Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu

Unelmoin sosiaalipolitiikan uudistumisesta ja siitä että Ruotsin paha sana - syrjäytyminen - korvataan oikeammalla sanalla, pirstoutuminen. Se kertoo yhteiskunnan siitä sosiaalisesta, kulttuurisesta ja taloudellisesta laajasta hajoamisesta mikä on juuri nyt meneillään Ruotsissa.

Susanna Alakoski on kirjoitanut kirjan siitä Ruotsista minkä hän tuntee itsensä ja
vanhempiensa kautta. Se kuva ei ole kaunis. Se ei ole kaunis kuva Suomesta Ruotsiin muuttaneesta perheestä eikä tämän päivän ruotsalaisesta yhteiskunnasta. Alakoski on

kirjaansa varten tutkinut satoja sosiaalitoimen ja poliisin raportteja omasta perheestään, vanhemmistaan, itsestään ja siskoistaan.

 Alakosken perhe oli köyhä, oli väkivaltaa, juopottelua eivätkä rahat aina riittäneet edes ruokaan.  Sen paremmin meillä kuin Ruotsissakaan ei ihmistä jätetä heitteille. Jätetään kuitenkin. Yhteiskunta antaa perusasiat, mutta ei muuta. Viranomaisten toiminta on välillä ollut pöyristyttävää.

Lapset kokevat köyhyyden toisella tavalla kuin vanhemmat. He eivät kutsu kavereitaan kotiinsa, koska häpeävät eikä heitä kutsuta toisten lasten synttäreille. Heillä ei koulussa kesän jälkeen ole mitään kerrottavaa, eikä heillä ole varaa harrastuksiin, rahat eivät riitä välineisiin ja seuran jäsenmaksuihin.

Muistin keltaiset samettihousuni joiden vetoketju oli rikki, miten yritin peittää sen, vedin paitaa alas, piileskelin. Miten jouduin lähtemään lastenkutsuilta koska siellä oli "yksi liikaa" kuten viehättävä äiti sanoi ovella ja saattoi minut ulos sanoen lopuksi, ehkä joskus toiste. 

"Köyhän lokakuu" on kirja, jota ei ole mukava lukea. Vaikka Alakoski ei ollenkaan mässäile kurjuudella, se on rehellisyydessään raastavaa tekstiä: Ruotsin köyhät ostavat vanhaa ruokaa, sairastuvat, säästävät missä voivat, monet velkaantuvat korviaan myöten. Elämä pilalla. Eivät kai kaikki nämä ihmiset ole voineet valita köyhyyttään vapaaehtoisesti?

 Alakoski ei itse valinnut sitä kaikkea mitä sai lapsena kokea. Elämä vain luisui syviin juonteisiin,  mutta hän pystyi niistä ponnistamaan pois. Tänään hän ei enää häpeä köyhyyttään, vaan haluaa niistä kirjoittaa vaikuttaakseen ja saadakseen muutoksen aikaan.

Kirja pysäytti miettimään ruotsalaista yhteiskuntaa, ja erityisesti pohdin sosiaalityöntekijöitä. Heitä, jotka päivittäin kohtaavat ihmisiä, joilla ei ole varaa hammaslääkäriin, ei bussikorttiin, ei varaa ostaa silmälaseja, ei jalkapallokenkiä ja jotka kulkevat talvet ilman sukkia. Köyhiä. Miten he jaksavat - köyhät ja työntekijät.

Sosiaalityön tulevaisuus on syvästi sotkeutunut köyhyyskysymykseen. 

Olennainen kysymys kuuluu, pysyykö yhteiskunta, pysyykö sosiaalipalvelu mukana. Myös tästä on kysymys maamme hallituksen sote -uudistuksessa.

Kun entistä harvemmat puolustavat yleistä hyvinvointijärjestelmää, pian heitä puolustavat entistä harvemmat? Emme jaksa jos yhteiskunta ei jaksa.

Kursiivilla kirjoitetut ovat suoria lainauksia Alakosken kirjasta.

Alakoski on kirjoittanut myös kaksi muuta kirjaa, mutta ei ihan heti toista Alakoskea.

Matkaterveisiä

Aurinkoinen Amsterdam on nopeasti ottanut matkailijan syliinsä. Missään muualla ei ole olllut ruuhkaa kuin Punaisten lyhtyjen alueella. Sinällään jo herkkua, että saa ihailla Rembrandtin maalauksia kosketusetäisyydeltä.  Muistattehan Olavi Virran laulun: Angeligue, oi kuinka kaunis oletkaan, tähdet kateelliset kuiskii taivaaltaan...hän ken Rembrandtin oppia sai, kuvan maalata saattaisi kai..Tai jotain sinne päin.

Puola, Venäjä, Demokratia

1970 -luvun lopulla Suomesta oli suora laivayhteys Puolan Gdanskiin. Tunnelma laivalla oli mukava, mutta kaukana Ruotsin laivojen riehakkuudesta. Eikä etukäteen voinut koskaan tietää, meneekö tullissa tunti vai viisi. Silloin ei laivasta noin vaan poistuttukaan.

Tänään on toisin. Puola elää demokratiassa. Maa on kulkenut pitkän matkan Lech Walesan solidaarisuusliikkeen ajoista. En tunne Puolaa niin hyvin, että osaisin sanoa kuinka hyvin heillä toteutuvat ne pohjoismaiset arvot, jotka Suomen ja Islannin ulkomisterit määrittelivät yhteisessä julkilausumassaan: "me puolustamme arvoja, jotka perustuvat demokratiaan, tasa-arvoon ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen".

Vapaus merkitsee myös puolalaisille hyvin paljon. Kaikille se on tärkeää, mutta ehkei vapautta osaa samalla arvottaa ellei ole sitä koskaan menettänyt.  Vapaus on tietysti aika suhteellinen käsite. Kuubassakin saavat nyt kaikki ostaa autoja. Fidelin jälkeen valtaan tullut Raùl -veli vapautti myös tietokoneet kaikkien saataville. Ei tarvita kuin rahaa.

Venäjällä sitä rahaa on. Mielettömän hyvin pukeutuneita venäläisiä vyöryy  bussilasteittan katsomaan Sea Lifen ihmeellistä vedenalaista elämää. Siinäkin maassa monet asiat ovat olleet ja ovat muutoksen kourissa, vaikka kaikki ei ole mennyt siihen suuntaan mihin odotukset olivat. Ainakin lännessä.

Olin kuuntelemassa Jaakko Iloniemeä (diplomaatti vuosikymmenien ajalta), kun hän  pohti maailman tilannetta. Hän sanoi, ettei Suomen kansainvälinen asema ole koskaan ollut turvatumpi kuin tänään. Uhkia eivät luo Saksan ja Neuvostoliiton välinen kilpailu, ei kylmä sota lännen ja idän välillä, mutta tietysti aivan auvoista  elämä ei ole. Erityisesti Venäjän sisäinen kehitys askarruttaa. Iloniemi sanoi, että Venäjästä piti tulla oikeusvaltio, mutta Putin on vienyt demokratiakehitystä toiseen suuntaan.

Venäjä tavoittelee johtoasemaa entisen Neuvostoliiton alueella paitsi Baltian maissa. Erityisesti talous- ja turvallisuuspolitiikassa se tekee kaikkensa, mutta voimakeinoja ei kuitenkaan käytetä, tosin Ukrainassa kaasun saantia rajoitettiin, totesi vanha sotaratsu. Sanon tämän kaikella kunnioituksella. Iloniemi 81v. esitelmöi sujuvasti ja tarkasti, ei ensimmäistäkään niinku -lauseen alkua.

Puolalaiset ja heidän monet kovat vaiheensa jäivät väikkymään mieleeni, kun Iloniemi totesi Puolan pääministerin toivoneen Saksalta enemmän johtajuutta.
Maailma on todella muuttunut.

Politiikan kynnyskysymyksiä

Sanotaan, ettei edustuksellinen demokratia ole enää oikea tapa hallita maata. Ettei se riitä, ei kelpaa äänestäjille, kun eivät kerran äänestä.

Gallupit kertovat, että kantaansa sanomattomien määrä on jatkuvasti pysynyt suurena. Kertooko se siitä, ettei ihminen halua sanoa keitä kannattaa vai ettei hänellä todellakaan ole kantaa. Voi olla myös niin, ettei osaa sanoa.  Eiväthän ihmiset aina tunnu tietävän edes sitä, mitkä puolueet ovat hallituksessa.

Nyt puhutaan, että äänestäjillä pitäisi olla kuluttajansuoja. Mielenkiintoinen ajatus, mutta mitä se olisi. Tarkoittaisiko se käytännössä sitä, että puolueiden pitäisi vaalien alla tarkoin kertoa, millaista politiikkaa aikovat seuraavan neljän vuoden aikana tehdä. Näinhän jo nyt tehdään, ainakin osittain. Tietenkään se ei riitä, että puolue kertoo tavoitteensa. Hyvää kuluttajan(äänestäjän)suojaa on se, että ne hallitsevat, ketkä siihen saavat valtakirjan. Viime vaaleissa tämä ei toteutunut ainakaan persuja äänestäneiden kohdalla.  Saivat suuren voiton, mutta vetäytyivät huutelemaan omasta aitiostaan.

Mikä kuluttajansuojan mahdollistaisi?
Jos meillä olisi kaksipuoluesysteemi, ajatus saattaisi toimia, mutta en oikein ymmärrä miten se on muuten mahdollista. Tarkoittaisiko kuluttajansuoja esimerkiksi sitä, että  kolme keskisuurta puoluetta tekisi yhdessä vaaliohjelman, jota lupaavat hallituksessa toteuttaa vai miten? Siis vaikkapa keskusta, persut ja demarit muodostaisivat yhden yhteisen blogin. Ihan vähän outo ajatus.

Mikään puolue ja yksikään puoluejohtaja ei voi antaa ehdottomia lupauksia, koska aina on kompromissien pakko ja ei eihän tämä maailma kestä neljää vuotta paikallaan samanlaisena. Ei enää. Tietysti kirkkaat linjat pitää olla selvillä.  Ja selkeästi sanottuna.

Tämä viimeinen asia se useimmiten onkin se kompastuskivi. Veivataan ja vatvotaan, mutta ei sanota niin kuin asia on. Ihan kuin ihmiset eivät sitä huomaisi. Epäselvä ja kiertelevä ilmaisu saa aikaan sen,että äänestäjä napsauttaa kuulon päältä pois.  Se on taas tuota samaa liturgiaa -ajatus ei ainakaan saa äänestäjiä kiinnostumaan politiikan sisällöstä. Siinä sitä olisi jo kuluttajansuojaa, jos jokainen poliitikko puhuisi ihmiseltä ihmiselle.

Keskustelua Eino Leinon kanssa

Eino Leinon Hymyilevä Apollo on upea, ihmisen elämää syvästi luotaava runo. Runo on kirjoitettu vuonna 1898, mutta sopii ajatuksiltaan mainiosti tähänkin päivään

Runo on pitkä, mutta kävinpä pienen keskustelun runoilijan kanssa muutamista kohdista.

Mitä olisi elämä ilman unelmia. Unelmia tarvitaan, vaikka eivät ne aina toteutuisikaan. Eivätkä unelmat kuulu vain nuorille. Sinä päivänä olen vanha, kun en enää unelmoi mistään.
 Niin uskoi Leinokin: "Ken uskovi toteen, ken unelmaan, sama se, kun täysin sa uskot vaan! Se uskos se juuri on totuutes."

Välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä on  maailmassamme liikaa. Ystävällisyys ja toistemme huomaaminen tekisi arkipäivästä paremman elää eikä kyse ole suuresta asiasta.
 -"Hymyn voima on voittamaton. Meri pauhaa, ukkonen jylisee, Apollo saapuu ja hymyy. Ja katso! Ukkonen vaikenee,  tuul` laantuu, lainehet lymyy. Hän hymyllä maailman hallitsee..."

Koulukiusaaminen jatkuu, työpaikoilla on eri puraa, naapuritkin hermostuttavat. Ilkeyttä ja pahantahtoisuutta on liikaa. Leino sanoo syvän totuuden:
 -"Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk` ei aina esille loista."

Maailma muuttuu eikä Suomikaan voi olla niin kuin ei ympärillämme tapahtuisi mitään. Olemme osa Eurooppaa ja maailmaa.
-"Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää, niin ette niin kovat oisi!...Oi,ihmiset toistanne suvaitkaa! Niin suuri, suuri on maa."

Työ on ihmiselle tärkeää. Leino vannoo työn nimeen kuin Lauri Ihalainen tänään. Vai menisikö se päinvastoin.
"Työs olkoon se suurta tai pientä vaan, kun vaan se työtä on oikeaa ja kun sitä palkan et tähden tee! No jaa, eipä  taida ihan riittää se, että "työ riemulla palkitsee".

Lopuksi runoilijan sanoin tosiasia:

"Mut yhden me tiedämme varmaan vaan: Me olemme kerran nyt päällä maan ja täällä meidän on eläminen, miten taidamme parhaiten."

Hyvää Uutta Vuotta 2014!  Rohkeaa elämää!

Hyvä puhuja valloittaa

Kylläpä oli Kuninkaan puhe vaikuttava elokuva. Se osoitti taas kerran miten tärkeää on luottamus. Ja tietysti myös oma tahtotila ja tässä tapauksessa  aseman kautta tullut pakko.  Pääosien esittäjät Colin Firth ja Geoffrey Rush tekivät todellisesta tarinasta uskottavan.

Leffa sai minut miettimään ylipäätään puheita ja puhujia. Vaikka ei olisi puhevikainen, ei änkyttäisi eikä olisi mitään muutakaan näkyvää tai kuuluvaa vikaa, puhuminen voi monelle tuottaa suuria vaikeuksia.  Puhetyöläiset kuten poliitikot ovat asia erikseen. Mutta meille tavallisille ihmisille puheen pitäminen ei aina ole itsestään selvää. Ei, vaikka olisimme kuinka suulaita tyyppejä.

Niistä ajoista, jolloin agitatsioonilla valloitettiin äänestäjät, on edetty kauas. Hyviä puhujia, jotka tempaisevat mukaansa, tapaa aniharvoin.  Kekkosen ajan eläneenä en voi unohtaa hänen tapaansa puhua. Kekkosen puheessa tauot olivat oikeissa kohdissa, samoin alleviivaukset ja lihavoinnit. Painotukset. Kaikki ne kuuluivat hänen puheessaan. Kun pilkut ja pisteet ovat oikeissa kohdissa, on puhujaa helppo kuunnella.

Hyvän puheen ja puhujan määritelmiä on varmaan vaikka kuinka. Tärkeää on tietysti se, että hallitsee asian josta aikoo puhua. Silloin ei tule suusta mitään liirum laarumia eikä puhuminen ole edes vaikeaa. Mutta aina asia ei riitä. Jos haluaa sanoman menevän perille, on puhujan osattava ottaa yleisönsä. Siinäpä se jokin sitten onkin. Toiset sen osaavat ilman turhia koukeroita. Taika on siinä, mitä uskaltaa antaa itsestään. Esiintyykö vai onko oikeasti läsnä.

Joku vuosikymmen sitten Hannu Taanilalla oli edessään usean sadan naisen ryhmä. Hannu aloitti kutakuinkin näin: v-u naiset, opiskelkaa, opiskelkaa valtaan! Ja piti tunnin ajan takuulla näpeissään salillisen naisia.  Kun toinen vanha herra Ilkka Taipale puhuu rauhanasiaa, sitä luulee että sota syttyy juuri nyt.

Joulumuistoja

Joulu on myös muistamisen aikaa. Muistamme pois menneitä, lapsuutemme jouluja, erilaisia jouluja.

Vahvempana kuin jouluaaton, muistan lapsuudesta joulupäivän tunnelman.  Siihen aikaan ei saanut remuta eikä lähteä mihinkään, vasta tapaninpäivänä kaikki hauska sallittiin.  Olihan se sellaista kidutusta. Ensin odotat ja odotat aattoa - ja lahjoja - sitten saat ne luistimet etkä saa heti mennä jäälle viilettämään. Onneksi tänään on toisin.

Lapissa vietettyjen joulujen tunnelma on painunut vahvasti mieleeni.  Kun kaikkina muina lomapäivinä ohjelmaan kuului hiihtäminen, joulupäivänä vain oltiin. Tunnelma oli hyvin hiljainen. Sanoisin suorastaan harras ellei se kuulostaisi niin kirkolta. Ulkona sininen hämärä, pihassa ketun tassujen jättämät jäljet, kuin helminauha uudessa lumessa. Ainoat äänet tulen rätinä takassa, kirjan sivujen rapina. Niistä päivistä me saimme voimaa.

Italialaisen seimiperinteen näyttely Tuomiokirkon kryptassa on vielä nähtävissä.