Ajankohtaisessa kakkosessa vaahdottiin

Oli pakko katsoa ja kuunnella ajankohtaisen kakkosen Venäjä -ilta jälkikäteen Areenasta.  Siitä ei ainakaan hyvälle tuulelle voinut tulla. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta se tapa miten tässä ohjelmassa oltiin eri mieltä, oli käsittämätöntä. Osa aikuisista ihmisistä käyttäytyi kuin pahainen kakaralauma. Jos olisivat vain puhuneet toistensa päälle, mutta kun piti  suorastaan huutaa.

Täysin sivistymätöntä oli ivallinen hymyily, kun Ukrainan tilannetta ymmärtävät puhuivat. Ihan kuin toista mieltä ei saisi olla, hirveän musta-valkoista suhtautumista. En ole moista käytöstä nähnyt ikinä missään. Enkä toivottavasti enää ikinä näe enkä kuule. Mitä nämä Putinin tekoja ymmärtävät sitten kuvittelevat saavuttavansa, kun melkein suu vaahdossa huutavat ja haukkuvat natseiksi Ukrainan johtoa.

Saa sitä ymmärtää Venäjää ja Putinia ja saa sitä epäillä Yhdysvaltoja kaikesta pahasta. Kumpainenkaan maa ei ole puhdas pulmunen, mutta tässä nimenomaisessa Ukrainan tapauksessa, olisiko se kaikki voinut siellä tapahtua elleivät ihmiset itse olisi sitä halunneet. Kaikki ne nuoret, kaikki ne mummot, joista Marja Manninen lähetyksissä puhui.

Polina Kopylova muistutti meitä historiasta eli on muistettava, että me puhumme entisistä Neuvostoliiton tasavalloista, joilla varmasti on identiteettiongelmia, kun omaa historiaa ei ole joko ollenkaan vielä käsitelty tai sitä ei hyväksytä. Kaikilla näillä mailla ja myös Venäjällä on hirvittävän suuri muuttumistehtävä edessään ja siihen on annettava aikaa, jotta demokratia voi toteutua kaikilla tasoilla, ei vain vaaleissa. Näinhän se on.

.

EU pohdituttaa

Lähiviikkojen aikana kysytään yhä useammin, mistä EU -vaaleissa on kysymys. Voi olla, että viisaat ja tietävät löytävät useita vastauksia, minulla on vain yksi vastaus: ihmisten hyvinvoinnista on kysymys. Vaan kun yritän tätä paloitella pienempiin osiin, se ei olekaan niin helppoa. Asioita on niin paljon, ongelmia tukkukaupalla.

Hyvinvointiin vaikuttaa myös ihmisen tiedon taso, ja siihen kytkeytyy olennaisesti lukutaito. Se on meille suomalaisille itsestään selvä asia, mutta ei ollenkaan selviö kehitysmaissa. Näin ajattelin ennen, yhdistin kehitysmaat ja lukutaidon. Onko Eurooppa kehitysmaa? Pakko vastata, että on ainakin jos sitä mitataan luku- ja kirjoitustaidottomien määrällä. Joka viides EU -maiden aikuinen on luku- ja kirjoitustaidoton. Kurja lähtökohta elämälle.

Lukutaidottomuus  ja jatkuvasti vahvistuva eriarvoisuus ovat huonoja emmeitä  kansalaisten Euroopalle, jossa kaikkein tärkeimpänä pitäisi olla ihmisten perus- ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen. Työn pitäisi olla ihmisen perusoikeus, mutta sitä se ei tänään ole. Kun yli puolet maan nuorista on työttöminä (Espanja ja Kreikka), niin EU:n arvostaminen ei voi olla kovin korkealla. Jotain on tehty väärin.

EU -vaaleissa ei äänestetä siitä, onko EU hyvä vai huono. Näissä vaaleissa äänestetään ihmiset parlamenttiin. Sinne haluavat hekin, jotka ovat EU -vastaisia. Halpahintaista irvailua saa toki käyttää,  mutta samalla pitäisi myös sanoa, mitä  aikovat siellä parlamentissa tehdä, jos sinne pääsevät. Jatkavat irvailua? Onpa siitäkin etua suomalaisille.

Viisi vuotta sitten EU -vaaleissa korostimme rauhaa ja yhteistyötä. Silloin se tuntui  itsestään selvältä asialta, mutta kuinka todeksi se onkaan tänään realisoitunut. Me todella tarvitsemme yhteistyöhön kykenevän Euroopan.  Yksikään maa ei pärjää yksin.

Vielä hyväksi lopuksi Tarja Haloselta kuultu lause: Demokratia on sitä, että enemmistö päättää ja vähemmistöjä ei sorreta.

Karkkihumalassa ei ole kiva olla

Tunnustan tykkääväni hyvästä ruoasta. Syön paljon kotona itse laittamaani ruokaa, koska lähibaarien ruoka tai kaupasta ostamani valmistuote on usein sellaista, ettei vatsa täyty. Ruokaa on lautasella riittävästi, siitä ei ole kyse. En jää nälkäiseksi, mutta heti tekee mieli makeaa. Omista sörsseleistä ei tule tällaista tunnetta.

Luen ja kerään  ruokareseptejä, kokeilen jatkuvasti uusia ruokia, syön kasvis- ja kalapainotteisesti ja kutakuinkin "oikeaoppisesti". Joku vuosi sitten sain Pirjo Saarnion "Rasvoilla parempaa terveyttä" - kirjasta ahaa -elämyksen ennen kaikkea siitä, että rasvoja voi ja pitää syödä, kunhan syö oikeita rasvoja. Tosin meillähän ollaan vähintään kahta mieltä siitä, mitkä ovat hyviä, mitkä huonoja rasvoja.

Mutta eihän sitä ihminen aina jaksa olla järkevä. Ei aina jaksa ajatella, mikä tekee hyvää omalle keholle ja sisäkaluille, mikä ei. Varsinkin syksyn pimeys saa minut vuosi toisensa jälkeen unohtamaan hyvät tavat ja heittäytymään välinpitämättömäksi. Seurauksena paino nousee, mieli ahdistuu. Hyvät ruokatavat tarkoittavat myös itsensä kuuntelua eli onko syömisen jälkeen hyvä olla.

Ennen joulua söin reilun puoli kiloa toffeekarkkeja. Heti perään saman verran hedelmäisiä liivatekarkkeja. Joulun jälkeen upotin itseeni noin puolitoista kiloa erinomaisen hyvää suklaata. Vähän ihmettelin outoa oloani, olin kuin kummallinen pöhöttynyt pallo. Karkkihumalainen pyörylä. Minulla oli varmaan silloin päällä aikamoinen tulehdus, vaikka en sitä tietenkään sellaiseksi osannut lukea.

Luettuani tiedetoimittaja Susanne Björkholmin maanantaisen kolumnin "Tulehdus tappaa meidät hiljalleen", ymmärrän vähän enemmän. Olen aina ajatellut, että rasvoja pahempi on sokeri. Nyt olen siitä entistä vakuuttuneempi. Ei meidän kannata olla niin kauhean huolissamme vanhempien ihmisten vyötärön ympäryksestä, mutta kylläkin nuorten juomatavoista, makeiden limujen lipittelystä ja urheilujuomista.

Jacke Södermanin elämä kirjana

Hengästyttävän aikaan saava mies tämä Jacob Söderman. Jotenkin olen sen aina tiennyt, mutta luettuani Heikki Saaren kirjan, en voi kuin ällistellä lisää. Södermanin työ- ja ansioluettelo on käsittämättömän komea: kansanedustaja, ministeri, maaherra, eduskunnan oikeusasiamies, EU:n oikeusasiamies, Helsingin yliopiston konsistorin jäsen, kansainvälisen Chile -komission puheenjohtaja,  Euroopan neuvoston viisaiden ryhmässä ja niin edelleen loputtomiin.

Saaren kirja avaa sitä, millaista  politiikkaa ja miten Suomessa noin viisi vuosikymmentä sitten tehtiin. Voi miten taistelimmekaan EEC:tä vastaan.  Kirjassa välittyy hyvin todellinen kuva, miten tätä maata on johdettu ja mitkä asiat ja miten liikahtivat eteenpäin.  Joskus yhden ihmisen merkitys on ratkaiseva, sittenkin on tilanteita,  jolloin sota kaipaa juuri sitä yhtä miestä.

Jotain outoa (en kehtaa sanoa ihmeellistä), Södermanissa varmaan on, kun  hän kelpasi  Turun alueen telakkatyöläisillekin. Ruotsinkielinen hesalainen juristi! Tosin vielä vaikeampaa oli ennakkoon uskoa hänen valintaansa  EU:n ensimmäiseksi oikeusasiamieheksi eli miten näin pienestä maasta kuin Suomi voi tulla valituksi. Se ei olisi onnistunutkaan ellei kyseessä olisi ollut juuri Söderman.

Södermanin poliittista uraa seuranneilla on varmaan aika samankaltainen käsitys hänestä: auktoriteettejä kumartamaton mies, tekee niin kuin kokee oikeaksi, on pienen ihmisen puolella. Sarkastinen humanisti niin kuin häntä määritellään.

Kirja kertoo, että tultuaan oikeusministeriksi, Hesarin Kari piirsi Södermanista vajaan kuukauden aikana kolme pilapiirrosta.  Ennätys sekin.
"Anteeksi vaan, herra oikeusministeri, mutta te ajoitte vasten punaista", poliisi kysyy Karin piirroksessa. "Mitä! Onko olemassa muitakin värejä", oikeusministeri Söderman vastaa.

Mitä pitää ajatella miehestä, joka tuli tunnetuksi vasemmistodemarina  ja joka kirjassa päätyy suosittelemaan tämän päivän suomalaiselle sosialidemokratialle filosofien von Wrightin ja Himasen ajatuksia.  Mutta en oikeastaan voi olla toistakaan mieltä Södermanin kiteytyksestä:

 "Pitää turvata ihmisille arvokas elämä, olla myötätuntoa ja suojella luontoa. Johtamisen
pitää olla sellaista, että se kannustaa ihmisen parhaat puolet esiin."

Lukemisen arvoinen kirja. Eikä pidä hermostua siitä, että tämä mies ei piilota kynttiläänsä vakan alle. Miksi pitäisikään!

Ihmisoikeudet myös naisille - kaikkialla

 Solidaarisuuden kevätnumero tipahti postiluukusta.  Taas kerran sen luettuani en voi kuin taivastella sitä, miten miljoonien kilometrien päässä me ihmiset toisistamme elämme. Enkä tarkoita matkaetäisyyksiä, vaan kulttuureja. Se mikä meillä on itsestään selvää ja luonnollista, sitäpä se ei sitten muualla olekaan.

Lehdessä nostettiin esille hyvin pahoja asioita. Pahoja asioita, jotka vuosien aikana ovat tulleet jo hyvin tutuiksi. Tarinoita väkivallan ja sukuelinten silpomisen kohteiksi joutuneista naisista erityisesti Somalimaassa, mutta myös muualla Afrikassa. Minut pysäytti rohkeiden äitien tarinan keskellä ollut esimerkki piilotetusta ongelmasta:

" Kuvittele, että naisen suu on ommeltu kiinni niin, että vain toiseen suupieleen on jätetty pieni kolo. Tällaisen naisen nähdessään ihmiset kyselisivät huolissaan, mitä naiselle on tehty, miksi niin on tehty ja miten hän nyt voi syödä, puhua ja elää elämäänsä.  Naisten sukuelinten silpominen on ongelma, joka ei näy päällepäin ja jonka seuraukset ovat intiimejä terveyshaittoja. Sen tähden niistä vaietaan liian usein."

On arvioitu, että 130 miljoonaa tyttöä ja naista kärsii tästä eri puolilla maailmaa. Sen lisäksi, että kaikki silpominen tuottaa jatkuvia kipuja, se voi tehdä hengenvaarallisen lapsen synnyttämisestä. Ja myös, eikä ollenkaan vähäisimpänä asiana, se vie mahdollisuuden nauttia sukupulielämästä.

Näiden tarinoiden lukeminen ei ole hauskaa. Onneksi Solidaarisuus -lehti on tehty toivoa antavasti. Sen sivuilta voi lukea, että pahat ja väärät tavat voi murtaa, mutta murtamisen on lähdettävä naisista itsestään. Ja heitä on tässä tuettava, koulutettava ja rohkaistava.

Annan taas ilolla kuukausittaisen roponi Solidaarisuuden tilille.
Lue lisää www.solidaarisuus.fi

Tietoisku historiasta: "Suurta olla pieni kansa"

Tänä maaliskuisena, tyynenä ja hitusen aurinkoisena sunnuntaiaamuna kävimme koirulin kanssa tervehtimässä miehiä historiasta. Töölönlahden pohjoispuolella Talvipuutarhan tuntumassa on komeiden tammien muodostama puisto. Muutama näistä jykevistä puista on omistettu maamme merkkihenkilöille.

Ennen kierrosta tammien alla kävimme tervehtimässä kaikkein komeimmalla paikalla mäen päällä olevaa Henrik Borgströmiä (1799-1883). Hänen sanotaan olleen kuollessaan yksi Suomen rikkaimmista miehistä. Borgström hankki rahansa muun muassa tupakkatehtaallaan ja Forssan puuvillakehräämöllä. Lisäksi hän on varmaan ollut myös mukava mies, koska mitä muuta voi ajatella puutarhanhoidosta ja kulttuurista kiinnostuneesta ihmisestä. Niille hän myös jakoi rahojaan. Borgström luovutti omistamansa Eläintarhan alueen kaupungille vuonna 1877.  Kiitokseksi tästä hänen kuvansa veistettiin  jykevään pronssiseen rintakuvaan vuonna 1888. Työ on  Walter Runebergin valmistama.

Leo Mechelin sai tammen vuonna 1899. Hän sai sen tunnustuksena erityisesti laajasta ja pitkästä yhteiskunnallisesta työstään.  Liberaalipoliitikko (myöhemmin RKP) puhui paremmin ruotsia, ranskaa ja englantia kuin suomea ja osallistui kaikille valtiopäiville vuosina 1872-1906.

Taiteilija Walter Runeberg oli Johan Ludvigin poika. Kun taiteilija täytti 70 vuotta vuonna 1908, myös hän sai oman tammensa. Walter Runebergin töitä ovat Borgströmin patsaan lisäksi ainakin Esplanaadilla oleva J. L. Runebergin patsas, Aleksanteri II:n patsas Senaatintorilla ja kaunis patsas Helsingin Lastensaairaalan pihalla. On hän tammensa ansainnut.

 Jean Sibelius sai tammensa  vuonna 1941 ja J.W.Snellman niinkin myöhään kuin vuonna 2006.

Mukavaa, kun puistoissa voi kokea tuulahduksen menneiltä ajoilta. Pitäisiköhän pitkästä aikaa lukea Veijo Meren neliosainen, Suomen historiasta toisella tapaa kertova kirjasarja, jonka viimeisin osa on otsikoitu "Suurta olla pieni kansa". Vaikka Meren kirjan mukaan Juho Kusti Paasikivi on sanonut "kyllä se on saatanaa, että kansa on pieni".

Tunteista

Tosi monta vuotta sitten (elämässäni kaikesta on jo niin kauan) olin työmatkalla ja päivän töiden jälkeen tytöt halusivat paikalliseen ravintolaan iltaa istumaan. Sanoivat, etteivät voi tulla ellen minä ole mukana. Kotona oli siis miehelle kerrottava, että pakko on nyt lähteä ravintolaan vieraan seuraksi, eihän sitä voi jättää yksin lauantai-iltaa viettämään.

Illasta kehittyikin mukava, mutta se on toinen juttu. Pointti on se, voiko nainen kotona kertoa, miten mukavaa ja hauskaa hänellä on ollut ja ihan ilman omaa miestä. Saako iloita vai pitääkö se kätkeä niin kuin eräs heistä sanoi, tiskatessa muistelen hymyillen mukavaa ilta. Mutta miehelle ei tästä hauskasta voi kertoa, hän ei siitä pitäisi.

Aika outo ajatus, ettei toinen voisi iloita toisen ilosta. Eihän se ole häneltä pois. Toisaalta ihan vähän ymmärränkin tämän tilanteen, koska läheisin ihmissuhde voi myös olla se vaikein. Varsinkin jos on totuttu siihen, ettei keskustella ja kumpikin elää omassa maailmassaan.

Samanlainen tilanne voi olla myös ystävien kesken. Yhtäkkiä ei jaksakaan (ehkei haluakaan) olla myönteinen ja kannustava. Kun itsellä menee huonosti tai elämä ei ole sellaista kuin toivoisi sen olevan, silloin voi olla vaikeaa iloita toisen ilosta.

En ollenkaan osaa selittää ihmisen sielun syövereitä, mutta onhan se hirmu surullista jos hyväksymisen tunteiden tilalla on vain kademieltä.

Eräs facebook - viesti käynnisti tällaisia pohdintoja.