Kesäistä iloa Talvipuutarhasta

Kesäaamut kaupungissa(kin) ovat lumoavia. Sadepäivän jälkeen myös ihminen eikä vain koirani haistaa tuoksuja, maisema on kaunis kaikessa tuuheudessaan ja syvässä vihreydessään. Lämpimät päivät ja riittävä sade ovat tehneet tehtävänsä.

Kaupungin Talvipuutarha on ruusujen aikaan uskomattoman hieno puisto, mutta se on sitä jo nyt. Iloksenne teille, blogini lukijat, kuvia aamulenkiltä Tapsun kanssa. Me nautimme.

Lintujen huussit ovat Miia Kallion ja Otto Santalan käsialaa

Kaarina Kellomäen hauska tekstiilinauhasta pujoteltu "graffiti".

Vapaa-Aika 3.6.-31.8.2014

Helsingin Talvipuutarha

Filmihullut Sodankylässä

Sodankylän filmifestivaali käynnistyy ensi keskiviikkona. Siellä minäkin olen monasti ollut, mutta vain ajatuksissa.  Aina on lähteminen jäänyt meinaamisen asteelle niin kuin jää edelleen. Heittäydyin festivaalitunnelmaan katsomalla Peter von Baghin Sodankylän filmiviikosta kertovat hienosti  puhuttelevat ohjelmat. Areena lähetti lähes tunnin kestäviä ohjelmia kolme.  Edelleen nähtävissä.

Yöttömän yön aurinkoa ei varmasti monilla festivaaleilla nähdä. Ehkä se on myös yksi syy miksi niin monet kuulut ohjaajat ovat lähteneet Lapin portille. Joka tapauksessa vierailevien ohjaajien lista on komea, moni on jo poistunut joukostamme. Nämä dokumentit oli koottu keskustelutilaisuuksista, joissa ohjaajat kertoivat mielielokuvistaan, mitä on ohjata, mitä on elokuva, millaisia ovat näyttelijät.
 
Elokuva on kiehtova maailma. Elokuvan katsominen oikeassa teatterissa on ihan toista kuin televisioruudusta. En osaa sanoa, vaikuttaako eläytymiseeni se, että istun pimeässä teatterissa muiden ihmisten keskellä. Saan jakaa kokemuksen monen kanssa.

Vaikuttavan elokuvan katsomisen jälkeen teatterista ulostulo on hämmentävää. Se on sitä ollut aina ja se on sitä edelleen. Kirkkaat valot, äänet, ihmiset. Tulen  toisesta maailmasta, en tahtoisi herätä  todellisuuteen.  Kun pyyhin itkettyneitä silmiäni, en haluaisi kenenkään katsovan minua, haluaisin olla vain itsessäni, hiljaa ja puhumatta. Elokuvan antama tunnekokemus voi parhaimmillaan olla juuri näin vahva.

Elokuva on siitä merkillinen asia, että monet elokuvat voi katsoa uudelleen ja uudelleen. Chaplinin Kaupungin valot itkettää aina vaikka kuinka tiedän, miten se päättyy. Tämän elokuvan monet ohjaajat valitsivat siksi leffaksi, jonka ottaisivat mukaansa autiolle saarelle, jos saisi ottaa vain yhden elokuvan.

Mutta vielä Sodankylään. Olen matkalla Saariselälle ajanut usein kaupungin läpi. Joskus pysähtynyt kauppaan ja tankannut auton, mutta muuten paikkakunta on vieras.  Filmiviikolla se on varmasti muuta kuin hiljainen kylä. Dokumentissa näytettiin talon seinustalla olevaa kuvaa Humprey Bogartista ja tekstiä: "Mennään elokuviin, baby". Minusta se on aivan asiaankuuluva teksti eikä naurata ollenkaan. Tosin hyvälle mielelle se sai.

Jos olisin Sodankylässä, menisin katsomaan Olivier Assayasin elokuvaa Carlos, joka esitetään täyspitkänä kuusituntisena yönäytöksenä. Ja sen jälkeen kävelisin yöttömään yöhön. Ehkä ihmettelisin, missä oikein olen.

Elllei olisi Hakaniemen hallia

niin ilmankin voisi elää, mutta jäisipä monia mukavia kokematta. Hallille tuli maanantaina 100 vuotta täyteen. Sitä juhlittiin kakkukahveilla, oli kuulemma ollut tupa täynnä. En päässyt kemuihin, mutta käväisin myöhemmin.

Olen jo vuosia tehnyt viikottain ostokseni hallissa. Sinne houkuttaa tietysti ja erityisesti tuore kala, mutta myös tutuiksi tulleet kauppiaat. Rosendahlin kauppiaan kanssa keskustelimme pitkään perinteistä. Hänen isovanhempansa ovat pitäneet kauppaa jo 1930 -luvulla. Kuvat seinällä kertovat kauppiaan äidin äidistä ja myymälästä, joka on ollut samalla paikalla kuin nykyinenkin. Valikoima on taatusti silloin ollut toinen kuin tänään. Ei ole ollut silliä maukkaassa smetanakastikkeessa, vaan on luultavasti myyty rasvasilli suoraan tynnyristä. Tänään pitää (?) kaiken olla niin valmiiksi laitettua.

En osaa sanoa, miten tietyt kaupat ovat tulleet minun kaupoikseni. Ehkä olen jäänyt asiakkaaksi ihan vain siksi, ettei ole tullut pettymyksiä vastaan. Joku sanoi joskus, että torimyyjän pitää pettää vain yhden kerran, se riittää. Leipäkauppoja vähän vaihtelen paitsi ruisleivän ostan aina samasta myymälästä. Syön harvoin muuta lihaa kuin lammasta, sen olen tottunut ostamaan Hakkaraiselta. Mukavaa, kun pojat vielä neuvovat ja antavat ruokaohjeita. No jaa, koiralleni sentään on haettava toisaalta broilerin sydäntä ja kivipiirasta. Ovat Tapsukan suurta herkkua.

Parhialan kahvia ja teetä ja paljon muitakin herkkuja tarjoava myymälä on tietysti oma lukunsa. On kuulemma se toinen myymälä, joka on ollut hallissa sata vuotta. Hurja mikä historia takana. Mitähän myymälässä on myyty sotavuosina ja sotien jälkeen, jolloin kaikesta oli pulaa? Ostin vahvaa espressoa. Sitä kannattaa ostaa vaikkei joisikaan. Kotiin tulee huumaava kahvintuoksu juuri jauhetusta kahvista. Aion kyllä sen juodakin.

Joskus kun maltan olla hosumatta, istun capuccinolle ja vain seuraan kuhinaa ympärilläni. Halliin ei ylipäätään kannattaisi tulla kiireisenä, sillä voihan kauppareissuakin ajatella kaikkien aistien herkistelykokemuksena. Nyt yksi aisti ilmoittaa olemassaolostaan: kun kirjoittaa ruoasta, tulee nälkä. Taidan tässä siirtyä nauttimaan ostamastani loimulohesta.

Terveisiä kotiin!

Miten yksinkertaista tänä päivänä onkaan pitää yhteyksiä ystäviin ja sukulaisiin. On kännykät, tekstiviestit, sähköpostit ja skypet. Ennen lähelteltiin kortteja. Enää niitä ei tule edes ulkomailta. Tekstiviesti kertoo missä milloinkin ollaan. Tai fb -päivitys, viesti twitteriin tai blogi.  Semmosta se on, helppoa ja vaivatonta.

Mutta mutta. Viestistä jää jäljelle vain haihtuva muisto ellet satu olemaan viestejä arkistoiva. Ja arkistokin todennäköisesti häviää, kun kulloinenkin kone sanoo suhteensa irti.

Löysin äitini valokuvalaatikoista satakunta vanhemmilleni postittamaa korttia, joista reilut puolet oli Suomesta lähetettyjä.  Tähän malliin:
"Hei, onneksi olkoon isäinpäivänä. Eilen täällä Jyväskylässä palaveri, nyt lähdössä Tampereelle. Pakkasta on hiukan, luntakin jo sateli." Kortti isälle Jyväskylästä 9.11.62.

Kuokkalan sillasta ei Jyväskylässä vielä tuolloin ollut tietoakaan.

Ajankuvasta kertoo kortti Kemistä: "Rahat on miltei loppu, jäivät tuonne Haaparannan puolelle, kun piti ostaa "ilmaiseksi" kahvikuppeja, haarukoita ja suklaata". (11.2.63.) Silloin käytiin Haparandassa edullisemmilla ostoksilla. Ehkä vielä tänäänkin.

"Tervehdys täältä kaivosten varjosta. Jo hieman nipistlee tämä 30 asteen pakkanen. Kaunista seutua. Kuvassa oleva torni on iltaisin valaistu ja se on sitten kolkon näköinen, kun ympäristö on aivan pimeä".  Kortti äidille Outokummusta 20.2.64.

Onkohan kaivos vielä Outokummussa paikallaan?

Hei, terveisiä täältä pohjoisesta. Pakkasta 20 astetta, pitäisi käydä vielä tänään Torniossa ja sitten Ykspihlajan kautta Helsinkiin. Kyllä osaa tämä Oulun aurinko jo paistaa silmiä häikäisevän kirkkaasti. Kortti isälle Oulusta 3.4.65.

Taitaa Oulun Koskikeskus olla tänään tyystin toisennäköinen.

Ensimmäisen visiittini Pieksämäelle kuitttaan "on melkoisen oudon näköinen paikkakunta, ei järin kaupungilta vaikuta. Täältä jatkan huomenna Joensuuhun ja sieltä samana iltana Helsinkiin. Saa taas junassaolosta tarpeekseen." (6.12.62)

Kortit palauttavat mieleeni myös ensimmäisen Lapin matkani. Se suuntautui melkein Kilpisjärvelle, siellä oli ja on vieläkin pieni Peeran maja, jonka TUL 60 -luvun alussa rakennutti. "Ensimmäinen tunturi on valloitettu. Näitä maisemia ei voi kuvata, ne on itse koettava. Tämä on jotain."  (21.3.1964) Viikko pohjoisessa jätti pysyvän jäljen sydämeeni,  Lapissa  tuli sittemmin vietettyä monet keväät ja joulut.

 Kortit kertovat myös kesästä ja pitkistä polkupyöräretkistä. Ja myös siitä, että silloin teimme tyttöystäväni kanssa useita liftausreissuja. Se oli normaali tapa matkustaa, kun ei ollut rahaa. Kortilla piti äitiä rauhoittaa, kaikki hyvin.

Käsketäänkö vai houkutellaanko meitä?

Vuosikausia sitten sain "nauttia" pomosta, joka tiesi mitä tahtoi.  Hänellä oli selvä ajatus, mihin suuntaan toimintaa pitää viedä eikä kenelläkään ollut epäilystä, kuka oli talon pomo. Hänellä oli valtaa ja hän osasi käyttää sitä.  Hän oli myös mestarillinen propangandan käyttäjä ilman mitään somea. Myöhemmin olin myös päinvastaisessa tilanteessa. Ihminen, jolle oli annettu valtaa, ei sitä käyttänyt. Silloin vasta hullunmylly alkoi. Huhut kulkivat ja kaikenlaiset epäilyt ja pelot lisääntyivät. Työmotivaatio ainakin nollautui.

 Anu Kantolan kirja "Matala valta" sai minut miettimään omia pomojani ja eritoten sitä, miten suuri muutos työelämässä on tapahtunut johtamistavoissa.  Johtaja ei voi ajatella asioista eikä ihmisistä musta-valkoisesti. Tai se ei ainakaan ole oikea tapa.  Kantolan kirjassa on hauska juttu siitä, mitä Keskon silloinen pääjohtaja Mansukoski on ajatellut johtamisesta: "Kaikki johdettavat pysyvät samanlaisina kuin kaikkien perheiden lapset ovat kaikkina aikoina olleet: toinen toimii porkkanalla ja toinen kaipaa keppiä". Mansukosken mielestä ei ole varaa porukalla johtamiseen. Tämä kaikki on sanottu vuonna 1985 eli ei siitä niin kauan ole. Eikä tämä tapa ole kuulemma muodista poissa vielä 2000-luvullakaan.

Valta ja sen käyttäminen on hirmun mielenkiintoinen asia. Sen tutkimista aion tässä jatkaa ja yritän nähdä myös sen näkymättömän vallan. EU -vaalien alla olimme jatkuvassa tykityksessä muuallakin kuin puolueiden vaalimökkien lähettyvillä eli meihin äänestäjiin vaikutettiin monin tavoin. Ja kun ei enää ole Kekkosta sanomassa, mikä on oikein ja mikä väärin, joutuu tässä pieni ihminen ihan itse tekemään valintoja eikä se aina ole niin kovin helppoa.

Yritin seurata vaalikeskusteluja ja ehdokkaiden haastatteluja. Mutta niinhän siinä kävi kuin yleensä ihmisten välisessä kanssakäymisessä käy. Kun ihmisen ulkoinen olemus ja tapa puhua ärsyttää, on vaikeaa olla vastaanottavainen hänen sanomalleen. Ja toisaalta, jos joku on kertakaikkisen valloittava ja vaikuttava, on yhdentekevää mitä hän sanoo. Silloinkaan en kuule mitään, näen vain. Hyvä esiintyjä on meille äänestäjille vaikea tapaus.  On niin helppo antautua nauttimaan "taiteellisesta" suorituksesta, puhujan tyylikkyydestä ja sujuvasanaisesta esiintymisestä. Ei siinä ensimmäiseksi tule mieleen kyseenalaistaa puhujan asiaa.

EU -vaalipäivänä ajateltua

Sain eilen ratikassa viereeni hyvin mustan miehen jostain syvästä Afrikasta. Vastapäätä istahti pieni käkkäräpäinen poika, joka tutkaili minua avoimin silmin. Varttitunnin aikana ennätimme keskustella hänen lelustaan, missä hän asuu ja mitä alueita hän tuntee kaupungistamme. Olivat menossa Linnanmäelle. Poika puhui hyvää suomea, mies vieressäni oli hänen setänsä ja puhui vain englantia.

Nasima Razmyarin vaalilehtisessä on kirjoitus somalialaiselta Habiba Alilta, nuorelta naiselta, joka on muuttanut Suomeen vuonna 1992.  Hän kirjoittaa, että ensikosketus oli hämmentävä niin uusille kuin vanhoille Suomen asukkaille. Sitten Miss Suomeksi valittiin puoliksi afrikkalaistaustainen nainen. Habiba kirjoittaa: "Se valoi toivoa. Ehkä ilmapiiri muuttuisi maassa vielä. Niin on lopulta käynyt, suomalainen yhteiskunta kasvoi samalla, kun itse kasvoin yhdeksi monikulttuuriseksi suomalaiseksi".

Samoihin aikoihin kuin Habiba, myös Nasima tuli Suomeen. Hän kirjoittaa vaalilehdessään: "Toimeentulon lisäksi ihmisellä on oikeus vapauteen. Työ ja toimeentulo ovat vain välineitä sille, että jokainen voi olla vapaa. Meidän on hyväksyttävä erilaisuutemme ja niin saamme olla jokainen omanlaisiamme."

Maahamme muuttaneet eivät ole persoonatonta massaa. Maahan muuttoa voi tarkastella ja pitää katsoa myös ihmisen näkökulmasta. Sen yhden ihmisen.

Nasiman numero on 246.

Murakami on aikamoinen tarinan kertoja

Olen kevään aikana ollut varsinainen kirja-ahmatti.  Siitä voisi ehkä syyttää kirjastoa. Harvoin tulen sieltä pois vain yhden kirjan kanssa. Kun kirjoja on pöydällä kasapäin, saatan lukea kahta kolmeakin kirjaa rinnakkain.  Yleensä niin käy, kun kirja on alussa, mutta kun teksti alkaa viedä mennessään, ei kirjan vaihto enää olekaan niin itsestään selvää.

Olen useamman kerran kirjastossa pidellyt näpeissäni japanilaisen Haruki Murakamin kirjoja, mutta aina jättänyt hyllyyn. Kunnes sitten otin kirjoja kaksin kappalein. Nyt on saatu tuhannen sivun annos Murakamia eikä tee mieli jättää hänen kirjojensa lukemista vielä tähänkään.

Aloitin käsittääkseni aika helposta kirjasta. Norwegian wood oli hänen ensimmäinen kirjansa, jos nyt oikein muistan. Se on kertomus nuorista ihmisistä, rakkaudesta ja elämästä, joka jäi elämättä.  Massiivinen Kafka rannalla onkin sitten kokonaan toista maata. Melkein sciense fictionia. Tässä ja nyt tapahtuvaa, toisaalta jossain tuolla puolen. Jännäri ja rakkaustarina samalla kertaa.  Olisin voinut kuvitella, etten pidä kirjasta, jossa ihminen ymmärtää kissan puhetta, mutta mitä vielä. Se oli aivan luonnollista. Niin kuin kivetkin, joilla on oma tahtonsa ja voimansa.

Murakami kertoo kaikesta yksityiskohtaisesti. Esimerkiksi: "Otan jääkaapista maitotölkin, tarkistan päiväyksen ja kaadan maitoa maissihiutaleiden päälle. Sitten keitän vettä ja laitan kupillisen Darjeeling -teetä. Paahdan kaksi leipäviipaletta ja syön ne vähärasvaisen margariinin kanssa. Sitten avaan sanomalehden ja selaan paikallisuutiset läpi."  Alussa tällainen lähes luettelonomainen tapa kirjoittaa kiusasi, mutta sitten totuin siihen.

 Kyllä näihin kirjoihin voi upota kesäisinäkin iltoina. Sitä paitsi kirjoissa ollaan paljon luonnossa.