Äitienpäivänä Minna Canthista

Lukupiirini keskusteli Minna Canthin elämästä. Keskustelun pohjana oli Minna Maijalan kirjoittama uusi elämänkerta. Äitienpäivän läheisyys taisi vaikuttaa siihen, että jäin pohtimaan kirjailijaa ja aikansa sosiaalisen omantunnon herättäjää Minna Canthia äitinä. Tosin kovin paljon kirjassa ei juuri siihen ole aineksia.

Minna oli vain 35 vuotta, kun hänen miehensä kuoli. Silloin elettiin keskikesää vuonna 1879. Puoli vuotta myöhemmin syntyi heidän seitsemäs lapsensa, Lyyli, joka ei siis koskaan nähnyt isäänsä.  Vanhin lapsista oli Anni 13 vuotta. Kun mies kuoli, elämältä putosi taloudellinen pohja pois.

Minna ei jäänyt kipuilemaan, vaan teki sen mitä oli tehtävä. Perhe jätti rakkaan kotitalonsa Jyväskylään, muutti Kuopioon, jossa olivat Minnan äiti ja veli. Ja lankakauppa. Olisi luullut, että yksistään arkipäivästä selviäminen olisi vienyt kaiken Minnan ajasta ja energiasta, mutta mitä vielä. Hän ei tyytynyt kauppiaan työn kautta hankkimaan rahaa perheelleen, vaan hän herkästi innostuvana ihmisenä eli täysillä sen ajan suomalaistuvassa yhteiskunnassa. Sen paremmin hänen lapsensa kuin arkipäivän rutiinit eivät pystyneet vaientamaan hänen luovuuttaan eivätkä sumentaneet hänen aistejaan nähdä, millaisissa oloissa köyhät elivät ja millaisia olivat avioliitot pahimmillaan.

Minna Canth toi teoksissaan esille naisten ja äitien, perheitten näkökulmaa. Eivätkä ne ajat ole mitään muinaishistoriaa. Avioliiton ulkopuolella synnyttäviä äitejä ei enää laiteta kirkon jalkapuuhun eikä heitä muutoinkaan häväistä. Mutta edelleen perheissä on väkivaltaa, sovun ja perherauhan säilymiseksi nainen on se joka useimmiten nöyrtyy.

Vaikka Suomi onkin tällä hetkellä rankattu maailman parhaaksi maaksi äideille, olisi minnacantheilla vielä tehtävää. Naisen euro on 83 senttiä ja eläkeläisnaisen euro vain 78 senttiä. Jossain on sen sanottu olevan vain 62 senttiä.

Raivokasta nykytanssia, suloisia pikkutyttöjä

Niin monessa liikuntanäytöksessä, tanssiesityksessä ja voimistelukilpailuissa kuin olenkin ollut, aina on yhtä hauskaa nähdä esiintyjistä pursuava ilo. Tietysti se näkyy erityisesti silloin, kun kyse ei ole kilpailutilanteesta, kun ei tarvitse miettiä tuomareita eikä pisteitä, vaan voi vain antautua musiikin vietäväksi.

Tamara Rasmussenin tanssikoulun kevätnäytöksessä oli iloa ja vauhdikasta menoa. Jokainen tunneilla ollut tyttö ja nainen pääsi esiintymään täydelle katsomolle. En ollut katsomassa esitystä siksi, että olisin kauhean innostunut showtanssista, afrosta, hiphopista tai nykytanssin koukeroista. Minut sai paikalle pieni seitsenvuotias Venla, yksi esiintyjistä. Nelisen vuotta viikottaista harjoittelua takana.  Ja näkyihän se, käsi nousee jo kauniisti kaarelle ja jalat ovat oikeaoppisesti aukikierrossa. Klassisen baletin perusasioita.

Venlaa pienemmät tytöt eivät vielä malttaneet keskittyä, mutta sehän ei olekaan tärkeintä. Pikkuiset muskarit saavat aina hersyvimmät naurut ja taputukset. Tärkeintä on uskaltaa olla lavalla yhdessä muiden kanssa eikä sen todellakaan ole väliä, muistaako kaikkia liikkeitä vai tekeekö niitä vähän jälkijunassa. Ryhmässä on kuitenkin turvallista olla ja jotta siinä voi olla, on sentään opittu piirit, rivit ja jonot.

Oli mielenkiintoista nähdä millaista tanssiin pohjaavaa liikuntaa nykyään harrastetaan, mitä tunneilla harjoitellaan. Onhan se tänään todella toista kuin silloin ennen, mutta on siinä samaakin: rytmi, eläytyminen, keskivartalosta lähtevä liike. Raivokkaassa nykytanssissa pauhaavan musiikin keskellä ei paljon tehdä pieniä nyansseja tai mennään sillä vauhdilla etteivät ne tavoita katsojaa. Takuuvarmasti pulssi nousee.  

Eliitti -ryhmän aamuvalssi kertoi, miten vanhempikin ihminen osaa liikkua kauniisti, kun takana on vuosien säännöllinen harjoittelu.  Tämän tanssin aikana tuli ikävä Elli Särkkää, koreografia ja naisvoimistelun ohjaajaa, jolla oli taito minimaalisen pienellä liikkeellä kertoa niin paljon.

Illan loppupuolella esiintyneen pienen tytön intensiivinen ja herkkä soolotanssi oli koskettava. Sen jäljittelemisessä olisi vanhemmallakin tanssijalla ollut tehtävää. Vaikka ei ymmärtäisi tanssista yhtään mitään, tällainen esitys läpäisee aina.

Nasima Razmyar valloitti

Hakaniemen tori vappupäivänä. Nasima Razmyar tulee puhujapönttöön. Katsoo yleisöä ja sanoo: WOW! Kohtuullisen harvinainen tapa aloittaa puhe.  Selitys tulee heti perään: yksi Nasiman unelmista on toteutumassa juuri nyt, saada olla puhumassa perinteikkäällä Hakaniemen torilla.  Ja nimenomaan vappuna. Minustakin se on kunnia-asia, josta sietää olla ylpeä.

Puheen päätyttyä juontaja kysyy Nasimalta jotain - en enää muista mitä, mutta muistan vastauksen. Nasima sanoo olevansa onnellinen nähdessään isänsä ja äitinsä katsomossa ja heidän ylpeytensä hänestä, tyttärestään. Tapa miten hän sen sanoo, säteilee varmaan torin toiselle laidalle saakka. Herkistyn itsekin.

Saako vappupuheessa olla näin paljon tunteita, ylpeyttä ja iloa siitä, että matka Afganistanin Kabulista on tuonut hänet vappupuhujaksi Hakaniemeen? Saa ja pitää. Voi kun me suomalaisetkin joskus osaisimme välittää omat tunteemme - joita meillä takuuvarmasti on - yhtä vilpittömällä ja suoralla tavalla.  Häpeilemättä niitä.

Nasima sanoo saaneensa Suomelta niin paljon, ja nyt hän haluaa antaa jotain takaisin. Siksi hän on ehdolla Euroopan parlamenttiin. Päätin liittyä siihen suureen ryhmään, jonka tavoitteena on saada Nasima Brysseliin. Tässä naisessa on ainesta vaikka mihin. Tutustu vaikka itse: nasima.fi.

Auli Leskinen: Petojen aika. Kirja Chilestä.

11. syyskuuta 1973 paistattelin päivää Pohjois-Italiassa, pienessä Alassion lomakaupungissa. Pysähtynyt tunnelma rikkoutui täysin, kun lehtien otsikot kirkuivat: Chilen presidentti Allende on kuollut, tehnyt itsemurhan. Verinen sotilasvallankaappaus syrjäytti vaaleilla valitun presidentin. Tästä alkoi tuhansia chileläisiä koskettanut elämä, jota on vaikea tänään uskoa todeksi.

Auli Leskinen on kirjoittanut kirjan Petojen aika, jossa hän poikkeuksellisen yksityiskohtaisesti kertoo vankiloissa ja sotilasleireillä tapahtuneista julmuuksista. Sen mitä hän ei sano, sen pystyy kuvittelemaan. Vaikka Chilestä ja sotilasvallankaappauksesta on jo neljä vuosikymmentä, siitä lukeminen satuttaa edelleen. Petojen aika kertoo yhden perheen tarinan kautta kaikesta siitä, mitä chileläiset kokivat. Perhe oli, niin kuin mummo sanoi, punainen kuin keitetty hummeri. Perheen jäsenten oli mahdotonta välttää kovaa kohtaloaan.

Kirjan henkilöt ovat muuten kuviteltuja paitsi nuori Michel Nashin. Hän eli silloin, oli armeijassa ja kun ei suostunut ampumaan ihmisiä, tavallisia chileläisiä, hänet tapettiin. Sitä ennen hänet kidutettiin melkein hengiltä. Armeijassa ei niin vain kieltäydytä tappamasta.

Pinochetin sotilashallinto, diktatuuri, tiesi tuhansien chileläisten maasta muuttoa, kuolemaa, kidutusta, terroria. Myös Suomi otti vastaan chileläisiä takaa-ajettuja. Pakolaisten asioiden järjestänä toimi Santiagossa Suomen asiainhoitaja Tapani Brotherus, joka rohkeilla toimilla pelasti useita ihmisiä. Lieneekö hän kirjassa mainittu Pekka.

Jacke Söderman kertoo tuoreessa kirjassaan myös Chilestä. Hän toimi kansainvälisen Chile -toimikunan puheenjohtajana vuosina 1974-88. Söderman sanoo,että "Allende koettiin hyväntahtoiseksi idealistiksi. Hänen ensimmäisiä uudistuksiaan oli jakaa maitoa lapsille. Kysymys oli idealistisesta, lähes sosialidemokraattisesta presidentistä."

1970 -luvulla Suomessa elettiin voimakasta yhteiskunnallisten uudistuksien aikaa, joten ainakin vasemmistolaisesti ajattelevien ihmisten oli helppo samaistua Allenden Chileen. Solidaarisuusliike sai runsaasti uusia jäseniä, paljon nuoria ihmisiä, joiden polittiseen heräämisen Chilen tapahtumat vaikuttivat suuresti.

Leskisen kirja kertoo millaisen pelon vallassa ihmiset elivät. Kirjaa oli hetkittäin hyvin vaikea lukea.  Oli pakko lopettaa lukeminen, kun silmät täyttyivät kyynelistä. Itketti ja suututti, millainen peto ihminen voikaan olla toiselle ihmiselle. Viimeksi olen tuntenut itseni yhtä pahoinvoivaksi lukiessani Mario Vargas Llosan kirjaa Vuohen juhla, joka kertoo Dominikaanisen tasavallan diktaattorista.

Miksi tällaisia pahoja kirjoja on pakko lukea? Siksi, että muistaisimme ja tietäisimme. Siksi, että näin voi tapahtua muuallakin.

Neilikoita aseisiin

Musiikki herätti taas muistoja. Radiossa soi "Grandola,vila morena", taustalla kuuluvat sotilaiden askeleet, mutta marssi on kevyttä, ei ollenkaan pahaenteistä. Perjantaina tuli 40 vuotta Portugalin verettömästä vallankumouksesta, jossa sotilaiden piipuissa ei ollut tappavia luoteja vaan neilikoita. Siitä nimi neilikkavallankumous.

Musiikilla oli vallankumouksessa tärkeä osa. Grandolan soittaminen radiossa oli merkkinä vallankumouksen alkamisesta. Kun musiikki vähän jälkeen puolenyön alkoi Portugalin yleisradiossa soida, käynnistyi strategisten kohteiden valtaaminen ja kun aamu tuli, oli vanha valta kaatunut. Diktatuuri vaihtui hetkessä demokratiaan. Eikä ketään tapettu.

Ukrainassa ja varsinkin sen itäisessä osassa on ihmisillä tällä hetkellä pelko sydämessä. Kukaan ei halua sotaa, mutta aloittaako sen sittenkin joku? Jähmettyneet sydämet hehkuvat  Elvi Sinervon laulussa Natalia. Toivoa herättävä laulu soi kauniisti: ..."Natalia, oi kuuletko,soi yössä rakentajain laulut jo, he palaavat ja silloin vakaa on taas Ukraina". Tätä laulua ei Ukrainassa lauleta, mutta me voimme laulaa ja toivoa, että sielläkin pyssyihin laitettaisiin neilikoita.

Kohtaamisia kuuden miehen kanssa

Mies on mukavanoloinen, hiljainen mörökölli. Hän ei puhu paljon, koska hänellä näyttää olevan hyvin vaikeaa koota sanoista lausetta. Mutta ystävällinen mies on, vastaa tervehdykseeni. Kävelee hissukseen, askel on kovin lyhyt. Lämpimällä säällä istuu puiston penkillä. Mies on itseensä käpertynyt, jähmeä. Ehkä joku sairaus on vanhentanut häntä ennen aikojaan. Tai sitten hän on ruumiillisen työn tekijä, jossa työvuosien jäljet näkyvät.  Hänen äänensä on pieni ja voimaton. Osaisiko hän vielä huutaa? Osaisiko hän vielä osoittaa tunteita, koskettaa naisensa poskea hellästi ja rakastavasti? Muistaako hän vielä, miltä tuntuu toisen kosketus? "Rakastan yksinäisten asemien yksinäisiä miehiä". Ei, juoppo tämä mies ei ole.

Mies kävelee kesät ja ainakin viime talven aidoissa Reino -tossuissa. Kohtaamme miltei päivittäin ja joka kerran hän kysyy, minkä ikäinen tuo sinun koirasi on. Yhtäkkiä oli viikkoja etten häntä nähnyt, kunnes sitten yhtenä päivänä mies taas kipusi mäkeä ylös, mutta entistä hitaammin. Hän on hiljainen hissukka, mutta luulen miehen nuorempana olleen jos ei nyt aikamoinen flirtti,  niin yritteliästä laatua. Hän on vieläkin valmis kohtaamaan vieraan ihmisen, katsoo silmiin  ja haluaisi ehkä keskustella enemmän, mutta sanat puuttuvat.  Ehkä miehen maailmassa ei enää ole tilaa uusille asioille, ehkä sentään hetkittäin muistaa jotain mukavaa.

Mies on treenannut juoksua kauan. Hän juoksee säntillisesti ja kohtalaisen kovaa, kädet lepattavat sivuilla kuin lepakon siivet.  Hänen vartalonsa on laiha, kova ja sitkeä. En ole varma, näkeekö hän meidät, mutta yhtään sanaa emme ole vaihtaneet, emme edes tervehdi, vaikka olemme tulleet vastakkain useita kymmeniä kertoja. Näkeekö hän koivuissa aavistuksen vihreyttä, huomaako siniset kukkamatot, oravien leikin puissa, kuuleeko mustarastaan laulun? Epäilen, että hän näkee vain itsensä, tuntee vain rintansa poltteen ja pohkeittensa kireyden. Monet maratonit odottavat miestä, mutta puhuuko hän muusta kuin juoksemisesta? Millaista hänen kanssaan olisi istua illallispöydässä?

Mies on äreänoloinen. Kävelee pää painuksissa, vähän lytyssä kuin etsisi jotain maasta. Meitä hän ei näe. Joskus kävi mielessäni, tervehtisinkö, päästäisin koirani häiritsemään häntä. Haluaisin nähdä, käveleekö siinä elävä ja tunteva mies vai onko hän jo luopunut kaikesta. Toisaalta, hän saattaa myös ajatella suuria filosofisia kysymyksiä. Kävellessä tunnetusti aivot toimivat ja ajatus lentää. Ehkä hänellä on kotona vaimo, joka puhua pälättää niin paljon ettei ole tilaa miehen omille ajatuksille. 

Tämä mies on poikkeava edellisistä. Hän on siististi pukeutunut, matkalla töihin ja sellainen hyväntuulisesti mukavan näköinen ja oloinen. Tapaamme harvoin, mutta tavatessamme hän aivan kuin riemastuu nähdessään koirani. Hän lepertelee sellaisin sanoin ja äänenpainoin, että koira hänen käsissään suorastaan sulaa pienen pieneksi keräksi.  Voisin koska tahansa jättää tälle vieraalle miehelle koirani.  Hänen tapansa kohdella koiraa on suloinen. Minulle hän ei lepertele, vaan puhuu niin kuin aikuinen.  Pitäisikö heittäytyä pieneksi koiraksi?

Mies on mykkä. Hän ei osaa puhua sanoilla. Hän kuitenkin puhuu. Hän puhuu käsillään, vartalollaan ja ilmeillään.  Hän kehuu koiraa ja erityisesti sitä, miten mukavalta koirani näyttää, kun se hyppii ja pyörii puun ympärillä, sen oravapuun.  Mies ymmärtää mistä on kyse.  Hän haluaa hetken olla kanssamme nauttimassa koiran pentumaisesta iloisuudesta. Nauravainen mies osoitti tunteensa ilman sanoja. Miten jäitkin mieleeni.

Arne Nevanlinnan Heta osasi lukea ajatuksia

Kun lopetin Arne Nevanlinnan viimeisimmän kirjan "Hetan" lukemisen, ajattelin, että pitäisi lukea kirja heti  uudelleen. Niin hyvän olon se jätti.  Nevanlinna on kirjoittanut pienen ja sympaattisen tarinan ihmisistä vuosisadan alun Helsingissä.  Hänen aiemmat kirjansa Marie ja Hjalmar ovat samanlaisia ystävällisellä otteella kirjoitettuja kirjoja kuin tämä Hetakin. Näitä kaikkia on ollut nautinto lukea.

Heta, klinkkaava piikatyttö, jonka toinen jalka on toista lyhyempi, palvelee herrasväkeä. Pienellä piikatytöllä ei  vuosisadan alussa ollut suurtakaan arvoa.  Hänen oli palveltava nöyrästi ja kuuliaisesti ylempiään. Joskus se sai Hetan pohtimaan, että "onko niin, että ihmisiä on vain kahta sorttia, ne jotka ojentavat ja ne joita ojennetaan".

Samalla kun Heta tarkkailee ihmisiä, hän opiskelee salaa isäntäväeltään, sillä mitä piikatyttö kirjoilla tekisi. Ei herrasväen yöastioiden aamuiseen poisvientiin mitään tietoa tarvita.  Kenraalin potta oli peitetty päivälehdellä, kenraalskan pienempi   Huussiksella. Jos hajun sieti, lehtiä saattoi lukea.

 Suomen kieli oli piikojen kieli, ruotsi herrasväen.  Mutta Hetapa ei ollutkaan tavallinen tyttö. Hän osasi lukea ihmisten ajatuksia. Ne saivat hänet huomaamaan, etteivät nuo häntä "paremmat" olleetkaan sen kummallisempia, olivat kateellisia ja pahaa tahtovia.
Nevanlinna kirjoittaa lämpimällä ironialla. Kun suku kokoontuu, kaikki puhuvat ja haluavat olla erinomaisia, mutta kukaan ei kuuntele, koska "kaikki mielipiteet,muistelut ja kaskut olivat  ennestään tuttuja vuosien tai vuosikymenten takaa. Toisto vahvisti sanomaa. Traditio rauhoitti ja antoi turvaa."

Hetan hyppäys mustalaisten kelkkaan oli kirjassa hitusen outo käänne, mutta se oli niin hauskasti kerrottu, että menköön. Eipä se itse tarinaa haitannut.

Rakkauttakin Heta sai kokea, mutta siitäkään Nevanlinna ei tee mitään suurta draamaa, vaan kertoo Hetan tunteista hyvin pienesti, herkästi.  Tuli vähän sellainen olo, että eihän tässä meidän iässämme suurista intohimon hetkistä ole enää jäljellä kuin kalpea muisto. Siksi rakkaudestakin on kerrottava kuin vähän varoen, mutta kauniisti.

Kirjailija taitaa puhua itsestään, kun sanoo "tässä iässä kaksikymmentä vuotta ei tunnu missään."  Eipä niin, ne ovat hujahtaneet ohi niin nopeasti.