja miten voisi lisätä rohkeuttaan, miten oppia sanomaan ja kunnioittamaan omaa mielipidettään. Että se on ihan yhtä hyvä  kuin jonkun toisenkin.

Niinä työvuosina liiton koulutus sekä uudistui että laajeni myös yrityskohtaiseksi. Meistä kouluttajista muokkautui tiivis ryhmä. Keskustelimme paljon, annoimme tilaa toisillemme, saimme olla sellaisia kuin olimme, tuimme toisiamme. Meistä näkyi, että olimme ylpeitä siitä työstä mitä teimme. Voiko sitä enempää työltään ja työtovereiltaan vaatia?

Mukavaa, kun kävitte - se oli - miten sitä nykyään sanotaan - se oli voimaannuttava syyspäivä.

Trattoria Sogno yrittää nyt

Elettiin jotain 1960 –luvun loppupuolta, kun sain kutsun päivällisille töölöläiseen ravintola Mottiin. Silloin Motti oli hyvin varakkaiden ja arvonsa tuntevien herrojen ravintola. Ruokalistalla kerrotaan olleen pässinkiveksiä, jotka tarjottiin liekitettynä.

Aika muuttui, ehkä vakiasiakkaat vanhenivat eikä uusia tullut riittävästi. Motti lopetti, mutta tila jäi. Uusia yrittäjiä on riittänyt, mutta vaihtuvuus on ollut kova. Eikä ole tullut uutta Mottia. Nyt ravintolassa toimii trattoria Sogno, italialaishenkinen paikka.

Olimme lounasaikaan ravintolassa, joten se ei ehkä kerro kaikkea Sognon tasosta. Punajuuri-vuohenjuustokeitto oli hyvin maukas, mutta tonnikalapasta ei ollut mistään kotoisin. Pitikö ottaa purkkiruokaa. Seuralaiseni salaatti oli suuri, mutta senkin määräävimmät ainekset tulivat purkeista: artisokat ja pavut. Lounaan hinta jäi naftisti alle  kymmenen euron. Ehkei sillä rahalla voi muuta tarjotakaan kuin purkkiruokaa.

Ravintolan sisustus oli mukava, lämpimänoloinen. Pidin tästä enemmän kun siitä edellisestä, joka oli vähän steriili. Mutta se olikin suomalaista designia.
Sognon palvelu oli iloista ja välitöntä, nuori mies sai meidät vanhat leidit nauttimaan kaksi lasia luomuproseccoa. Se oli hyvää.

Neljäs tie on vauhdikasta teatteria

Lopulta näin ja koin sen minäkin eli Kansallisteatterin Neljäs tie -näytelmän. Viime keväänä siitä puhuttiin paljon. Näytelmä tuli syksyllä televisiosta, mutta en sitä sieltä halunnut katsoa.

Ihan alkuun on sanottava, että näyttelijät tekivät uskomattoman hienoa työtä. Jokaisella oli useita rooleja. Aivan hämmästyttävää, miten asusteilla, tavalla kävellä ja kasvojen ilmeillä saadaan ihminen muuntumaan moneksi. Eritoten Antti Litjan suoritus oli huikea.

Näytelmässä käytettiin paljon videokuvausta. Tai miksiköhän sitä pitää kutsua. Näyttämön takaosassa kuvattiin kohtausta ja se näytettiin suurena kuvana. Näyttelijän kasvojen joka ikisen ilmeen vaihtuminen, ryppy ja juonne näkyi takuulla takariville saakka. Keinoa käytettiin näytelmän loppupuolella niin paljon, että väsyin. Oli kuin olisi katsonut vain televisiota.

Näytelmä on tietoisku suomalaiseen talouspolitiikkaan. Tietoa tuli sellaisella vauhdilla puhuttuna ja kirjoitettuna, että oli hitusen vaikeaa pysyä mukana. Ehkei ollut tarkoituskaan. Näytelmä perustuu pitkälti faktoihin.Se kuvaa taloushistoriamme viime vuosikymmeniä ja hyvinvointivaltion nousua. Ei sentään vielä sen tuhoa. Samalla se on kuvaus vallasta.  Siksi siinä lyödään demareita lekalla päähän (sanoo ohjaaja Leskinen), koska he käyttivät valtaa. Kyse on tietysti myös siitä, mitä halutaan painottaa. Konsensus - Suomi ainakin oli hävitetty näkymättömiin.

Politiikkaa aktiivisesti seuraaville kuva vallankäyttäjistä ei ehkä tuntunut erityisen inhalta, mutta entäpä muista.  Mitä ajattelevat esityksestä he, jotka eivät tiedät eivätkä piittaa siitä, mitkä puolueet ovat hallituksessa, mitkä oppositiossa.  Heille ajattelun pohjaksi annettiin aika raadollinen kuva päätöksenteosta ja poliitikoista. Olkoonkin, että olivat karikatyyrejä.

Edellinen lama ja tämän päivän poliitikkojen puheet ovat hätkähdyttävästi toistensa kaltaisia erityisesti siinä näkemyksessä, ettei vaihtoehtoja ole. Neljäs tie oli minulle liian pessimistinen, liian synkillä väreillä maalattu. Haluan edelleenkin luottaa politiikkaan.  Ja ihmisiin, jotka politiikkaa tekevät.

Nainen vieressäni ei taputtanut yhtään kertaa.

Vuosi blogikirjoittelua

Vuosi sitten lokakuussa aloitin tämän blogikirjoitteluni. Ensin oli juttu viikossa, sitten kaksi. Kirjoittaminen on merkillinen asia.  Kun siihen on suuri halu, sitä ei silloin paljon mieti, onko minusta kirjoittamaan blogia.  En työvuosieni aikana yleensäkään etukäteen surrut, onko minusta johonkin tehtävään. Eihän sitä voi tietää ennen kuin kokeilee. Ja jos ei uskalla kokeilla, voi menettää ehkä jotain tosi hyvää. Ainakin menettää tilaisuuden kasvaa ja oppia.

 Kirjoittaminen on mukavaa. Ja vaikeaa. Vuosi sitten se oli todella vaikeaa, kun en ollut pitkään aikaan kirjoitellut. Harjoitus auttaa. Näin uskon.  Kirjoittamisen helppous on kiinni aiheesta. Ja eritoten siitä, kuinka selkeä käsitys itselläni asiasta on. Toisaalta taas, epäselvä asia kirkastuu, kun sen yrittää saada sanotuksi omin sanoin. Viimeistään silloin huomaa ymmärryksensä tason.

Yhtä vähän kuin mietin osaamistani, yhtä vähän vuosi sitten pohdin aiheita. Kai sitä jotain löytyy, vaikka tällaisen vanhan naisen ja koiransa elämä ei nyt hirmuisen vauhdikasta olekaan.

Kirjoittamisen aiheet ovat löytyneet vähän miten sattuu. Välillä ei kirjoituspäivänä ole ensimmäistäkään ajatusta, mutta sitten tapahtuu jotain. Tai näen jotain.  Blogiharrastus on selkeästi tehnyt hyvää aivoilleni.  Sitä tarkkailee vähän kaikkea sillä silmällä - olisiko tuossa aihetta. Usein aiheen löytyminen on tosi pienestä kiinni. Siihen ei tarvita kuin kirjoitus lehdessä, kirja, keskustelu ystävän kanssa. Unistani en ole vielä kertonut. Ehken kerrokaan, kun ne ovat niin mahdottoman pitkiä.

Inspiraatiota en ole jäänyt odottamaan. Kirjoitus syntyy vain tekemällä, siinä ei auta pilviin tuijottelu. Ja kun tekstin sitten saa valmiiksi ja painan "julkaise" nappia, olo on huikea. Teinpäs sen taas. Itseään voi ja pitää onnitella, vähättelijöitä riittää omiksi tarpeiksi.

Oudointa tässä nettikirjoittelussa on se, etten tiedä, ketkä tätä lukevat. Tunnen vain osan lukijoistani.  Alussa sivullani vieraili noin parikymmentä kävijää, ystäviä ja jotkut sukulaisistani. Nyt jonkun aiheen kohdalla kävijöiden määrä on lähennellyt sataa.  Jos tämä nyt on totta eli ettei Google narraa, olen tästä tietysti todella iloinen. Mikään ei voisi enempää motivoida kuin saada lukijoita.